Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös

Sanotaanpa nyt heti alkuun sen tyyppinen juttu, joka on useimmiten tapana piilottaa tekstin keskiosiin vähän silleen niin kun huomaamattomasti kuin ei sitä sanottu olisikaan tai ainakin niin, että se osuu silmään korkeintaan näön sumentavan silmätipan läpi. 

Sanotaan: Ihmeköynnös ei paikoin toimi kovin hyvin romaanina. 

Enimmäkseen Ihmeköynnöksessä on kyse teoksen päähenkilön, 30 plus -ikäisen naisen, matkustamisesta ja hänen oleskelustaan Nicaraguassa.

Kauhasen romaani kiertyy matkakertomuksen, luennoinnin (tuttavallisemmin räntin, kauniimmin esseistiikan) ja autiofiktion muodostamaksi palmikoksi. 

Joku voisi kutsua Ihmeköynnöstä hybridiromaaniksi, mutta minulle se ei aukene niin. Tilanne on vähän sama kuin jos hybridiautolla kaasutetaan bensan voimalla ja aina sadan kilometrin välein ajetaan kilometrin verran sähköllä. 

Tässä yhteydessä toki on sekä hyvä että kohtuullista pitää mielessä, että oli käyttövoima mikä tahansa eteenpäin mennään. Eikä unohdeta myöskään, että yksi mainio kilometri voi olla tärkeämpi kuin sata puuduttavampaa kilometriväliä.

Palataan edellä mainittuun 30 plus -ikäiseen naiseen. Millaisen naisen kuvittelit mielessäsi? Oliko hän musta vai valkoinen? Oliko hän parisuhteessa yhden ihmisen kanssa vai polyamorinen? Oliko hän seksuaalisesti aktiivinen vai epäaktiivinen? Oliko hän laiha tikku vai ei-niin-laiha tikku?

Tunnusta! Edes itsellesi.

Ainakin kerran 30 plus -ikäistä naista puhutellaan nimellä Maija, joten autofiktio voitaneen julistaa pam kolahtaa nuija tämän teoksen lajiksi, kun vielä teoksen päähenkilö toimii teoksen minäkertojana. Lukijasopimus on sähköisesti allekirjoitettu.

Teoksen tekijällä toki on sopimuksesta sanansa sanottavana. Hän ilmoittaa poistavansa itsensä tarinasta toteamalla, että hän ei halua kirjoittaa itsestään. 

Halua, haluta, halu. 

Halua on Ihmeköynnöksessä paljon. 30 plus -ikäisellä naisella on Nicaraguassa rakastettu, jonka hän on nimennyt Hummerinpyytäjäksi. Tämän lisäksi on monia muitakin, joiden kanssa kertoja halujaan toteuttaa. 

Nainen on seksuaalisesti avoin ja häpeilemätön. Seksuaalista sankariainesta, joka vain vähän liioitellakseni uudelleenkirjoittaa feminiinisen version Olavi Koskelan hyppelehtimisistä mättäältä mättäälle Linnankosken  Laulussa tulipunaisesta kukasta. 

Kertoja paikantaa omaa asemaansa kirjailijana. Hän muistuttaa, että globaali eriarvoisuus on "onnenpotku ja apuraha", valkoisen länsimaalaisen Louis Vuitton -kortti, joka mahdollistaa matkustamisen köyhään maahan kirjoittamaan ja elämään siellä murto-osalla siitä, mitä eläminen maksaa länsimaissa.

"Ja minä lensin tänne elämään pikkurahalla ja kirjoittamaan kirjaa lapsuustraumoista, jotka olin saanut maailman onnellisimmassa maassa."

Intersektionalismi. Valkoisuus. Etuoikeudet. 

Olisin kaivannut Ihmeköynnökseltä edellisen rivin kolmikon raaputtamista enemmän kerronnan kuin esseistisempien osuuksien kautta. Nyt jälkimmäiset pistävät esiin kuin länsimaalaisen ranneluut hänen kaaduttuaan liukkaalla kadulla. Ja jos niin kävisikin, että länsimaalainen pysyy pystyssä syntyy vähintään hybridihankauma. Kivulias sekin.

Mutta hetkinen! Hyvähän se on, että töröttää (vaikkakin tarinan kustannuksella), sillä töröttävä tulee huomatuksi.

Kauhasen romaanissa syödään soppaa, jota valkoisten on vaikea niellä, koska valkoisuus on ruokahalun vievä kalvo keittolusikassa.

Astukaamme vaikeaan.

Osa meistä valkoisista on jo oppinut näkemään omaan valkoisuuteen liittyvän syyllisyytensä ja valkoisuuden mukanaan tuomat etuoikeudet. Tai no, näkemään on liian vahva sana, sillä kun tulee vähänkin tiukempi paikka, valkoisuus tekee valitettavan usein itse kunkin edelleen sokeaksi. Tästä näkyvin ja tunnetuin esimerkki Suomessa viime vuosilta on Case Hubara & Lindstedtin ympärillä käyty keskustelu. 

Se menee typistetysti näin: ensin me valkoiset väitämme, että olemme tietoisia etuoikeuksistamme. Kun ei-valkoinen esittää näkökulman, joka aiheuttaa meissä epämukavuutta hyökkäämme kiivaasti vastaan etuoikeuksillamme ratsastaen. 

Kulttuurinen omiminen on soinen maaperä, jolla askeltaessa menee vähän väliä vettä Hai-saappaaseen. Opettele sietämään paremmin litinää ja märkiä sukkia, muistutan itseäni. 

"Olisipa ankeaa, jos kirjallisuudessa olisi vain kirjailijan itsensä näköisiä hahmoja!"

Väärinymmärrys maximum. 

Jos lisäksi suureen enemmistöön kuuluva ottaa kuvauksen kohteeksi vähemmistöön kuuluvan on kyse myös ja ennen kaikkea vallasta. En epäile, etteikö tekijällä voisi olla puhtaat ja hyvät tarkoitusperät, mutta niistä huolimatta lopputulos vois olla ... sanotaanko nyt vaikka ... kummallinen ja vähemmistöön kuuluvia alistava. 

Kenellä on oikeus kuvata ketä? En tiedä mitään yhtä helppoa vastausta tähän kysymykseen. Olen Sokrateksena. 

Kauhanen ei halua kirjoittaa mustaa päähenkilöä tai minäkertojaa, ja hän haluaa välttää nicaragualaisten kuvaamista ikään kuin hän tietäisi, millaista on olla nicaragualainen. 

Jep. Sitä ei voi tietää. Tässä kohtaa menee täysin selkeä raja, jonka yli valkoinen länsimaalainen ei vaan pääse. Onko tässä siis esimerkki kauheasta valkoisiin länsimaalaisiin kirjailijoihin kohdistuvasta rajoituksesta? 

Jos minulta kysytään, niin en osaa ajatella, että mikään aihe olisi keneltäkään varsinaisesti kielletty. Ihan toinen juttu sitten on, kuinka fiksua on kirjoittaa (/tehdä taidetta) jostakin sellaisesta, josta ei tiedä ja josta ei edes voi tietää. Kuitenkin itsensä hölmöksi tekeminen on täysin sallittua, joten ja niin edelleen ja representaatiot ja nekin vielä ja niin edelleen.

Vaikka Kauhasen esiin nostamat valkoisten etuoikeuksiin liittyvä kysymykset onnistuisikin Ihmeköynnöstä lukiessa sivuuttamaan (silmien sulkemisessa valkoiset ovat usein erinomaisen taitavia) viimeistään koronapandemia osoittaa, että tasan eivät mene lapiot hiekkalaatikolla. Länsimaalaiselle tarjotaan evakuointilentoa, jotta hän voi matkustaa takaisin kotimaahansa, jossa on tarjolla laadukasta sairaanhoitoa. Paikalliset taas ... pysyvät paikallaan olsouhteissa, jotka ovat mitä ovat.

Erityismaininnan Ihmeköynnös ansaitsee vielä siitä, että Kauhanen ei väitä tietävänsä vastauksia hankaliin valkoisuuden tuottamiin ongelmiin, eikä hän ratkaise usein sotkuisiakin etuoikeuksiin liittyviä kysymyksiä valkomurskaimella.

Ihmeköynnös on paksulle paperille painettu kutsukortti keskustelemaan. RSVP.

  

Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös

383 sivua

Otava (2024)