Katja Raunion edelliset romaanit Käy kaikki toteen ja Sinun päiväs koittaa ovat opettaneet minulle, että Raunion kirjoja lukiessa vastaan saattaa tulla odottamattomia ja yllättäviä juttuja, niin asioita kuin ihmisiäkin.
Uutuusteoksessaan Viime ajat Raunio kuvaa nuorten aikuisten kamppailua erinäisten ongelmien ja näköalattomalta tuntuvan tulevaisuuden puristuksessa. Kuten teoksen väliin sijoittuvat valokuvat raunioituneista rakennuksista muistuttavat on taustalla jatkuvasti Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan ja sen mukanaan tuoma epävarmuus maailman tilasta.
Eikä unohdeta, että ihminenkin on talo, jonka seinät ottavat elämän pommituksessa osumaa.
Viime ajat on kerrottu sinä-muodossa. Mitä tästä kerrontaratkaisusta seuraa? Seuraa muun muassa kolminkertainen paikanta/uminen.
Seuraa ensinnäkin se, että teoksen päähenkilön asema kerronnan kohteena korostuu. Seruraa toiseksi se, että syntyy paralleeli päähenkilön asemaan hänen arjessaan, jossa hän jatkuvasti joutuu erinäisten miesten lähestymisen kohteeksi. Seuraa kolmannen kohteena olemisen muodon korostuminen, kun nainen on töissä museon asiakaspalvelussa.
"Kysyt, onko hän pistänyt merkille, että sellaiset asiakaspalvelijat, joiden tehtävänä on tuppautua asiakkaan seuraan, liittymämyyjät, sähkösopimusmyyjät, ovat nuoria miehiä. Sen sijaan asiakaspalvelijat, joiden tehtävänä on odottaa tiskin takana, olla asiakkaan käytettävissä, ovat nuoria naisia."
(kursivointi Raunion)
Joskus, kuten vaikka juuri nyt, tekisi kirjasta kirjoittaessani mieli jättää rauhaan aihepiiri, joka tärkeydestään huolimatta on sotkuinen ja hankala ja jota kohti meneminen hermostuttaa. Astun nyt tähän soosiseen maastoon.
Päähenkilö asuu kimppakämpässä taidekämppiksen ja vakuutuskämppiksen kanssa. Hän asuu liian kalliisti, mutta ei voi vastustaa asunnon kauneutta, sen "karmeihin veistettyjä ovia, suuria ikkunoita, vanhoja kaapinvetimiä".
Nyt ne huutavat: ei ole ihmisoikeus asua esteettisesti kauniissa asunnossa. Muuta halvempaan.
Päähenkilöllä on salaisuus. Häpeää tuottava velka, josta hän on hipi hiljaa.
Nyt ne huutavat: oma vika oma vika oma vika.
Päähenkilö sinnittelee osaaikatyössä, koska hän haluaa pitää yllä tuntemusta siitä, että hän on matkalla kohti parempaa, että hänen jo vuosia kesken olleet opintonsa jatkuvat vielä.
Nyt ne huutavat: mene kokopäivätöihin luuseri.
Työelämä on hierarkiaa täynnä. Suosikkijärjestelmät rulettavat.
Pomomies ripottelee kostonsiemeniä taskuistaan.
Alistaminen on niin mukavaa ja tyydyttävää, kun itsellä on turvattu asema.
Nyt ne huutavat: Jos ei miellytä, olet helposti korvattavissa. Kyllä sitä ennenkin jaksettiin. Älä ole hiutale.
Raunion työelämäkuvaukset saavat överejä ja absurdejakin muotoja. Kun museossa vietetään syysnäyttelyn avajaisia ja pullot tyhjenevät kiivaseen tahtiin minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy ... monen tunnin päässä aamu on
Kehitysromaani on rakastettu (ja väliin vihattukin) lempilapseni, koska tuskin mikään on niin kiinnostavaa kuin sen tarkastelu, miten ihminen muotoutuu ja pyrkii löytämään ja ottamaan paikkansa maailmassa.
Vaikka Viime ajat ei ole kehitysromaani, sen sisuksia polttaa tälle genrelle ominainen kysymys siitä, miten tulisi elää ja olla. Miten voisi elää ja olla. Miten saa elää ja olla. Mistä pitää kiinni, mistä luopua, mitä kohden suunnata. Miten tehdä valintoja, joiden myötä voisi kokea elämänsä arvokkaaksi.
"Sehän sinua eniten vaivaa. Sinä et ole tärkeä."
Se meitä vaivaa. Ei kukaan meistä ole tärkeä.
Raunio sanoittaa nuorten kaupunkilaisten elämän huteruuden ja harsoisen teräksen. Viime ajat puristaa syliinsä, eikä päästä. Ei pahasta. Ei hyvästä.
Sinun päiväs koittaa -romaanissa Raunio kuvaa "suurmies" Anton Harmajaa (pyydän anteeksi suurmiehen ympärille lisäämiäni lainausmerkkejä) ja hänen poliittisia pyrkimyksiään uuvuksiin asti. Viime ajat suo päähenkilölleen vain reilut sata sivua. Arvojärjestys, se se pitää maailmassa olla. Ja kenties ironia. Kenties sarkasmi.
Katja Raunio: Viime ajat
120 sivua
Teos (2023)
Kommentit
Lähetä kommentti