Kohtauksia eräästä avioliitosta kertoo Mariannesta ja Johanista, joiden suhde ajautuu kriisiin. Teksti on alunperin peräisin 1970-luvulta, mutta esityksessä esiintuodut parisuhteen kipusuhteet eivät ole sitten noiden aikojen juurikaan pohjimmiltaan muuttuneet. Tämä herättää minussa lähinnä kauhua ja tunteen siitä, että naisen ja miehen välinen liitto on tuomittu epäonnistumaan.
Kansallisteatterin esityksessä Kristiina Haltun Marianne ja Esa-Matti Longin Johan onnistuvat tekemään itsestään siinä määrin omien ongelmiensa sisällä pyöriviä hahmoja, että en samaistu kumpaankaan ja hyvä niin.
Välillä huomasin esitystä katsoessani miettiväni, että pitäisikö siihen suhtautua kuin komediaan. En kuitenkaan osannut niin tehdä, sillä kumpikin aviopuoliso vuotaa aivan liiaksi ihmissuhdeverta, jotta heidän väliseensä kriisiin voisi suhtautua huumorilla.
Silti yleisö nauraa ja se on kiinnostavaa. Kuinka moni meistä nauraisi, jos puoliso ihan yks kaks yllättäen kertoisi rakastuneensa toiseen, lähtevänsä huomenna Pariisiin ja viipyvänsä siellä ainakin puoli vuotta, kuten Johan tässä näytelmässä tekee.
Pohjimmiltaan nauru ei kerro niinkään reaktioista juuri tähän näytelmään vaan siitä, että ns. "mies lähti ostamaan tupakkaa" -kuvio variaatioineen on toistunut niin monta kertaa, että siitä on tullut kulttuurinen kiteytymä. Mies on tyyppi, joka saattaa aivan yllättäen jättää vaimonsa rakastuttuaan toiseen naiseen. Johanin ilmoitus herättää tuttuuden tunteen, jota prosessoimme nauramalla. Lisäksi Johan vie katsojia yhä lisää kohti naurua ilmoittamalla, että hän aikoo käyttäytyä kuin sika. Siinä ei ole mitään hauskaa ja siksi nauramme.
Esa-Matti Longin Johanille on kuitenkin vaikea raivostua. Siihen hänen roolihahmonsa on sikamaisuudestaan ja älyttömistä feminismiin liittyvistä kommenteistaan huolimatta aivan liian sympaattinen, joka tekee esityksestä huomattavasti moniulotteisemman kuin jos hän tyytyisi pelkästään jalostamaan sikaa itsessään.
Haltun Mariannessa taas on jotain kireää, viulunkielimäistä ja paikoin teennäisenkin oloista, jonka vuoksi hänestä on vaikea saada otetta. Se on hyvä, sillä näin hänen roolihahmonsa nyansoituu useaan suuntaan ja katsojalle jää enemmän tulkintavaraa.
Näyttämölle on lavastettu moderni koti, jonka seinällä olevan isokokoisen taulun poikki kulkee murtuma. Kysymys kuuluukin, voiko sitä, joka kerran on murtunut - oli kyse sitten esineistä tai ihmisistä - enää koskaan saada sillä tapaa eheäksi kuin mitä se oli ennen murtumistaan. Tämän suhteen esitys ei ole kovin rohkaiseva. Marianne ja Johan juuttuvat niin toisiinsa kuin toisistaan tekemäänsä eroon.
Valoja sytytellään ja sammutellaan esityksessä vähän väliä ja näin tekemällä korostetaan aviopuolisoiden välisiä kommunikaatiokatkoksia.
Kohtauksia eräästä avioliitosta on puhenäytelmä ja se on sitä jopa siinä määrin, että välillä tekisi mieli huutaa: olkaa jo hiljaa. Ovelasti avioparin puheliaisuus tuottaa Kansallisteatterin esityksessä myös katsojalle ahdistuneen tilan, josta ei tunnu olevan pakoa. Poravarillinen avioliittomätä roiskuu ja haisee. Sanojen välit tihkuvat vihaa, mutta samalla ne manifestoivat sanojansa jumittumista aviokriisiin. Seksistä tulee avioliiton kauppatavaraa sekä ainoa keino olla lähellä toista ilman sanoja. Kyse ei ole niinkään nautinnosta, vaan eron pakkopullasta.
Avioparina Halttu ja Johan ovat uskottavia kipuilussaan. Heitä mahtuu hyvässä mielessä reippaaasti enemmän kuin kaksitoista tusinaan.
Kohtauksia eräästä avioliitosta avautuu usealla tavalla. Oman aviokriisinsä parissa kamppaileva löytää siitä peilin, josta tarkastella tilannettaan. Jonkun toisen taas se saattaa saada muistelemaan menneitä ja huokaisemaan helpotuksesta, että onneksi ei enää tarvitse elää liitossa, joka tukahduttaa molemmat osapuolet. Joku saattaa tuntea halua neuvoa Mariannea ja Johania, joku taas alkaa epäröidä, onko sittenkään hyvä ajatus mennä naimisiin ylipäätään. Moni voinee myös yhtyä Mariannen ja Johanin toteamukseen, että monella muulla on asiat paljon huonommin.
Kansallisen esitys vaikuttaisi vihjaavan, että avioliitto ihan jo instituutionakin kaipaa päivittämistä. Muutoin vaarana on, että se kuristaa "osanottajansa".
Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta (Scener ur ett äktenskap, 1973
Ohjaus ja suomennos: Michael Baran
Rooleissa: Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long
Lavastus- ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Teatterilipusta kiitos Kansallisteatteri ja bloggariklubi
Oli antoisaa lukea bloggaustasi. Pidin Bergmanin filmeistä, mutta vähemmän kun luin herran muistelmia, eli taiteilijoilla on omat mustat puolensa. Se, mitä sanot miehen ja naisen avioliitosta, kaiketi pätee mihin tahansa ihmisten suhteisiin. Luin roomalaisten runoilijoiden Catulluksen, Ovidiuksen ym. "elämänkertoja" ja suhteet (jotka eivät olleet avioliittoja, mutta olivat "parisuhteita") ovat aina alttiita olemaan samanlaisia eli alku, kukoistus, kriisejä ja katkera loppu. Silti en olisi yhtä kyyninen, ihmisen pitää uskoa, että kaikesta selvitään, mutta joustoa ja työtä se vaatii, ja omien odotusten mukauttamista.
VastaaPoistaVälilä tuntuu, että parempi on, jos ei tunne taiteilijan yksityiselämää ollenkaan, niin voi ihan rauhassa keskittyä teoksiin ja niiden tulkintaan.
PoistaIhmisten väliset suhteet - varsinkin kun syvemmälle mennään - on vaikeita ja perimmältään tavallaan mahdottomia, koska ne ovat aina myös valtasuhteita, joka hankaloittaa asiaa. En oikeastaan ajattele, että tämä on pessimistinen näkemys, vaan enempi realistinen toteamus, joka ei tarkoita, etteikö ihmissuhteet toisi paljon - ja onneksi usein voittopuolisesti - paljon hyvää mukanaan.
Kuvauksesi on varmasti oikea. Parisuhteessa on aina valtapeliä. Ulkopuolisen voi olla vaikea sitä erottaa, mutta teatteri on tapa tehdä sitä näkyväksi. Luultavasti yli joka toisessa miehen ja naisen parisuhteessa on nainen niskan päällä. Kirjallisuuden analyysi ihmisten suhteista on jokseenkin lohduton, rakkaus kuihtuu, ystävyys sammuu, ...
PoistaTotta, harvoin kirjallisuudessa kuvataan ihmissuhteita, jotka sujuisivat sulassa sovussa. No, se on tietenkin ymmärrettävää, koska mitä jännitettä ko. suhteissa olisi kuvattavaksi. Tuosta en tiedä, kuka on tilastollisesti enemmän ns. niskan päällä. Aika harvinaista kuitenkin lienee, että prosentit menisi ihan tasan.
Poista