Siirry pääsisältöön

Avioliitto on mahdoton laji - Kohtauksia eräästä avioliitosta Kansallisteatterissa

Nuorempana olin kova Ingmar Bergman -fani ja niinpä katsoinkin suuren osan hänen mittavasta elokuvatuotannostaan. Vaan mitä tapahtui? Minusta tuli feministi ja suhteeni Ingmarin elokuviin monimutkaistui. Tämä sama kriisi oli vallalla katsoessani Michael Baranin Kansallisteatteriin ohjaamaa esitystä Kohtauksia eräästä avioliitosta.

Kohtauksia eräästä avioliitosta kertoo Mariannesta ja Johanista, joiden suhde ajautuu kriisiin. Teksti on alunperin peräisin 1970-luvulta, mutta esityksessä esiintuodut parisuhteen kipusuhteet eivät ole sitten noiden aikojen juurikaan pohjimmiltaan muuttuneet. Tämä herättää minussa lähinnä kauhua ja tunteen siitä, että naisen ja miehen välinen liitto on tuomittu epäonnistumaan. 

Kansallisteatterin esityksessä Kristiina Haltun Marianne ja Esa-Matti Longin Johan onnistuvat tekemään itsestään siinä määrin omien ongelmiensa sisällä pyöriviä hahmoja, että en samaistu kumpaankaan ja hyvä niin.

Välillä huomasin esitystä katsoessani miettiväni, että pitäisikö siihen suhtautua kuin komediaan. En kuitenkaan osannut niin tehdä, sillä kumpikin aviopuoliso vuotaa aivan liiaksi ihmissuhdeverta, jotta heidän väliseensä kriisiin voisi suhtautua huumorilla.

Silti yleisö nauraa ja se on kiinnostavaa. Kuinka moni meistä nauraisi, jos puoliso ihan yks kaks yllättäen kertoisi rakastuneensa toiseen, lähtevänsä huomenna Pariisiin ja viipyvänsä siellä ainakin puoli vuotta, kuten Johan tässä näytelmässä tekee.

Pohjimmiltaan nauru ei kerro niinkään reaktioista juuri tähän näytelmään vaan siitä, että ns. "mies lähti ostamaan tupakkaa" -kuvio variaatioineen on toistunut niin monta kertaa, että siitä on tullut kulttuurinen kiteytymä. Mies on tyyppi, joka saattaa aivan yllättäen jättää vaimonsa rakastuttuaan toiseen naiseen. Johanin ilmoitus herättää tuttuuden tunteen, jota prosessoimme nauramalla. Lisäksi Johan vie katsojia yhä lisää kohti naurua ilmoittamalla, että hän aikoo käyttäytyä kuin sika. Siinä ei ole mitään hauskaa ja siksi nauramme.

Esa-Matti Longin Johanille on kuitenkin vaikea raivostua. Siihen hänen roolihahmonsa on sikamaisuudestaan ja älyttömistä feminismiin liittyvistä kommenteistaan huolimatta aivan liian sympaattinen, joka tekee esityksestä huomattavasti moniulotteisemman kuin jos hän tyytyisi pelkästään jalostamaan sikaa itsessään.

Haltun Mariannessa taas on jotain kireää, viulunkielimäistä ja paikoin teennäisenkin oloista, jonka vuoksi hänestä on vaikea saada otetta. Se on hyvä, sillä näin hänen roolihahmonsa nyansoituu useaan suuntaan ja katsojalle jää enemmän tulkintavaraa.

Näyttämölle on lavastettu moderni koti, jonka seinällä olevan isokokoisen taulun poikki kulkee murtuma. Kysymys kuuluukin, voiko sitä, joka kerran on murtunut - oli kyse sitten esineistä tai ihmisistä  - enää koskaan saada sillä tapaa eheäksi kuin mitä se oli ennen murtumistaan. Tämän suhteen esitys ei ole kovin rohkaiseva. Marianne ja Johan juuttuvat niin toisiinsa kuin toisistaan tekemäänsä eroon.

Valoja sytytellään ja sammutellaan esityksessä vähän väliä ja näin tekemällä korostetaan aviopuolisoiden välisiä kommunikaatiokatkoksia.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on puhenäytelmä ja se on sitä jopa siinä määrin, että välillä tekisi mieli huutaa: olkaa jo hiljaa. Ovelasti avioparin puheliaisuus tuottaa Kansallisteatterin esityksessä myös katsojalle ahdistuneen tilan, josta ei tunnu olevan pakoa. Poravarillinen avioliittomätä roiskuu ja haisee. Sanojen välit tihkuvat vihaa, mutta samalla ne manifestoivat sanojansa jumittumista aviokriisiin. Seksistä tulee avioliiton kauppatavaraa sekä ainoa keino olla lähellä toista ilman sanoja. Kyse ei ole niinkään nautinnosta, vaan eron pakkopullasta.

Avioparina Halttu ja Johan ovat uskottavia kipuilussaan. Heitä mahtuu hyvässä mielessä reippaaasti enemmän kuin kaksitoista tusinaan.

Kohtauksia eräästä avioliitosta avautuu usealla tavalla. Oman aviokriisinsä parissa kamppaileva löytää siitä peilin, josta tarkastella tilannettaan. Jonkun toisen taas se saattaa saada muistelemaan menneitä ja huokaisemaan helpotuksesta, että onneksi ei enää tarvitse elää liitossa, joka tukahduttaa molemmat osapuolet. Joku saattaa tuntea halua neuvoa Mariannea ja Johania, joku taas alkaa epäröidä, onko sittenkään hyvä ajatus mennä naimisiin ylipäätään. Moni voinee myös yhtyä Mariannen ja Johanin toteamukseen, että monella muulla on asiat paljon huonommin.

Kansallisen esitys vaikuttaisi vihjaavan, että avioliitto ihan jo instituutionakin kaipaa päivittämistä. Muutoin vaarana on, että se kuristaa "osanottajansa".



Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta (Scener ur ett äktenskap, 1973
Ohjaus ja suomennos: Michael Baran
Rooleissa: Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long
Lavastus- ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu: Ville Toikka


Teatterilipusta kiitos Kansallisteatteri ja bloggariklubi








Kommentit

  1. Oli antoisaa lukea bloggaustasi. Pidin Bergmanin filmeistä, mutta vähemmän kun luin herran muistelmia, eli taiteilijoilla on omat mustat puolensa. Se, mitä sanot miehen ja naisen avioliitosta, kaiketi pätee mihin tahansa ihmisten suhteisiin. Luin roomalaisten runoilijoiden Catulluksen, Ovidiuksen ym. "elämänkertoja" ja suhteet (jotka eivät olleet avioliittoja, mutta olivat "parisuhteita") ovat aina alttiita olemaan samanlaisia eli alku, kukoistus, kriisejä ja katkera loppu. Silti en olisi yhtä kyyninen, ihmisen pitää uskoa, että kaikesta selvitään, mutta joustoa ja työtä se vaatii, ja omien odotusten mukauttamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välilä tuntuu, että parempi on, jos ei tunne taiteilijan yksityiselämää ollenkaan, niin voi ihan rauhassa keskittyä teoksiin ja niiden tulkintaan.

      Ihmisten väliset suhteet - varsinkin kun syvemmälle mennään - on vaikeita ja perimmältään tavallaan mahdottomia, koska ne ovat aina myös valtasuhteita, joka hankaloittaa asiaa. En oikeastaan ajattele, että tämä on pessimistinen näkemys, vaan enempi realistinen toteamus, joka ei tarkoita, etteikö ihmissuhteet toisi paljon - ja onneksi usein voittopuolisesti - paljon hyvää mukanaan.

      Poista
    2. Kuvauksesi on varmasti oikea. Parisuhteessa on aina valtapeliä. Ulkopuolisen voi olla vaikea sitä erottaa, mutta teatteri on tapa tehdä sitä näkyväksi. Luultavasti yli joka toisessa miehen ja naisen parisuhteessa on nainen niskan päällä. Kirjallisuuden analyysi ihmisten suhteista on jokseenkin lohduton, rakkaus kuihtuu, ystävyys sammuu, ...

      Poista
    3. Totta, harvoin kirjallisuudessa kuvataan ihmissuhteita, jotka sujuisivat sulassa sovussa. No, se on tietenkin ymmärrettävää, koska mitä jännitettä ko. suhteissa olisi kuvattavaksi. Tuosta en tiedä, kuka on tilastollisesti enemmän ns. niskan päällä. Aika harvinaista kuitenkin lienee, että prosentit menisi ihan tasan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän