Siirry pääsisältöön

Tiina Raevaara: Laukaisu

Olen odottanut kovasti Tiina Raevaaran uusinta teosta, koska hänen novellikokoelmansa 'En tunne sinua vierelläni' (2010) oli aivan huikaisevan hyvä. Yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista novellikokoelmista pitkään aikaan, vaikkakin jotkut kirjallisuuskriitikot olivat muistaakseni vähän toista mieltä.  Kokoelman lukemisesta on jo aikaa, mutta novelleista syntyneet mielensisäiset kuvat ja tunnelmat elävät edelleen vahvoina mielessäni.

'Laukaisu' on kaikin tavoin pitkälle mietitty kertomus erään perhesurman anatomiasta. Sen kieli on täydellisyyttä hipovan huolellista. Ei yhtäkään ylimääräistä tai turhaa sanaa. Raevaara on tappanut kaikki "darlingsit" kirjoittamisprosessin aikana, niin että lukija voi nauttia kielestä, joka on juuri sopivan kypsää kuin mehukas luumu. Tekstin hioutuneisuus tuo mieleeni Thomas Mannin ja kumppaneiden kaltaiset kirjailijat, joiden kielen sujuvuus kantaa mestarillisuuden leimaa .

Raevaaran pienoisromaanin alku on mielenkiintoinen. Kertoja vakuuttaa, että juuri hän on oikea henkilö kertomaan Pauliinan perheen tarinan. Miksi näin on? Miksi juuri tämä kertoja? Miksi ei joku toinen? Lukijana olen heti koukussa ja haluan tietää lisää. Heti alussa paljastuu myös, että kertoja on epäluotettava. Hän kuvaa omaa rooliaan sanomalla: "Minulle on sanottu, että tärkeintä on tarina, ei totuus, ja minä ymmärrän sen. Tärkeintä on, että ihmiset saavat kokea tunteita. Näinhän asia toki on. Maailma pyörii tunteilla, raha luodaan tunteilla, vain draama kiinnostaa. Minä lupaan teille tunteita ja dramaattisia tapahtumia."

Näin mielenkiintoiseen kertojaan en ole vähän aikaan törmännytkään. Kertojan identiteetti mutkistuu vielä lisää, kun käy ilmi, että hän on Pauliinan vanha koulukaveri.  Koska kertoja ei ole nähnyt Pauliinaa 15 vuoteen, hän ei voi mitenkään tietää, mitä Pauliinan elämässä on tapahtunut.   Kertojarakennne korostaa näkemystä, että kukaan ei voi tietää totuutta toisen elämästä, harvoin edes omastaankaan. On sirpaleita ja paloja, joista kertoja tekee haluamansa kattauksen. Mitä uskomme lukiessamme ja mitä emme, se ei kertojaa kiinnosta, vaikka välillä luulenkin, että hän naurahtelee moniäänisesti mieleeni tuleville assosiaatioille.

'Laukaisu' edustaa metafiktiota, kirjallisuuden lajia, jossa kirjailija korostaa teoksen kirjallista luonnetta. Kirjoitusprosessi on mukana teoksessa ja mukaanotettu Steinbeckin 'Hiiriä ja ihmisiä' toimii sekin muistuttajana, että nyt ei puhuta oikeasta elämästä vaan fiktiosta. Kertojaratkaisun avulla lukija etäännytetään tosielämän tapahtumista. Raevaara kiinnittää lukijan huomion myös tiettyihin kirjallisiin elementteihin, joilla on suhteellisen vakiintuneet tulkintapansa. Hän kertoo talon toimivan mielen maisemana ja ulkoisen maailman kaaoksen kuvastavan ihmisen sisäistä kaaosta.

Edellä mainitusta huolimatta Pauliinan ahdinko, hänen elämänsä viimeinen päivä ennen perhesurmaa, kuvataan tietoisesti juuri ulkoisten tekijöiden kautta. Talo, jossa hän asuu on hitaasti luhistumassa, siellä ei tuoksu kodille ja puhdistusaineelle. Nurmikko villiintyy, tiski- ja laskuvuoret kasaantuvat. Lasten tukka on aina takussa ja he riitelevät tyhmistä asioista. Pauliinan mies on iso masentunut möhkäle, joka harvoin edes poistuu huoneestaan.

'Laukaisu' nostaa esiin suomalaisen kulttuurin väkivaltaisuuden, iltapäivälehtien ahneuden ja ihmisen häpeällisen halun saada tietoa muiden ihmisten tragedioista. Raevaara antaa kertojan näyttää ne pienet hetket, jolloin elämä olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan. Esittelee Pauliinan elämää kohtaan kohdistamat toiveet, jotka ovat hyvin arkisia ja realistisia. Kuvaa väsymyksen, joka ei nukkumalla mene ohi. Avioliiton, joka päivä päivältä käy mykemmäksi ja kylmemmäksi ilman, että se olisi kummankaan syy.

'Laukaisussa' Raevaara tavoittaa jotakin äärimmäisen olennaista niin perhesurmien olemuksesta kuin meidän tavastamme suhtautua niihin. Tiedätkö sinä muuten, mitä sinun naapurillesi ihan oikeasti kuuluu?

'Laukaisusta' on kirjoitettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie sekä Järjellä ja tunteella ja siitä tullaan aivan varmasti kirjoittamaan myös hyvin monessa muussa blogissa. 

Kommentit

  1. Erinomaisen hyviä huomioita! Tämä on hieno ja monisyinen kirja ja tarina, ja niin pienessä tilassa! Lukija ei todellakaan voi olla varma mistään, ja juuri niin on hyvä. Voimmeko todella tietää, mitä toiselle ihmiselle kuuluu, miten hänellä menee, mikä hänen olonsa on? Raevaara pyörittelee kiinnostavasti henkilöitään, tarinaa ja lukijan ajatuksia.

    VastaaPoista
  2. Kyllä tosiaankin, hienolla tavalla Raevaara käsittelee synkkää aihetta ja on jotenkin erityisen ansiokasta, että näin suuria asioita on saatu sopimaan sivumäärältään niin pieneen teokseen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän