Siirry pääsisältöön

Tiina Raevaara: Laukaisu

Olen odottanut kovasti Tiina Raevaaran uusinta teosta, koska hänen novellikokoelmansa 'En tunne sinua vierelläni' (2010) oli aivan huikaisevan hyvä. Yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista novellikokoelmista pitkään aikaan, vaikkakin jotkut kirjallisuuskriitikot olivat muistaakseni vähän toista mieltä.  Kokoelman lukemisesta on jo aikaa, mutta novelleista syntyneet mielensisäiset kuvat ja tunnelmat elävät edelleen vahvoina mielessäni.

'Laukaisu' on kaikin tavoin pitkälle mietitty kertomus erään perhesurman anatomiasta. Sen kieli on täydellisyyttä hipovan huolellista. Ei yhtäkään ylimääräistä tai turhaa sanaa. Raevaara on tappanut kaikki "darlingsit" kirjoittamisprosessin aikana, niin että lukija voi nauttia kielestä, joka on juuri sopivan kypsää kuin mehukas luumu. Tekstin hioutuneisuus tuo mieleeni Thomas Mannin ja kumppaneiden kaltaiset kirjailijat, joiden kielen sujuvuus kantaa mestarillisuuden leimaa .

Raevaaran pienoisromaanin alku on mielenkiintoinen. Kertoja vakuuttaa, että juuri hän on oikea henkilö kertomaan Pauliinan perheen tarinan. Miksi näin on? Miksi juuri tämä kertoja? Miksi ei joku toinen? Lukijana olen heti koukussa ja haluan tietää lisää. Heti alussa paljastuu myös, että kertoja on epäluotettava. Hän kuvaa omaa rooliaan sanomalla: "Minulle on sanottu, että tärkeintä on tarina, ei totuus, ja minä ymmärrän sen. Tärkeintä on, että ihmiset saavat kokea tunteita. Näinhän asia toki on. Maailma pyörii tunteilla, raha luodaan tunteilla, vain draama kiinnostaa. Minä lupaan teille tunteita ja dramaattisia tapahtumia."

Näin mielenkiintoiseen kertojaan en ole vähän aikaan törmännytkään. Kertojan identiteetti mutkistuu vielä lisää, kun käy ilmi, että hän on Pauliinan vanha koulukaveri.  Koska kertoja ei ole nähnyt Pauliinaa 15 vuoteen, hän ei voi mitenkään tietää, mitä Pauliinan elämässä on tapahtunut.   Kertojarakennne korostaa näkemystä, että kukaan ei voi tietää totuutta toisen elämästä, harvoin edes omastaankaan. On sirpaleita ja paloja, joista kertoja tekee haluamansa kattauksen. Mitä uskomme lukiessamme ja mitä emme, se ei kertojaa kiinnosta, vaikka välillä luulenkin, että hän naurahtelee moniäänisesti mieleeni tuleville assosiaatioille.

'Laukaisu' edustaa metafiktiota, kirjallisuuden lajia, jossa kirjailija korostaa teoksen kirjallista luonnetta. Kirjoitusprosessi on mukana teoksessa ja mukaanotettu Steinbeckin 'Hiiriä ja ihmisiä' toimii sekin muistuttajana, että nyt ei puhuta oikeasta elämästä vaan fiktiosta. Kertojaratkaisun avulla lukija etäännytetään tosielämän tapahtumista. Raevaara kiinnittää lukijan huomion myös tiettyihin kirjallisiin elementteihin, joilla on suhteellisen vakiintuneet tulkintapansa. Hän kertoo talon toimivan mielen maisemana ja ulkoisen maailman kaaoksen kuvastavan ihmisen sisäistä kaaosta.

Edellä mainitusta huolimatta Pauliinan ahdinko, hänen elämänsä viimeinen päivä ennen perhesurmaa, kuvataan tietoisesti juuri ulkoisten tekijöiden kautta. Talo, jossa hän asuu on hitaasti luhistumassa, siellä ei tuoksu kodille ja puhdistusaineelle. Nurmikko villiintyy, tiski- ja laskuvuoret kasaantuvat. Lasten tukka on aina takussa ja he riitelevät tyhmistä asioista. Pauliinan mies on iso masentunut möhkäle, joka harvoin edes poistuu huoneestaan.

'Laukaisu' nostaa esiin suomalaisen kulttuurin väkivaltaisuuden, iltapäivälehtien ahneuden ja ihmisen häpeällisen halun saada tietoa muiden ihmisten tragedioista. Raevaara antaa kertojan näyttää ne pienet hetket, jolloin elämä olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan. Esittelee Pauliinan elämää kohtaan kohdistamat toiveet, jotka ovat hyvin arkisia ja realistisia. Kuvaa väsymyksen, joka ei nukkumalla mene ohi. Avioliiton, joka päivä päivältä käy mykemmäksi ja kylmemmäksi ilman, että se olisi kummankaan syy.

'Laukaisussa' Raevaara tavoittaa jotakin äärimmäisen olennaista niin perhesurmien olemuksesta kuin meidän tavastamme suhtautua niihin. Tiedätkö sinä muuten, mitä sinun naapurillesi ihan oikeasti kuuluu?

'Laukaisusta' on kirjoitettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie sekä Järjellä ja tunteella ja siitä tullaan aivan varmasti kirjoittamaan myös hyvin monessa muussa blogissa. 

Kommentit

  1. Erinomaisen hyviä huomioita! Tämä on hieno ja monisyinen kirja ja tarina, ja niin pienessä tilassa! Lukija ei todellakaan voi olla varma mistään, ja juuri niin on hyvä. Voimmeko todella tietää, mitä toiselle ihmiselle kuuluu, miten hänellä menee, mikä hänen olonsa on? Raevaara pyörittelee kiinnostavasti henkilöitään, tarinaa ja lukijan ajatuksia.

    VastaaPoista
  2. Kyllä tosiaankin, hienolla tavalla Raevaara käsittelee synkkää aihetta ja on jotenkin erityisen ansiokasta, että näin suuria asioita on saatu sopimaan sivumäärältään niin pieneen teokseen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e