Siirry pääsisältöön

Anna Stothard: The Pink Hotel

Anna Stothardin 'The Pink Hotel' on kirjojen Levis 501:t. Solahdan tarinaan imuun kuin ennalta hyvin istuviksi tiedettyihin farkkuihin. Kankaan ei tarvitse pelätä repeytyvän ja denim-imago on klassisen taattu. Mutta. Kun katson farkkukangasta lähempää on se kulutettu tieteellisen tarkasti oikean vaikutelman luomiseksi. Samaa voi sanoa "Pinkistä Hotellista". Kun tekstiä pysähtyy tutkimaan, sieltä paljastuu yllätyksiä ja kerroksia toisensa jälkeen.

'The Pink Hotel' on kerrottu yksikön ensimmäisessä persoonassa, joka tekee helpoksi päähenkilön jättämisen nimettömäksi. Se on romaani Lontoossa asuvasta, 17-vuotiaasta, äitinsä hylkäämästä tytöstä, joka saatuaan tietää äitinsä kuolemasta, matkustaa tämän hautajaisiin Los Angelesiin. Hän saapuu tilaisuuteen kuitenkin liian myöhään, vasta siinä vaiheessa, kun käynnissä on pinkissä hotellissa pidettävät hautajaisjuhlat. Päähenkilö löytää äitinsä omistamasta hotellista tämän huoneen, jossa hän tutkii äitinsä tavaroita ja käy kylvyssä ammeessa, jonka reunoissa on likaraitoja hänen äitinsä kylpyhetkien jäljiltä.

*
Luitko edellisen kappaleen viimeisen lauseen sen enempiä ajattelematta? Otetaanpa uudestaan: nuori tyttö, kuollut äiti, kylpy äidin jäljiltä likaisessa kylpyammeessa. Aika hurjaa kuvausta sanoisin ja samalla erinomainen esimerkki siitä, miten Stothardin tekstin näennäiseen keveyteen ja helppouteen, sen Levis 501-pintaan, kätkeytyy aikamoisia kuvia ja syvyyksiä.

Stothardin romaani on erittäin visuaalinen ja tuoksu- vai pitäisikö sanoa hajumaailmaltaan vahva. Enemmän kuin kirjallisena tekstinä se jää muistiini kuvien jatkumona, väljähtyneenä tupakanhajuna, parfyymien ja hien sekoituksena sekä kesäpäivien väreilevänä kuumuutena. Päähenkilön elämäntarina kehiytyy auki vähitellen. Saamme tietää, että hänen äitinsä, Lily, sai tyttärensä ollessaan 14-vuotias ja 17-vuotiaana hän jätti tämän isoisänsä huostaan.

Kun päähenkilö lähtee pinkistä hotellista, hän ottaa mukaansa äitinsä matkalaukun, jonka on sullonut täyteen tämän vaatteita, kirjeitä ja muita henkilökohtaisia tavaroita. Koko tuntemattomaksi jäänyt äiti matkalaukussa, kaikki se, minkä perusteella päähenkilö voi alkaa tutustua äitiinsä. Lohdutonta. Kuten sekin, että päähenkilöllä ei ole mitään muistikuvia äidistään. Siitä hetkestä, kun hän kävelee ulos hotellista äidin matkalaukku kädessään alkaa hänen matkansa kohti sen hahmottamista, kuka ja millainen ihminen hänen äitinsä oikeastaan oli. Etsiessään totuutta äidistään päähenkilö etsii samalla, ja ennen kaikkea itseään, omaa identiteettiään ja vastausta siihen, kuka hän itse on.

Päähenkilön identiteetin rakentuminen tulee konkreettisesti esiin hänen suhtaumisessaan äidin matkalaukkuun ja sen sisältöön. Teoksen alussa hänellä on tapana pukeutua äitinsä vaatteisiin. Lukijana tunnen, miten hameen silkki koskettelee hänen ihoaan ja kuulen, miten äidin korkosaappaat kopisevat kuumaan asfalttiin. Päähenkilö pakenee oman elämänsä tyhjyyttä äitinsä elämään, jäljittelee häntä ja rakastelee hänen entisten miestensä kanssa. Pysäyttävä on hetki, jolloin äidin ystävätär konkreettisesti sekoittaa päähenkilön tämän äitiin. 

Niiden keskustelujen kautta, joita päähenkilö käy äitinsä ystävien kanssa alkaa hahmottua kuva 32-vuotiaana moottoripyöräonnettomuudessa kuolleesta Lilystä, jolle elämä oli näyttämö, jolla hän otti rooleja mielialojensa mukaan. Lilyn ensimmäisen miehen Augustin kuvaus vaimostaan tiivistää osuvasti Lilyn luonteenlaadun.

Pretending was her hobby. Everyday was theatrical, you know? If she was sad, she'd dress entirely in black, if she was excited she'd sing show tunes in the shower till the neighbours complained. She wore high heels to the supermarket and fake fur to the cinema. We used to have 'character nights', where we'd go out bar-crawling pretending to be aristocrats, or invisible superheroes, or ninjas. Se was never boring, but she was exhausting.

Lilylle elämä oli näyttäytymistä ja esittämistä ja äitiys sopi äärimmäisen huonosti yhteen hänen ikänsä ja elämäntapansa kanssa. Päähenkilön isoisä kertookin, että sen ainoan kerran, kun Lily suostui edes yrittämään imettämistä, hän alkoi oksentaa. Ei ole yllättävää, että hylätyksitulemisen tunne on päähenkilön jatkuva seuralainen. Hän valehtelee ja luo lapsuttaan keksityillä tarinoilla. Mikä tahansa on parempaa kuin se, että ei olisi näkyvä toiselle ihmiselle. Olemassaolo hahmottuukin usein kivun kautta, onhan se varma tae siitä, että elää ja on hengissä.

Kun päähenkilö alkaa seurustella Davidin kanssa, joka on myös hänen äitiään kuvannut valokuvaaja, on heillä usein tapana vertailla arpiaan. Ruumiista tulee henkilökohtaisia muistoja säilyttävä kartta. Ruumis on myös pinta, johon voi jättää jälkiä ja jolle voi päähenkilön tapaan tuottaa kipua vaikkapa kaatamalla kuumaa vahaa iholleen. Davidin ajoittainen puhumattomuus herättää päähenkilössä kauhua ja hän toivoisi Davidin vaikenemisen sijasta mieluummin lyövän. 

***
'The Pink Hotel' tuo mieleeni purkkaa jauhavan Madonnan Susan Seidelmanin elokuvassa 'Desperately Seeking Susan.' Niin Lilyssä kuin päähenkilönkin pyrkimyksissä löytää totuus äidistään on jotain samaa rauhattomuutta ja nuoruuden varmuudeksi poseerattua epävarmuutta. Herättipä tämä romaani eloon myös Harry Dean Stantonin roolihahmon Wim Wendersin loistavassa elokuvassa 'Paris Texas'. Lilyn ja hänen toisen aviomiehensä Richardin välinen rakkaussuhde taas on intensiteetiltään sukua Pedro Almodovarin 'Matadorille'.

Päähenkilöä reilusti vanhempi David on hänelle eräänlainen isähahmo, sielun ja ruumiin arpikudosta korjaava kokemus, jolla kuitenkin on oma salaisuutensa, joka paljastuu vasta romaanin loppumetreillä ja täräyttää kaikkea aiemmin kerrottua. Tärkeintä kuitenkin on, että jos 'The Pink Hotelista' tehtäisiin elokuva, päättyisi se kuviin päähenkilöstä ilman matkalaukkua.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e