Siirry pääsisältöön

Karin Altenberg: Island of Wings

Mene seisomaan saaren uloimpaan kolkkaan. Tunne, miten merituuli tuo kasvoillesi suolaa, kostuttaa vaatteesi ja saa sinut hytisemään hallitsemattomasti. Muistele Myrskyluodon Maijaa. Kuvaa silmilläsi vihaisten lokkien parvi. Pohdi rakkauden mysteeriä, avioliiton jumalattoman kovaa tinkiä. Älä käännä päätäsi pois, kun silmänurkastasi näet miehen, joka paljain käsin katkaisee linnulta kaulan. 

Jos teet kaiken edellisen, olet käynyt 'Island of Wingsin' maailmassa.

Jos pidit Eowyn Iveyn 'Lumilapsesta', tulet rakastumaan Karen Altenbergin romaaniin. Jos Riikka Pelon 'Jokapäiväinen elämämme' sai sinut haltioitumaan, voit olla varma, että 'Island of Wings' saa sydämesi lyömään kiivaammin. Jos et pitänyt kummastakaan edellisestä, mutta olet syvien henkilökuvien ystävä, tulee Altenbergin romaani hurmaamaan sinut.


En varmasti olisi tullut lukeneeksi Altenbergin romaania, jos se ei olisi ollut Baileys-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Lukemiseni odotushorisontti oli melkoisen negatiivinen: historiallinen, 1830-luvulle sijoittuva romaani, joka kertoo lähetystyöstä. Ei, ei kuulosta ollenkaan teokselta, josta tulisin pitämään. Mutta. Miten riemullisen väärässä olinkaan. 

'Island of Wingsin' pohjalla on tositarina pappi Neil Mackenziestä, joka vuonna 1830 lähti käännyttämään kristinuskoon Skotlannin edustalla olevan St. Kildan saaren alkuperäisväestöä. Mukaan hän otti vaimonsa ja aimo annoksen päättäväisyyttä ja idealismia. Vaikka en juurikaan ole lukenut lähetystyötä käsittelevää kirjallisuutta, luulen, että niissä kerrotaan enimmäkseen rohkeista ja sitkeistä miehistä, jotka pyrkivät kristinuskon sanomalla sivistämään ei-uskovia. 'Island of Wings' on kuitenkin yhtä paljon, ja enemmänkin, kertomus myös Neilin vaimosta Lizziestä ja niistä uhrauksista, joita naiset tekivät lähtiessään miestensä mukana vieraille seuduille.Teoksen kolmas päähenkilö on St. Kildan saari karuine luonnonolosuhteineen.

Altenbergin ihmiskuvaus on nyanssoitua ja saa ihon nousemaan kananlihalle. Alussa on rakastunut pappispariskunta, mutta hyvin nopeasti saaren äärimmäisen alkeelliset olot alkavat lyödä kiiloja heidän rakkauteensa. Lizzie elää vielä eristyneempänä muusta maailmasta kuin miehensä, koska hän ei miehensä tavoin puhu gaelin kieltä, eikä siten pysty kommunikoimaan saarelaisten kanssa.

Saaren maailma on julma. Luonto riepottaa ihmistä ja kummallinen 8-päivän sairaus tappaa pikkuvauvat 75 %:n todennäköisyydellä. Myös Lizzie ja Neil menettävät sekä ensimmäisen lapsensa että tämän jälkeen seuraavina syntyvät kaksoset. Neil uskoo, että Jumala haluaa rankaista häntä, koska hänen menneisyydessään on tuskallinen salaisuus. Vihan ja epätoivon hetkinä hän pakenee omia syyllisyydentunteitaan ja projisoi ne vaimoonsa. 

Saari tekee Neilistä sulkeutuneen. Hän alkaa esittää Lizzielle ikäviä huomautuksia ja eristää hänet entistä tiukemmin kotiin. Saarelaisten käännyttäminen ja heidän elinolosuhteidensa parantaminen on Neilille pakkomielle. Samanaikaisesti hän halveksii saarelaisten elämäntapoja sekä heidän esi-isiensä uskomuksille ja tavoille perustuvaa elämänfilosofiaansa ja pitää itseään heidän pelastajanaan. Tosipaikan tullen hän kuitenkin jättää pelkurimaisesti toimimatta, koska pelkää, että epäonnistuessaan menettäisi saarelaisten luottamuksen.

Neil on itsekäs ja kykenemätön vastavuoroisiin ihmissuhteisiin. Välillä Lizzie miettiikin, seurasiko hän saarelle rakkautta vai miestä. Neilissä on kuitenkin myös toinen puoli, jota hän ei saa sanoin tai teoin ilmaistuksi. Juuri kun olen valmis pitämään häntä itsekkäänä paskiaisena Altenberg vaihtaa kerrontakulmaa ja näyttää Neilin, joka on oman menneisyytensä ja syyllisyytensä vanki. Hän haluaisi toimia rakastavammin Lizzietä kohtaan, mutta aikeet kilpistyvät ennen toteutumistaan. Välillä hän vihaa omaa tunnevammaisuuttaan, jolloin minä taas alan tuntea häntä kohtaan myötätuntoa. Sitä ei kuitenkaan kestä kauaa, koska kohta Neil taas on Lizzielle niin ilkeä, että olen uudestaan valmis vihaamaan häntä. Mokoma egoisti, joka on sokea omien puutteidensa suhteen. Vaan eipäs olekaan, hän tietää kyllä, mitä pitäisi tehdä, mutta ei vaan pysty.

Lizzie joutuu kestämään järjettömän määrän surua: omistushaluisen ja ilkeän aviomiehen, tiheät synnytykset, eristyneisyyden, ankarat elämänolosuhteet ja puhekumppanin puutteen. Kun Lizzie esikoispoikansa lisäksi menettää tämän jälkeen syntyneet kaksoset, hänen tuskansa on käsinkosketeltavan tiheää. "My heart broke and split in two equal parts for my girls. Nothing will ever be the same again; I will never be what I was. I have shed a layer of my soul like a snake and I must be naked until I find new life - until I can bring new birth. This island is my home now, and I must enter its cycle where everything comes again, light and dark, storm and stillness, life and death, again and forever."

Siinä missä Lizzie mukautuu saaren elämään ja olosuhteisiin, keskittyy Neil omaan missioonsa ja saarelaisten muuttamiseen sellaisiksi kuin heidän hänen mielestään tulisi olla. Lizzien elämä liittyy osaksi luonnon kiertokulua, sen ympyrämäistä rakennetta, kun taas Neil etenee lineaarisesti janan alkukohdan sijoittuessa hänen saarelle tuloonsa ja sen toivotun päätepisteen hetkeen, jolloin kaikki saarelaiset olisivat kääntyneet kristinuskoon ja pitäisivät Neiliä messiaanaan.

Erityisen uhan ja painostavuuden tunnun tapahtumien kuvaukseen tuovat lintuihin kohdistuvat julmat teot. Linnunpoikaset vieroitetaan pesästään ja ne kuolevat häkkiinsä, lintuja kidutetaan ja kivitetään ja niiltä katkotaan kauloja. Osa lintuihin kohdistetusta julmuudesta voidaan selittää saarelaisten traditioilla, mutta lintujen kohtelun voi tulkita myös erityiseksi kieleksi, jolla Altenberg viittaa Lizzien kokemiin tunteisiin ja rakastamisen vaikeuteen. Toivo nousee ja toivolta katkaistaan kaula. Rakkaus punnitaan vaa'alla, jonka heilahdukset saavat sydämen nuljahtamaan.

Altenberg osoittaa, että olimmepa ketä tahansa, elimmepä missä tahansa tai millä vuosisadalla tahansa, meitä yhdistävät asiat pysyvät pohjimmiltaan samoina niin kauan kuin me ihmisinä olemme osa ihmisyyttä. "The only way we can come to understand other beings is by tainting them with a bit of ourselves. When we are all covered by the same filth it is possible to understand each other - and to believe in each other."

Kommentit

  1. Koska olen aidosti kotoisin ihan merenrannalta, Myrskuluodon Maija on niin koettua ja elettyä, että se ei sinänsä enää kosketa, mutta Pelon Jokapäiväinen elämämme, Lumilapsi ja Fletcherin Meriharakat sitäkin enemmän. Kaipaan merta, myönnän, mutta en kaikkea rannikkolaisuudessa.

    Tämä kirja kyllä kiinnostaisi. Onkohan suomennettu? Pyrin nyt kohottamaan saksaani entiselle tasolle ja se on prioriteetti number one.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole käännetty ja Altenbergin romaani vaikuttaisi muutoinkin jääneen aika lailla pimentoon, joka on todella sääli. En ole erityisemmin luontokuvausten ystävä, mutta tässä romaanissa luonto on liitetty todella hienosti osaksi ihmiskuvausta. On tietysti vain minun mielipiteeni, mutta tämän rinnalla Iveyn luontokuvaus on pelkkä hahmotelmaa, keskeneräistä pyrkimystä.

      Lykkyä saksanopintoihin Leena sinulle. Itse olen tuon kielen suhteen jo luovuttanut. Jelinekiä olen yrittänyt lukea saksaksi, mutta oli liian hankalaa. Kesken jäi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän