Johan Bargum: Syyspurjehdus

Elämässäni oli aika, jolloin viimeisinkin pohja oli pudonnut. Oli vain epävarmuus ja pelko, että eksymys on lopullista. Silloin lähdin Pyhän Henrikin katedraaliin, istuin kenties samaan penkkiin kuin Syyspurjehduksen Elin. Katsoin samoja alttaritauluja, tunsin saman pyhyyden kosketuksen. Bargumin romaanin myötä palaan tuohon hetkeen, syvään pyörrytykseen ja katedraalin tuomaan ylimaalliseen rauhaan.

Kiinnostuin Syyspurjehduksesta, kun luin Lena Lumin bloggauksen saman kirjailijan Syyskesästä, jossa Leena mainitsi myös Syyspurjehduksen. Päätin lähteä purjehtimaan ja retkeni Bargumin seurassa oli kyllä huikea.

Syyspurjehdus on hetki sillä maankamaralla, jossa ihminen on riisuttu alasti ja ilta tulee liian pian. Se on pitkä henkäys, huokaus kohti elämänlankoja, joita kuolema näppäilee. Bargum preparoi ihmisen sielun varmoin ottein, hänen viiltonsa ovat tarkkareunaisia.  Hän näyttää ihmisten motiivien järjelle vieraan luonteen, muistin tahallisen ja tahattoman sattumanvaraisuuden. Hänen sanansa putoilevat kuin pisarat, joihin kohtalo on piirtänyt koreografian.

Syyspurjehdus on hyvin visuaalinen ja auditiivinen teos. Se vie minut muistoihin ja niiden kerrostumiin, jatkuu päässäni herkkinä rihmastoina. Luettuani en enää tiedä, mikä oli itse teoksessa ja mikä syntyi minussa. Miten tahansa, kuljen rakkaassa Helsingissäni. Uspenskin katedraalin loiste häikäisee. Kaivopuiston tuuli käy luihin ja kosteus tiivistyy kulkijan ympärille sulkien hänet omaan maailmaansa. Kauppatorin polkat ovat suuria ja pyöreitä, niiden mehussa veren vivahde. Ja lokki, se kirkuna ja se ahneus. Paperilautanen, jolla vielä  hetki sitten oli munkinpala.

Bargumin pienoisromaanissa on kaksi miestä, Olof ja Harald, jotka rakastavat samaa naista, Eliniä. Nainen rakastaa heitä kumpaakin, ensin toista ja sitten toista ja toisen jälkeen vielä vähän sitä ensimmäistä. Kummallakin miehellä on oma totuutensa, oma halunsa saada lukija uskomaan juuri hänen versiotaan tapahtumien kulusta. On myös ase ja aseista draaman laki sanoo, että jos se tapahtumien alussa mainitaan, on se myös lopussa laukaistava. Sen sijaan draaman laki ei sano mitään siitä, kenen se ase pitää laukaista. Se on olennaista, useimmiten. 

Jos ymmärtäisin enemmän purjehduksesta, lukisin Syyspurjehdusta toisella tavalla. Koska en ymmärrä, olen vaan näkymätön gasti, joka matkaa sinne, minne kirjailija venettä kuljettaa. Matkaan nopeassa tahdissa läpi vuosien. Olen Olof, joka ei usko rakastumiseen ensisilmäyksellä ja seuraavan aallon myötä olenkin jo Harald, joka ottaa lääkettä kipuihinsa. Taas mennään ja olen Elin, minulla on lepattavat puuvillahousut ja liian äkkiä päädyn Rajatorpantielle. Olofina teen pankissa tärkeitä päätöksiä ja Haraldina myyn ison palan ominta itseäni, rakkaudella rakennetun liiketoimintani. Liikun nopeasti ja rakkaus kulkee epätahtiin vierelläni. 

Kaiken yllä Erik Satien pianomusiikki, Gymnopédies, alkavat ja keskenjäävät sarjat, suunnanvaihdokset kohti sitä, mistä emme lopultakaan tiedä.