Lena Andersson:Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek (Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta)

Hei, olen Ester Nilsson, skribentti ja tahdon Hugo Raskin, taiteilijan.

Rakastaako Hugo minua vai eikö rakasta? Mitä se tarkoitti, kun se sanoi niin näin ja noin. Kyllä se varmaan rakastaa, vaikka mikään ei siihen viittakaan. Jos vaan tarpeeksi tahdon, niin kyllä se rakastaa, koska muutoinhan minä olisin aivan onneton.  Huomaattehan nyt kaikki, miten olen ainutlaatuisimmalla tavalla maailman onnettomin, kun Hugo ei sitten millään rakasta minua. Ihme tyyppi, kun ei suostu tajuamaan omaa parastaan, joka olen minä.

*

Jestas sentään, mitä omassa itsessä ja omissa tunteissa vellomista. Melkoista tunnenarsismia. Minun tunteeni, minun rakkauteni, minun pettymyksensi. Mitä sitä nyt maailmassa muuta olisikaan kuin Esterin ihmeelliset ja loistavat rakkaudentunteet, joiden mahtavuutta ilkeä Hugo Rask ei suostu näkemään, huomioimaan ja vastarakastamaan.

Teoksen alku - se osa, jossa Ester ei vielä ole tutustunut Hugoon - on lupaava. Erityisesti lause siitä, että ihmistä voi rakastaa, vaikka häntä ei tuntisi kuin mielikuvituksessaan sai minut palaamaan menneisyyteeni ja muistamaan oman palavan rakkauteni Hagar Olssonia kohtaan. Miten keskustelin tämän jo aikoja sitten kuolleen voimakkaan ja ihastuttavan naisen kanssa. No, rakkaus on tietysti väärä sana, oikeampaa lienisi puhua hullaantumisesta toisen ihmiseen älyyn, hänen ajatustapaansa, hänen tapaansa olla ja toimia tässä maailmassa. Tällaisessa tilanteessa sellaiset pikkuseikat kuten se, onko toinen osapuoli kuollut vai elossa muuttuvat triviaaleiksi.

Lukiessani kaivan kaivamalla niitä ansioita, joiden vuoksi EF:lle myönnettiin ruotsalainen August-palkinto. Onhan tämä rehellisen oloinen rakkausanatomia ja se, mistä tässä puhutaan, lienee tuttua monelle (nais)lukijalle. Rehellisyydessä EF kuitenkin kalpenee, suorastaan haalistuu, jos sitä verrataan esimerkiksi niinikään ruotsalaisen kirjailijan Unni Drouggen teokseen 'Boven i mitt drama kallas kärlek' (2007) (suom. Pahuudella on rakkauden kasvot, 2009). Siinä Drougge panee koko oman persoonansa peliin. Kaikessa raivostuttavuudessaan Drouggen teos on lihaa ja verta. Sitä sellaista lihaa, joka mätänee, jos sen jättää liian pitkäksi aikaa huoneenlämpöön. Drouggen teoksen lukeminen sattuu, salpaa hengityksen ja saa tuntemaan inhaa myötähäpeää.

Luulen, että hyvin monet EF:n lukevat tulevat pitämään siitä. Luultavasti he löytävät tekstistä itsensä. Näin käy ainakin siinä tapauksessa, että he ovat rakastaneet kuten Ester. Kun minä en tästä teoksesta itseäni löydä, niin luultavasti rakastan väärin tai ainakin naisille epätyypillisesti. Hyvä niin ja edellinen lause oli tietysti puoliksi ei niin tosissaan sanottu. En vaan voi mitään sille, että pelkkä ajatus naisesta, tällä kertaa Esteristä, joka vinkuu kuukaudesta toiseen jonkun isoegoisen taitelijan perään nostaa iholleni allergisen reaktion. Onhan sitä nyt elämässä niin paljon parempaakin tekemistä. Minulle Anderssonin teksti sisältää implisiittisesti ajatuksen, että se, miten hän Esterin rakastumisesta kertoo on se tapa, jolla naiset rakastuvat. Ei pelkästään Ester, vaan kaikki naiset.  Ahdistavaa sukupuolitettua luokittelua, joka kyllä voisi olla hauskaakin, jos aihetta olisi käsitelty komiikan keinoin.

Anderssonin romaanissa mielenkiintoisinta on sen nimeäminen rakkausromaaniksi. Miksi Andersson tekee niin? Mitä hän tuolla alaotsikolla haluaa sanoa? Ensimmäinen ajatukseni on, että Anderssonin romaani on ironiaa. Lukiessani en kuitenkaan löytänyt ironista tulkintaa puoltavaa moniäänisyyttä tekstin tasolta. Toki lukijana voin tehdä päätöksen, että kyseessä on ironia, mutta tällainen päätös on minulle henkilökohtaisesti aika tyhjä, jos se ei saa tukea teoksesta. Minusta päinvastoin vaikutti, että Andersson oli kirjoittanut tämän hyvinkin tosissaan kuvatakseen Esterin pakkomielteitä Hugoa kohtaan.

Toiseksi mielenkiintoisinta oli etulehdellä oleva sitaatti Ruotsin laista. "Den som ... olovligen tager och brukar eller eljest tillgriper något, dömes för egenmäktigt förfarande [...]" Ester pyrkii omavaltaiseen menettelyyn yrittäessään kaikin sielunsa ja ruumiinsa voimin vietellä Hugon ja tehdä hänestä rakkaussuhteen osapuolen. Hugo sen sijaan vain elää taiteilijaelämäänsä kaikkine hännystelijöineen ja ikään kuin siinä sivussa ja itse asiaa tiedostamatta ottaa Esterin elämän haltuunsa. Sillä tavalla tekevät suuret miestaitelijat, norsuilevat posliinikaupassa, joka on naisen psyyke.

Anderssonin romaanilla on toki hetkensä. Yksi mieleenpainuvimpia on, kun Ester tiukkaa Hugolta, onko heidän välillään suhde vai ei. Hugo vastaa Esterille kertomalla, että lintu törmäsi ikkunalautaan. Anderssonin kuvaus Esterin ja Hugon kohtaamattomuudesta on viiltävä ja vielä viiltävämmäksi sen tekee se, että Ester itse on juuri tuollainen siipensä verille törmäilevä lintu. Hugo taas on Taiteilija megalomanisella t-kirjaimella. Hän puhuu yhtä, mutta toimii toisin. Hän tutkii taideteoksissaan sitä, mistä ei todellisessa elämässä ymmärrä yhtään mitään, jota harvoin edes huomaa. Kuvaus Hugosta ravistelee suuren miestaiteilijan myyttiä. 

Ironisen tulkinnan esteenä ovat myös muutamat teoksen erinomaisen hienot lauseet, jotka menettäisivät niin merkityksensä kuin arvonsakin, jos teos tulkittaisiin ironiseksi. Yksi suosikeistani oli Anderssonin kuvaus toivosta tuhoeläimenä. "Det [hoppet] är ett skadedjur. Det äter och frodas på de oskyldigaste av vävnader. Dess överlevnad ligger i en välutvecklad förmåga att bortse från allt som inte gynnar dess växt men kasta sig över det som göder dess fortlevanad. Sedan idisslar det dessa smulor tills varje spår av näring har utvunnits." Toivo tekee Esterissä tuhoisaa työtä. Se estää häntä tunnustamasta itselleen sitä, mikä on ilmeisintä. Se ruokkii itseään Esterin itsepetoksen kautta. Valtavan hieno on myös ajatus aivojen aikamuodottomuudesta. "Hjärnan känner inga tempus. Det den har längtat efter har den redan haft. Språnget sker när vi inte vill förlora den framtid vi redan känt." Esterin tulevaisuudenkuvitelmissa hän ja Hugo jakavat elämänsä. He ovat pari. Rakastavaisia. Kun Ester on kuvitelmissaan liittänyt oman ja Hugon elämän yhteen, on hänen mahdotonta luopua tästä haavekuvasta. Se saa hänet laiminlyömään oman elämänsä.

Hienoista ja pysähdyttävistä lauseista huolimatta EF:n rakkauskuvio maistuu paperilta, eikä käsittelytavassakaan ole varsinaisesti mitään uutta. Jostakin syystä olisin kovasti halunnut hullaantua Anderssonin romaanista, mutta niin ei vaan tapahtunut. Miksi jostakin teoksesta haluaa ihan väen väkisin pitää, toisesta taas ei, onkin aikamoisen mielenkiintoinen kysymys. Sitäkin Hugo Rask on varmaan tutkinut taiteessaan.