Siirry pääsisältöön

Siri Hustvedt: The Blazing World (Säihkyvä maailma)



Bravo!

Encore!

The Blazing World (suom. Säihkyvä maailma) on Siri Hustvedtin tähän astisista teoksista ehdottomasti paras, älykkäin ja otsikkonsa mukaisesti säihkyvin. Jumankekka, että on hienoa lukea kirjallisuutta, joka aiheuttaa älyllistä pyörrytystä ja panee liikkeeseen joka ikisen aivosolun.

Siri Hustvedt ei kuulu kirjailijoihin, jota kohtaan kokisin mitään erityisiä tunnesiteitä, joten minun oli helppo lähteä lukemaan Säihkyvää maailmaa ilman ennakko-odotuksia. Etukäteen olin kuullut tästä teoksesta enimmäkseen negatiivisia kommentteja. Olin törmännyt näkemyksiin, joiden mukaan Säihkyvä maailma on ylimielinen ja akateeminen. Ylimielisyyttä en siitä löytynyt. Ei voitane syyttää ihmistä, edes naiskirjailijaa, siitä, että hänen älynsä operoi korkealla tasolla. Teoksen akateemisella vaikutelmalla varmaankin viitataan siihen, että Hustvedt mainitsee monia filosofeja ja teoreetikkoja ja käyttää teoksessaan alaviitteitä. Säihkyvän maailman ymmärtäminen ja siitä nauttiminen ei kuitenkaan edellytä näiden ajattelijoiden teosten tuntemista. Alaviitteet taas ovat hyödyllisiä ja niiden avulla saa tarvittavan tiedon Hustvedtin mainitsemien teoreetikkojen kirjoituksista.

Rakenne ja elämänkerrallisuus

Säihkyvä maailma on kuvitteellisen professori I. V. Hessin kirjoittama elämäkerta taiteilijasta nimeltä Harriet Burden, josta ystävien kesken käytetään nimeä Harry. Teos sisältää elämäkertojen tapaan tekijän, Hessin, esipuheen, jossa hän kertoo, miten elämäkerta on syntynyt. Itse teos muodostuu Harryn päiväkirjamerkinnöistä, hänen perheenjäsentensä, tuttaviensa ja taidekriitikoiden kirjoituksista sekä muutamista Hessin tekemistä haastatteluista. Harry esitellään lukijalle paitsi itsenään, myös vuoropuhelussa hänen käyttämiensä kolmen taiteellisen naamion - Anton Tishin, Pineas Q. Eldridgen  ja Runen - kautta. Naamiot ovat henkilöitä, joiden nimissä Harryn töitä esitellään taidenäyttelyissä.

Hessin luoma elämäkerta on samalla Siri Hustvedtin romaani, joka lainaa nimensä Margaret Cavendishin samannimisestä romaanista. Newcastlen herttuatar Margaret Cavendish (1623-1673) oli kirjailija ja filosofi, jonka teosta The Blazing World (1666) on pidetty ensimmäisen science fiction -romaanina. Cavendish uhmasi monia aikansa normeja ja hänellä oli mm. tapana pukeutua miesten asusteisiin. Muistikirjassaan Harry kuvaa ristiinpukeutumista Cavendishin keinoksi astua osaksi miesten maailmaa. Käyttämiensa naamioiden kautta Harry esittäytyy taidemaailmassa Cavendishin jalanjäljissä.

Hustvedtin teoksen fragmentaarinen luonne korostaa elämän asettumattomuutta elämänkerraksi kauniisti ja yhtenäisesti minkään kehysten sisään. Luokitteleminen voi tehdä ymmärtämisen helpommaksi, mutta se on luonteeltaan aina väkivaltaista. Elämä ja taide muistuttavat siinä suhteessa toisiaan, että ne eivät suostu rajautumaan, vaan kurkottavat aina kohti moninaisia viitekehyksiä. "We live inside our categories [...] and we believe in them, but they often get scrambled."  

Taideteoksen vastaanotto  

Taidetoksen vastaanottoon liittyvät kysymykset kuuluvat lempiaiheisiini. Hyvin harvoin olen tilanteessa, jossa alan lukea teosta tietämättä siitä tai sen tekijästä yhtään mitään ennakolta. Yleensä on olemassa jo valmiiksi jonkinlainen lukemisen lähtökonteksti. Nämä usein suurelta osin tiedostamattomat ennakkokäsitykset vaikuttavat teoksen vastaanottoon, mutta millä tavalla tämä prosessi tapahtuu, siihen on hankalaa, ellei suorastaan mahdotonta päästä käsiksi. Mielenkiintoista onkin, että Säihkyvä maailma vaikuttaisi tuottaneen suurimman pettymyksen niille lukijoille, joiden lukuodotusta määritti Hustvedtin aiempien romaanien pohjalta syntynyt näkemys hustvedtiläisestä romaanista. Näihin odotuksiin Säihkyvä maailma ei vastaa.

Hustvedt tutkii romaanissaan taideteoksen vastaanottoon vaikuttavia tekijöitä, erityisesti tekijän sukupuolta. Säihkyvä maailma on vimmattu polemiikki niitä taidemaailman käytäntöjä vastaan, joilla on tapana pitää miestaiteilijoita oikeina taiteilijoina, kun taas naistaiteilijat saavat tilaa vain erityistapauksissa. Taiteilijan sukupuoli on mies. Naispuoliset taiteilijat ovat naistaiteilijoita.

Hustvedt käyttää elävän elämän esimerkkejä todistusaineistona naiskirjailijoiden kohtelusta. Hän nostaa esiin Alice Sheldonin, joka tuli tunnetuksi nimellä James Tiptree ja jonka scifi-romaanit ovat tunnettuja maskuliinisuudestaan. Kun Sheldon kirjoitti kynänimellä Raccoona Sheldon eivät hänen teoksensa saaneet vastaavaa huomiota. Hustvedt viittaa myös Philip Goldbergin kuuluisaan vuonna 1968 tekemään tutkimukseen, jossa opiskelijat arvioivat keskenään identtisiä esseekirjoituksia. Goldbergin tutkimus osoitti, että kun koehenkilöt luulivat esseen olevan miehen kirjoittama, pitivät he sitä parempana kun aivan vastaavaa tekstiä, jonka kirjoittajan kerrottiin olevan nainen. Näillä ja vastaavilla tosielämän henkilöihin perustuvilla esimerkeillä on mielestäni myös Hustvedtin taiteen sukupuolittuneisuuteen liittyviä näkemyksiä puolustava funktio. Hustvedt ikään kuin varustautuu jo valmiiksi niitä kriitikkoja varten, jotka pitävät Hustvedtin Harryn kautta esiintuomaa näkemystä miestaitaiteilijoiden suosimisesta liioitteluna.

Harryn taiteellinen projekti, jolle hän antaa nimeksi Naamioita (Maskings) on tutkielma sukupuolen vaikutuksesta taiteen vastaanottoon. Projekti lähtee liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan taiteilijan tärkein ominaisuus on penis. Fiktiivinen elämäkerturi I.V. Hess lainaa teoksen alkuun Harryn salanimellä Richard Brickmann kirjoittamaa artikkelia, jossa miehen anatomia tekee taiteilijan. "All intellectual and artistic endeavours, even jokes, ironies, and parodies, fare better in the mind of the crowd when the crowd knows that somewhere behind the great work or the great spoof it can locate a cock and a pair of balls."

Anton Tish on nuori nero, hänen kauttaan Harry tutustuu falliseen puoleensa, josta kertoo jo Tishin nimissä pidetyn taidenäyttelyn nimikin. The History of Western Art viittaa taidehistorian vahvasti miehiseen perinteeseen. Harryn toinen naamio, Pineas Q. Eldridge, on homoseksuaali ja tummaihoinen. Pineas kuuluu kahteen vähemmistöön ja hänen nimissään Harry pitää näyttelyn nimeltä The Suffocation Rooms. Tämän ihmislaboratiomaisen näyttelyn avulla Harry tutkii niitä näyttelyn nimen mukaisesti tukahduttavia ja alistavia konventioita, jotka tekevät jaotteluja valkoisiin ja mustiin, homo- ja heteroseksuaaleihin. Pineasin nimissä pidetyn näyttelyn kautta Harry pääsee käsiksi hänessä olevaan feminiiniseen ja lapsenkaltaiseen. Taidekriitikolle The Suffocation Rooms on ensisijaisesti homotaidetta, joka on erinomainen esimerkki siitä, miten taide tulkitaan sen (tässä tapauksessa oletetusta) tekijästä, ei itse taideteoksesta käsin. Rune on Harryn käyttämistä naamioista ristiriitaisin. Palavasieluinen nuori mies, jonka suurin taideteos on hän itse.

Päiväkirjassaan Harry kysyy: Miksi ihmiset näkevät, mitä he näkevät? Taideteoksillaan Harry haluaa osoittaa, että taideteoksen objektiivinen näkeminen/tulkinta on mahdotonta. Taideteoksen kokemista hämärtävät toisaalta teoksen tekijään liittyvät enemmän tai vähemmän tiedostetut odotukset. Toisaalta taas jokainen taideteoksen vastaanottaja on myös omien kontekstiensä ympäröimä, eikä taideteoksen kokeminen niistä irrallaan ole mahdollista.

Naistaiteilijalle jo taiteilijaksi ryhtyminen on ollut miestaitelijaa huomattavasti monimutkaisempaa. Hustvedt kuvaa, miten Harry eli pitkään galleristina toimineen miehensä Felixin ehdoilla. Muistikirjassaan hän toteaakin osuvasti vaimona olemisen olleen ensisijaista taiteilijuuteen nähden. "Wife outweighed artist." Harryn kautta Hustvedt nostaa esiin naistaiteilijan aseman myös yleisemmällä tasolla. Itse mietin lukiessani mm. Fredrika Runebergiä, joka toisella kädellä kirjoitti ja toisella sekoitti puuroa. Taiteen tekeminen vaatii tilaa (huoneen, sanoisi Virginia) - tilaa, jonka miestaiteilijat ovat osanneet ottaa erityisen hyvin ja josta naistaiteilijoiden on pitänyt taistella ja kamppailla.

Identiteetti

Se, mikä Säihkyvässä maailmassa saa minut ihan erityisesti kipinöimään, on Hustvedtin tapa kuvata Harryn yritystä päästä selville omasta identiteetistään. Identiteettikuvauksena tämä teos on niin huima, että välillä lukiessani muistan tuskin hengittää. Huokailen syvään saadakseni lisähappea. Taivas sentään Hustvedt, miten nero oletkaan.

Yksi Hustvedtin identiteettitarkastelun pohjalla olevista teorioista on Judith Butlerin näkemys identiteetistä tekemisenä. Butlerin mukaan identiteetti on performatiivinen, se muodostuu tekojen kautta. Tämä näkemys representoituu Hustvedtin romaanissa Harryn käyttämien naamioiden kautta. Harry muuttuu sen mukaan minkä naamion kautta hänen taideteoksensa esitetään. Samalla Harryn ja hänen naamionsa välillä oleva ero toimii tekijänä, jonka kautta Harryn on mahdollista löytää itsestään sellaisia uusia puolia, joihin hän ei muutoin pääsisi käsiksi.

Harryn identiteettietsinnän kannalta Rune on naamioista merkittävin. Lähtiessään naamioleikkiin Runen kanssa, Harry joutuu näkemään itsestään puolia, joita hän ei haluaisi nähdä. Kauhistuttavinta on, että Rune on aidompi Harry kuin Harry itse. Siinä missä naamio ensinäkemältä peittää, se itse asiassa paljastaa. V.I. Hess mainitsee Säihkyvän maailman esipuheessa taidektiirikko Rosemary Lernerin, joka on kirjoittamassa kirjaa Harriet Burdenista. Teoksen sisältä löytyy Lernerin kirjoitus, jossa tämä kuvaa naamioiden paljastavan eri puolia Harryn mielikuvituksesta. Naamoiden paljastava luonne tulee esiin myös Hustvedtin Oscar Wilde -sitaatissa: "Man is least himself when he talks in his own person. Give him a mask, and he will tell you the truth." Naamiot toimivat siten Säihkyvässä maailmassa Harryn taideteosten esille tulon välineinä sekä narratiivina siitä, mikä ja kuka Harry on. Itse asiassa koko Hustvedtin romaani on naamioista koostuva naamio, joka tuo esiin Hustvedtin itsensä ajatusmaailman. Kun Harry kuvaa taiteellisia pyrkimyksiään eikö hän samalla kuvaa sitä, miten Hustvedt toimii teoksen kirjoittajana. "Her [Harry's] idea was [...] to investigate [...] how we all create what we see, in order to force people to examine their own modes of looking, and to dismantle their smug associations."

Naamioiden käyttö ei Säihkyvässä maailmassa kuitenkaan rajoitu pelkästään Harryn taiteellisiin naamioihin, vaan Harry naamioi itsensä myös taidekriitikoksi ja tästä positiosta käsin hän arvostelee Siri Hustvedtiä, jota hän kutsuu "vaikeaselkoiseksi romaanikirjoittajaksi ja esseistiksi". Naamioiden kautta muodostuu siten eräänlainen ympyrä, jossa Hustvedtin luoma romaanihenkilö Harry esiintymällä Richard Brickmanina, määrittelee teoksen kirjoittajan, Hustvedtin. Näin Hustvedt saa myös etulyöntiaseman suhteessa niihin oikean elämän mahdollisiin kriitikoihin, jotka saattaisivat pitää Hustvedtin teosta liian vaikeaselkoisena.

Säihkyvässä maailmassa Hustvedt osoittaa, että ihminen on samanaikaisesti monta ja että hänen eri puolensa ovat ristiriidassa keskenään. Ihminen yhtenä ja kokonaisena, mukaanlukien yhtensä sukupuolena, on identiteettiharha, jonka Hustvedt syöksee liikkeeseen. Ihmisen hallinnasta taistelevat yhtäaikaisesti monet eri puolet. "Polyphony is the only route to understanding. Hermaphroditic polyphony."

Harryn tavassa etsiä vastausta kysymykseen, kuka hän on, korostuu muistamisen tarinaluonne. Kerromme itsellemme itsestämme tarinoita, mutta emme voi tietää, missä määrin tarinamme ovat totta. On hyvin mahdollista, että kerromme itsellemme väärää tarinaa. "I mean, we know so little about ourselves it's shocking. We tell ourselves a story and we go along believing in it, and then, it turns out, it's the wrong story, which means we've lived the wrong life." Tämän miettiminen avaa huikaisevia kuiluja tapaamme tulkita itseämme. Kuka on se minä, jota kutsun minäksi? Mitä minä tiedän minästäni ja mitä luulen tietäväni. Mistä voin tietää, onko tietämiselläni totuusarvoa? Ihmiset ovat peilejä toinen toisilleen, me luomme itseämme heijastusten kautta.

Identiteetin hahmottamisen kannalta keskeistä on myös se, miten muistamme elämämme, kun katsomme sitä taaksepäin. Jokainen muistaminen asettaa identiteetin liikkeeseen ja muistot kirjoittuvat eri tavoin sen myötä, milloin muistaminen tapahtuu. Esimerkiksi lapsuutemme on erilainen, kun ajattelemme sitä taakse päin 20- tai 40-vuotiaana, koska muistipääoman kertyminen muuttaa tulkintojamme. Kertomus itsestämme rakentuu vahvoja tunnelatauksia sisältävien muistojen varaan. "Accumulated experience always alters perception of the past." Harry muistuttaa meitä myös siitä, että elämämme ensimmäiset, usein myöhemmän kehityksen kannalta erityisen ratkaisevina pidetyt vuodet, ovat meidän muistimme ulottumattomissa.

Säihkyvä maailma on täynnä viittauksia, filosofiaa ja naamioita. Se on pariisinpyörä, joka ei lakkaa kysymästä ja kutomasta yhteyksiä. Niin muotonsa kuin tematiikkansakin kautta Hustvedt asettuu tukemaan Harryn näkemystä polyfoniasta ainoana mahdollisena ymmärryksen tapana. Minulle Hustvedtin teksti on peili, joka näyttää minulle vilahduksen omista naamioistani. Kaikki näkemäni ei ole mukavaa, eikä sen pidäkään olla. 

Tärkeintä on olla itsensä, mitä ikinä se sitten itse kullekin tarkoittaa. Tärkeää on myös noudattaa Harryn neuvoja.  "Fight for yourself. Don't let anybody push you around. You hear me?"


Siri Hustvedt: The Blazing World
Suom. Säihkyvä maailma (Otava)


Kommentit

  1. No vau! Nyt todellakin haluan lukea tämän. Mutta saanenko yhtä paljon irti kuin sinä...?
    Tuo sukupuolen vaikutus, sepä on varmasti juuri näin. Mietin tässäkin kirjassa voisiko miehen kirjoittamana joku mainita, että onpa neroa mutta kun on nainen niin heti alleviivaa älykkyyttään. Samaa mietin naiseuden ylistyksestä kun luin Neljäntuulentietä. Kun mies kirjoittaa sen, se on oikein ja kaikkea, liikutun ihan. Mutta kirjoittaako nainen? Että mitä synnytys naiselle on? Vai vähättelee ja nostaa ehkä jotain miehisempää urotekoa isommalle jalustalle. Entä jos kirjoittaisi, miten se astaanotettaisiin? Nämä ovat mielenkiintoisia seikkoja, joiden kiemuroissa huomaan itsekin eläväni aivan huomaamattani. Kiitos upeasta kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
  2. Bleue, kiitos kommentistasi. Ajattelen, että on olemassa erityistä naisten ja miesten kirjoitusta, mutta samanaikaisesti kiistän tämän ajatukseni. Tämä Hustvedtin romaani puhuttelee minua niin vahvasti, koska siinä on niin monia asioita, joita olen itsekin miettinyt ja jotka Hustvedt nostaa esiin komeasti ja korkealta. Pidin erityisesti myös siitä, että vaikka Säihkyvä maailma sisältää väitteitäkin, eivät ne ole mitään lopullisia, kiveen hakattuja totuuksia, vaan liikkeessä olevia kiteytymiä.

    Alleviivailin Säihkyvää maailmaa hyvinkin paljon. Asia, jota hyvin harvoin teen lukiessani. Nyt on ihanaa, kun voi vaan avata teoksen ja löytää siitä alleviivauksen ja jo sitä kautta taas tavoittaa jotakin tämän teoksen hengestä.

    VastaaPoista
  3. Wau! Kirjoitit mahtavan tekstin! Tämä pitäisi julkaista jossain lehdessä tai kirjassa. Olen samaa mieltä, että peniksellä pääsee pitkälle (outo ilmaisu, mutta tottahan se on). Monesti neroksi julistamiseen riittää se, että taiteilijalla on penis. Eipä tule äkkiseltään mieleen naisia, joiden yhteydessä olisi puhuttu neroudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Juuri muun muassa mainitsemistasi syistä on todella hienoa ja tärkeää, että Hustvedt on kirjoittanut tällaisen teoksen silläkin uhalla, että kaikki hänen lukijansa eivät tästä teoksesta varmaan pidä. Toivottavasti kuitenkin hekin, jotka eivät pidä, myöntävät tämän teoksen ansiot.

      Poista
  4. Onpas hieno kirjoitus!
    Leena Lumiin kommentoin tästä sen verran pitkästi (taisin kyllä lähinnä pohtia, miksi tästä ei moni ole pitänyt), niin taidan nyt vain hehkutella, kuinka ihanaa, että en ole ainoa, joka tästä tykkäsi.:)
    Olen lukenut Hustvedtiltä aiemmin vain Kaikki mitä rakastin ja Vapisevan naisen. Ja kyllä tämä mullakin menee KMR:n ohitse, ihan selkeästi. Aiheet (taide, identiteetin pohdinta, sukupuolikysymykset, teosten/asioiden/ihmisten vastaanotto&näkeminen) kiinnostavat minua. Tykkäsin tästä niin paljon puhutusta älyllisyydestä; tykkään kun saa ja pitää olla skarppina lukiessa. Vastauksessasi Bleuelle veit sanat suustani: "Pidin erityisesti myös siitä, että vaikka Säihkyvä maailma sisältää väitteitäkin, eivät ne ole mitään lopullisia, kiveen hakattuja totuuksia, vaan liikkeessä olevia kiteytymiä."
    Nuo paljon parjatut alaviiteethän oli kirjassa kirjoittanut estetiikan professori I.V. Hess. Minusta ne sopi hänen tyyliinsä. Ja minusta oli hauska, että niissä viitattiin välillä Harrietin muistikirjoihin, joita ei näytetty lukijalle.

    Muistan muuten lukeneeni kerran tutkimuksen kritiikeistä. Tätä oli laskettu vuosien ajan ja esim. Hesarinkin kulttuurisivuilla mieskirjailijoiden teosten kritiikki pääsi useammin etusivulle kuin naiskirjailijan. Ja jos oli useampi kritiikki samalla sivulla, yleensä mieskirjailijan oli sivun yläosassa ja naiskirjalijan alaosassa.
    (no, kirjoitinhan sittenkin vähän pidemmän kommentin kuin pelkän hehkutuksen, että kiva kun säkin tykkäsit:))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Sanna, olemme varmaan aika ideaalilukijoita tälle teokselle, koska olemme kiinnostuneet juuri tämän teoksen ydinkysymyksistä. Itse olen lukenut aiemmin muut Hustvedtin teokset paitsi Vapisevan naisen ja suosikkini on ollut Lumous, jota Hustvedt-fanit ei yleensä niin korkealle noteeraa. Luin Hustvedtiä aluksi suomeksi, mutta se osoittautui huonoksi ratkaisuksi ja Lumous oli ensimmäinen, jonka luin englanniksi, joten en tiedä, johtuuko siitä pitämiseni osittain tuosta kieliasiasta.

      Mielenkiintoista tuo mitä kirjoitat Hesarin kulttuurisivuista. Kyllä vielä yhä edelleen on paljon miestaiteilijoiden suosimista, vaikka se ei enää ole yhtä silmiinpistävää kuin aiemmin. Toisaalta tämä sitten tarkoittaa, että sukupuolista arvottamista ei yhtä helposti nykyisin huomaa, joka on vaarallista omalla tavallaan.

      On tosi mukava huomata, että en ole ainoa, joka on innostunut Säihkyvästä maailmasta. Todella pelotti alkaa lukea koko teosta, kun olin kuullut niin paljon negatiivista. Silti jo Hessin esipuhe vakuutti minut siitä, että tämä on "minun" teokseni ja pidän kyllä aikamoisena ihmeenä, jos joku muu teos henk.koht. listallani menisi tämän ohi tänä vuonna. On kyllä jännä nähdä, mitä Hustvedt kirjoittaa seuraavaksi. Huh!

      Poista
  5. Minä olen lukenut tästä kirjasta muutamia arvioita, olipa kiva saada lukea sinunkin näkemyksesi kirjasta!
    Voin kyllä ymmärtää, että ahkera viitteiden käyttö saattaa karkoittaa lukijoita ja joskus kammoan akateemista otetta, vaikken itsekään ole siltä 'koululta' välttynyt. Olen saanut lukea tästä opuksesta niin ristiriitaisia mielipiteitä, että pakko tähän on ehkä tutustua... Kiitokset mielenkiintoisesta arviosta! :)

    p.s. Yöpöydälläni on juuri nyt Kaikki mitä rakastin...

    VastaaPoista
  6. Jos minulta kysytään, niin ei niitä viitteitä edes ole mitenkään hirmuisesti ja minusta ne olivat oikein käyttökelpoinen tapa saada tarpeellista lisätietoa. Joskus alkuvuodesta luin Ruth Ozekia ja hänellä oli kirjan lopussa muutama liite, jotka myös koin tosi hyödyllisiksi. Tietysti lopussa olevat liitteet eivät samalla tavoin tunge keskelle lukemista.

    Tämä on kyllä epähustvedtiläisin teos, jonka häneltä olen lukenut, mutta ihailen hänen rohkeuttaan kirjoittaa tällainen kirja, josta hän varmasti on jo ennakolta tiennyt, että siitä eivät edes kaikki hänen teoksistaan yleensä pitävät tule pitämään. Tuosta Kaikki mitä rakastin on moni pitänyt paljon, taitaa olla jopa hänen rakastetuin teoksensa.

    Jos joskus Säihkyvän maailman luet, niin kyllä kyllä kyllä haluaisin kuulla, mitä mieltä siitä olet.

    VastaaPoista
  7. Jos kirjoittaist Hesariin, tilaisin lehden heti! Olet aivan uskomaton sanataituri itsekin. Ihan hengästyn näitä pohdintojasi lukiessani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tämä kirja synnytti valtavasti ajatuksia. Moni Hustvedt-fani pettyi tähän kirjaan, mutta mulle tämä taas edustaa ihan parasta Hustvedtiä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän