Siirry pääsisältöön

Katja Kettu: Yöperhonen

Tunnustan. Paljon puhetta osakseen saanut Kätilö, joka myös elokuvaksi on saatettu, ei aiheuttanut minussa suuria. Tarina oli vahva, mutta repaleinen - tosin jälkimmäistä varmasti osin siitä syystä, että en ehtinyt lukea sitä kovinkaan putkeen. Kätilön aikaansaamista fiiliksistä johtuen tartuin Yöperhoseen epäröiden. Korviini oli kantautunut äänenpainoja teoksen vahvasta ja varsin seksuaalisesta kielestä. Toiset ylistivät, toiset taas ei. Joka tapauksessa päätin, että Yöperhosen tulee saada osakseen keskeytymätön huomioni.

*

Minä olen Valkoisen jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:

- Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!

Yöperhonen alkaa vahvasti. Edellä mainituilla sanoilla Kettu luo Irga Malisesta lähes ylimaallisen vahvan naisen ja samalla teoksen ylle heijastetaan seksuaalinen linssi, jonka läpi tapahtumia katsotaan. Se on ja pysyy, väliin vaimeammin, väliin vahvemmin, läsnä kuitenkin joka hetki. Kuolema ja seksuaalisuus ovat Yöperhosessa erottamattomia. Ne ovat rakastaja, joka ähkii elämän ruumiin päällä. Ne survovat ja pakottavat, niiden alla elämä on henkäys vain, rikkaruohoa sitkeämpi.  

On vuosi 1937. Irga Malinen hiihtää Neuvostoliittoon, jossa paratiisin sijasta odottaa Vorkutan leiri. Hengissä pysyminen vaatii erityisiä taitoja, joista huonoimpia eivät ole valehtelu, itsekkyys ja liittyminen yhteen oikeiden ihmisten kanssa. Irgan turvana ovat hänen sisarekseen kutsuma Elna eli Elena Mihailova sekä rakastaja Aleksei Ignatenko. Leirivuodet jatkuvat aina Stalinin vuonna 1953 tapahtuneeseen kuolemaan asti ja vielä vuoden verran sen ylikin. 

Vorkutan lisäksi Kettu kuvaa nykyelämää Lavrassa, jossa asustaa Irgan leirisisar Elna ja jonne matkustaa suomalainen Verna selvittämään kadonneen isänsä arvoitusta. Lavra on kuolemaa tekevä kylä, jonka eristää muusta maailmasta Jumalan suuri selkä, jonka takana talot lahoavat, muinaiset myytit elävät arkipäivässä eikä yhteyksiä ulkomaailmaan ole.  Kylän yllä leijuu pelko, arvaamaton luonto ja kiimaisenoloinen jännite. Lavrassa elää "venäläinen unohtamisen kansanperinne" ja salailu on siellä korkea hyve. Jokaisella on syynsä, joista monet kestävät huonosti päivänvaloa.

Tarinan kuljettaminen kahdella eri aikatasolla on onnistunut ratkaisu, joka luo teokseen kiinnostavan jännitteen ja kuten myöhemmin selviää, myös aikamoisen yllätyksen. Noin ylipäätään Yöperhosen ainekset ovat moninaiset. Kettu lainaa uskontotieteilijä Uno Holmbergin (myöh. Uno Harva) teosta Tsheremissien uskonto (1914), jossa Holmberg kuvaa aiemmien tseremisseiksi kutsuttujen marilaisten uskomuksia. Ketun romaanin kannalta tärkein on uskomus, jolta teos lainaa myös nimensä. Marilaisten mukaan nimittäin ihmisellä on kolme sielua eli örtia ja yksi niistä voi yöaikaan liikku yöperhosena.

Marilaiset ovat Neuvostoliitossa/Venäjällä olleet monella tapaa halveksittu kansa, joten on erinomaista, että Kettu nostaa romaanissaan heidän asemansa esiin. Marilaisten uskomusten kautta teokseen syntyy myös jossain määrin maagis-realistinen taso, joka saa ilmentymänsä myös esimerkiksi lavralaisen "seniilin kammotuksen" käärmeenkieli Odenin, Keremit Valosilmän ja vanhan eksyttäjän, Aimaladasin kautta. 

*
Vorkutassa mykkä Irga oppii puhumaan ja synnyttää kaksi lasta, joista kumpaakaan hän ei voi kasvattaa. Esikoinen kuolee myöhemmin, kun taas jälkimmäisestä pojasta tulee suorastaan kuolematon. Leirillä Irga ja Aleksei yhdistävät älynsä ja aloittavat projekti Sumusilakan, jonka tuloksena syntyy Motyljok, pelottava hallitsija, jonka he saavat elämään ja kasvamaan ihmisten mielissä. Ihmisluonnosta kertoo paljon se, että kun siemenen kylvää sopivasti, ihmisen mieli hoitaa kyllä lopun. 

Yöperhosessa liikutaan paikoin draaman yläasteikolla, joka horjuttaa teoksen uskottavuutta ja vahvuuskuorrutuksen vaara kurkkii turhan usein kulman takaa.En myöskään oikein ostanut Vovan hahmoon puettua Putin-kritiikkiä, joka jäi teoksessa enemmänkin ikävän paiseen oloiseksi, joskin Vova romaanihenkilönä liittyi olennaisesti itse tarinaan.

Ketun kieli sen sijaan on kautta romaanin sekä komeaa että uudistavaa. Paikoin hän suorastaan luo uutta suomenkieltä. Kielen avulla hän luo teokseen hypnoottisen rytmin, jonka voima nousee jostakin kaukaa marilaisten syrjäseutujen historiasta asti. Yöperhosen kielessä on vahva seksuaalinen, suorastaan eläimellinen sivumaku. Se ei ole vaan sanoissa, vaan koko kielen laulussa.


Katja Kettu: Yöperhonen (2015)
326 sivua
Kustantaja: WSOY



Kommentit

  1. Kätilö ei aikanaan vakuuttanut minuakaan, ahdistuin sen kielen runsaudesta, tuntui etten saanut lukijana tarvitsemaani happea. Yöperhonen sen sijaan vei: pidin kielestä, nautin siitä miten marilaisten uskonto ja asema elivät tarinan nykytasolla. Toki romaanissa on omat kliseensä, mutta minulle tämä kokonaisuus toimi. Oneironin jälkeen mulle vuoden paras kotimainen romaani, ainakin toistaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elikkäs arvostat Yöperhosen varsin korkealle. :) Minulle Vova-hommelit oli vähän liikaa ja kuten Leena sanoo, tuossa alempana niin loppuosan toiminnallisuus. En oikein keksi mitä lisäarvoa noista tuli. Lisäarvona en pidä tuota Putin-kritiikkiä, joka olisi toiminut paremmin, jos ei olisi ollut niin ilmeistä. Nyt jäi vähän sellainen tunne kuin kirjailija olisi ajatellut: sanoinpas tämänkin. Olisi varmaan toiminut paremmin, jos olisi ollut kauttaaltaan tuon tyyppinen teos, vaikka sinänsä olen kyllä tyytyväinen, että tuota osasto ei ollut enempää. Hmm. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Minulle Käitlö oli heti kuin ilma, jota hengitän ja se jää varmaan yhdeksi vahvimmista romaaneista ikinä blogissani. Se oli suorastaan täydellinen. Yöperhosen kanssa oli vaikeutta siinä, että aihe oli kovasti kiinnostava, pidän Ketun luomasta kielestä, hän tosiaankin kuin luo uutta kieltä, mutta kaksi kerroksellista tarinaa eri ajassa, kun kumpaankin tuli äkkijyrkkä toiminallisuus, se oli minusta Yöperhosessa miinusta verattuna Kettuun. Toisaalta Ketun Yöperhonen on paras kotimainen, mitä olen tänä vuona lukenut, joten siltikin jälleen kerran Kettu teki sen: Yllätti!

    Olen tästä niin samaa mieltä kanssasi:

    "Ketun kieli sen sijaan on kautta romaanin sekä komeaa että uudistavaa. Paikoin hän suorastaan luo uutta suomenkieltä. Kielen avulla hän luo teokseen hypnoottisen rytmin, jonka voima nousee jostakin kaukaa marilaisten syrjäseutujen historiasta asti. Yöperhosen kielessä on vahva seksuaalinen, suorastaan eläimellinen sivumaku. Se ei ole vaan sanoissa, vaan koko kielen laulussa."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla kävi Kätilön kanssa niin, että lukemiseen meni pidempi aika ja se on kirja, joka pitäisi lukea nopeasti. En oikein missään vaiheessa päässyt siihen sisään, mutta kuten sanoin, se voi johtua minusta eikä teoksesta. Tosin Katjakin tuossa yllä vähän samasta haastoi, että tiedä sitten.

      Minä taas pidin kovasti näistä kahdesta eri aikatasosta ja miten ne punottiin yhteen. Tuo Vova vaan nyt oli liikaa, vaikka kyllähän Vovakin tähän kuvioon sinänsä vahvasti liittyi. Sitten on vielä sekin, että (anteeksi jo tässä vaiheessa Leena), että luin Oneironin ennen kuin kirjoitin juttuni Yöperhosesta ja se nyt vaan on kertakaikkisesti ns. minun kirjallisuuttani. Yöperhosessa on paljon sellaista, mistä pidän, mutta siitä huolimatta olen vähän keinulaudalla. Kieli on kyllä erinomaisen hienoa, mutta en ole ihan vakuuttunut onko tuo seksuaalis-eläimellisyys pelkästään hyvä juttu. Köngäksen Hertassa seksuaalinenkin osuus puri minuun ja jätti jälkeensä, mutta Hertassa tuo puoli taas motivoitui Kollontain ajattelusta ja voisi sanoa, että Hertta eli Kollontain ajatuskuviot lihaksi. Kaikki mainitut kolme joka tapauksessa erinomaisia teoksia ja vahvaa suomalaista naiskirjallisuutta. Ilahduttaa. Kiitos kommentista.

      Poista
    2. Kätilö luetaankin yhtä putkea, silloin siitä tulee osa omaa verta, omasa hengitystä. Luin muuten Pleon krijan samalla tavalla. Se jkin niissä!

      Minulle Vova ei ollut liika, koska olen niin katkera Krimistä ja siitä, että nyt kun minulla on tulkki, en piruuttanikaan enää mene Pietariin. Hyvästi sydämeni läpi Anna Ahmatova ja Romanovit! Tulkkini on kaine huipuksi aviopuolisona vuosikausia kääntänyt tkestejä miehelleen, joka on tutkinut Romanovien kohtaloja ja kirjoittanut heistä kirjoja.

      Ei mitään 'anteeksi', tässähän on kyse vain makuerosta. Pidin niin paljon siitä yhdestä Köngäksenkirjasta. se Viera mies, että...nyt jäi Hertta välistä ja Oneironista kuulin vasta Katjalta tai sinulta, eli olen kuin out, vaikka olen lukenut kotimaista kirjallisuutta enemmän kuin vuosikausiin.

      Ole hyvä vain ja kiitos Rhysistä♥

      Poista
    3. Leena, siksi kirjoitin "anteeksi", kun viittasin Oneironiin ja tiedän, että et ole sitä lukenut tai nyt lähiaikoina lukemassa.

      Kirjat, jotka vaativat, että ne luetaan putkeen on minulle hankalia. Usein edes viikonloppuna en pysty eristäytymään lukemiseen ja viikolla se ei työn vuoksi tietenkään ole mahdollista. Minusta tuon Vova-kritisoinnin paikka ei ollut tässä romaanissa tai se oli tämän romaanin fokuksen ulkopuolella (juu, on se yksi vahva säie, mutta siitä huolimatta). Eli vähän niin, että kun muu osa teoksesta oli erinomainen, niin Vova räjähti silmille iltapäivälehtityyliin.

      Poista
    4. Ymmärrän <3

      Sinulle on jotain blogissani...

      Mukavaa alkanutta viikkoa! Tämä nainen aloittaa sen lähtemällä hammaslääkäriin;)

      Poista
  3. Kirja on hurjan hypnoottinen ja ihanan seksuaalinen jopa eläimellinen, mutta sitä samaa on myös Kätilö. Kätilön kieli oli niin vaikeaa, että luin alkuun muutaman sivun kerrallaan ja sitten opin sen. Uskon, että sen vuoksi tämä kirja oli helpompilukuinen, mutta tämä imaisi eikä päästänyt irti ennen viimeistä sivua. Huh sanon minä, Kettu on Suomen parhaimmistoa kirjoittajana ja odotan seuraavaa kirjaa kuin kuuta nousevaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hypnoottinen. Kyllä. Ihanan seksuaalinen. En ole varma ihanasta. Eläimellinen. Kyllä. :) Ehkä minulla nyt vähän on sellaista ajatusta, että seksuaalisuus on tässä myös tehokeino, paikoin melkein liiankin tehokas keino ja jopa niin tehokas keino, että se on vaarassa kääntyä itseään vastaan. Olisi Yöperhonen kyllä ehdottomasti ansainnut paikkansa Finlandia-ehdokkaana. Ihmettelen, että sitä ei valittu listalle mukaan. Sinänsä myös se, että pohdin Yöperhosta monelta kannalta ja olen itsenikin kanssa välillä enemmän eri kuin samaa mieltä kertoo siitä, että kyseessä on erinomaisen hyvä teos.

      Poista
  4. Mä tykkäsin tästä kovasti. Voi olla marilaisuus yhtenä aiheena riisui mua aseista jo ennen lukemista.
    Musta tuntui kuin olisin sukeltanut tämän kirjan kieleen ja olisin voinut olla siellä kielessä vaikka kuinka pitkään. Siis: En veden alla vaan kielen alla?;)
    Loppua kohden juonen punontaa oli mun makuun vähän liikaakin. Mäkään en kamalasti innostunut tuosta Vova-osiosta. Se oli jotenkin niin juuri sitä mitä me (tai no, enhän voi kaikkien puolesta puhua;)) halutaankin lukea. Jos siinä olisi ollut joku nyrjähdys, joku yllättävä juttu, joku mitä ei haluaisikaan lukea... vaikka joku pikku kani, jolle Vova lässyttää ja hoivaa. Heh, mikä esimerkki, mutta ehkä tajusit, mitä ajan takaa.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tässä sellaista sukellusta ja kuka silloin edes muistaa, että happeakin tarvitaan välillä. Kielen alla, päällä ja sivulla, välillä kieli poskessakin. Tuo loppupuoli tosiaan minustakin oli vähän kuin eri teoksesta kuin alkuosa. Viittaukset Putiniin oli minusta aivan liian ilmiselviä, ei me lukijat tyhmiä olla, tajutaan vähemmälläkin vai oliko sitten jokin erityinen tarkoitus (joka meni minulta ohi) siinä, että Putin oli niin vahvasti teoksessa läsnä.

      Marilaisuus oli kiinnostavaa ja äärimmäisen hienoa, että heidän asemaansa nostetaan esiin. Siitä paljon pisteitä Ketulle. Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Onpa eläväisen kuuloista tekstiä yhdistettynä mielenkiintoiseen tarinaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eläväistä Ketun kieli kyllä on. Yksi vallan mainio piirre on myös se, että Kettu käyttää sanoja, joita en koskaan aikaisemmin ole edes kuullut ja silti sitä jotenkin tietää, että mitä ne sanat tarkoittavat. Tämä on kyllä paikoin varsinaista kielellistä ilotulitusta ja rytminsä puolesta vetään mukaansa ja pitää kiinni. Suosittelen. Kiitos kommentista.

      Poista
  6. ihanaa, että tartuit tähän! :) Katja Ketun kieli ja Yöperhosen tarina ovat huimaa luettavaa - ja koettavaa.

    Lähetän sinulle myös blogitunnustuksen ja -haasteen, löytyy täältä: http://kaisareetta-t.blogspot.fi/2015/11/haastevastauksia-ja-kysymyksia.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tartuinhan minä. :) Kiitos haasteesta ja blogini valinnasta haasteeseen, mutta voi apua. Vastasin juuri viime viikolla tuohon samaan haasteeseen kolmasti. Jätän nyt hautumaan kuin jouluisen riisipuuron. :)

      Poista
  7. Draaman yläasteikolla :-) Ja kaikenlaiset sivumaut, kyllä vaan! Minulle kirja kolahti lujaa; helpompi kuin Kätilö (joka oli vaikealukuinen), fiksumpi ja elävämpi kuin moni muu sekä tarinaltaan että kieleltään. Minulle Vova ei noussut noin vahvana, oli niin paljon muuta, se on vain yksi sivujuonne historian kiemuroissa. Pienen kansan kohtalo suuren varjossa - jonka minä näin kirjan isona tarinana - ihmisen perusluonne ja niin monta muuta perustavanlaatuista asiaa tässä kirjassa yhtyy, että ei voi kun ihailla.

    VastaaPoista
  8. Arja, nyt herättää suurta hilpeyttä lauseesi siitä, että Vova on "vain yksi sivujuonne historian kiemuroissa" - hilpeyttä koska Vovan reaalimaailman vastine on melkoinen pääjuonne. No, en nyt tiedä, osasinko avata kieroa huumorintajuani.

    Elin myös vahvasti Yöperhosen maailmassa, mutta loppuosa jätti omalla kohdallani toivomisen varaa. Kun mennään ns. yli, vaarana on, että haalistuu myös se, jonka kohdalla yli ei ole menty. Marilaisuuden esiinnostamisesta nostan lippistäni korkealle ja kieli myös on aivan mahtavaa sekin. Tosin myönnän, että se tietty seksuaalinen leikittely, jota Kettu harrastaa aiheuttaa minussa myös varauksellisuutta ja tämä lähinnä siksi, että välillä tulee tunne, että kieli on itsetarkoituksellisen julistavaa. Ihailen kyllä Ketun tapaa uudistaa kieltä, mutta pieni varaus on kuitenkin päällä. Kiitos kommentista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, maiden ja kansojen historiassa yksi päämies on vain yksi päämies, yksioikoisella huumorintajullani :) Jos kirjaa lukee muutaman kymmenen vuoden kuluttua (leikitään että joku vielä silloin lukee), tuskin edes tajuaa, kehen viitataan, mutta varsinainen tarina kielineen on ajattomampi, sitä tarkoitin. (Seksikin on muuten aika ajatonta.) Mutta sitä mietin minäkin, miksi tuo Vova: halusiko kirjailija näpäyttää hallitsijaa ja ottaa kantaa vai kosiskella nykylukijaa vai näyttää, miten kaikki voi liittyä kaikkeen tai miten sattumanvaraista kaikki on tai jotain muuta, vaihtoehtoja on paljon. Melkein pitäisi lukea uudestaan ja esittää sitten valistuneempi arvaus, ekalla kerralla se oli aikamoinen paketti sulateltavaksi näin yksityiskohtaisesti, tai ainakaan minä en pystynyt, olin sen verran lumoissa.

      Poista
    2. :) Mitäköhän päämies itse olisi mieltä siitä, että hän on vaan päämies päämiesten joukossa. :)

      Mulle tuli lukiessa sellainen tuntemus, että Ketulle tuo Vova-kuvio sattui tulemaan mieleen ja se oli niin houkutteleva, että hänen oli otettava se kirjaan mukaan. Omalla kohdallani ongelma oli se, että tuo oli niin läpinäkyvää ja ilmeistä, että se kääntyi itseään vastaan. Tosin tuskin sen lienee tarkoituskaan olla mitenkään peiteltyä. En tiedä, vähän hommeli loppuosassa latistui.

      Seksin suhteen taas se, että kun se on/sitä on kaikkialla, niin en oikein enää innostu seksin hyväksikäytöstä kirjallisessa mielessä, jos asiaan ei liity joku erityinen pointti, jota tässä minusta ei seksin osalta ollut. Silloin hiipii nopeasti mieleen, että seksi on läsnä markkinointitarkoituksessa. Ei hyvä. Olen ronkeli.

      Poista
    3. Olet ronkeli, ja hyvä niin .) Ole edelleen! En aio kysyä päämieheltä mielipidettä, lukekoon sun blogia ihan itse. Seksin käyttö kirjallisuudessa on muuten vaikea laji; vaikka se on arkea, jotenkin sen kirjallinen ilmaisu on paljon isompi asia. Ja vaikea mainita ilman että siitä tulee tekstissä äkkiä tosi iso tai silmiinpistävä juttu. Teennäinen tai epäaito tai jotain muuta, vaikka markkinoinnillinen, kuten epäilet. Mistä tuli mieleen taas Asko Sahlberg, joka on aika hienosti onnistunut tässäkin (onnistuinpa ujuttamaan nimen tähänkin keskusteluun).

      Poista
    4. Hieno ujutus! Ihanaa tuo sinun Sahlberg-innostuksesi. Huhuu Asko Sahlberg, täällä kehutaan sinua. Olen lukenut häneltä vaan yhden romaanin, joka kyllä vakuutti minut siitä, että hän on taitava kirjoittaja.

      Toden totta, tuo seksihomma on kiinnostava. Minusta Daniela Krienin romaanissa "Vielä joskus kerromme kaiken" on yksi onnistuneimpia seksin ja himon kuvauksia, mitä viime vuosina olen lukenut. Todellakin täyttä törinää, sanoisi Jörn Donner.

      Poista
  9. Onhan tämä mielenkiintoista lukea. Minulla ei pienintäkään aavistusta, miten kirja kolahtaisi minuun. Olen jättänyt kirjan väliin, jos se eteeni tulee, niin saatan lukea. Minusta tuntuu, että etsin kirjoista jotain muuta. Olen Outolintu, kaunosielu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla oli myös jossain määrin skeptinen Yöperhosen suhteen, pidin siitä kyllä paljon, mutta se sisältää osia, jotka saavat minut epäröimään. Kielellisesti se on kovaa menoa. Jos päädyt Yöperhosen lukemaan, niin palaillaan asiaan. Kiitos, kun kävit kommentoimassa.

      Poista
  10. Niin minä sitten löysin kirjan ja aloitin lukemisen. Yllätyin aika tavalla. Olin saanut päähäni jostain kumman syystä, että murre vie tätä kirjaa. Pidän kirjan kielestä, kielikuvista. Intensiivinen ja huumaava kieli. Elokuvana en katsoisi tätä, enkä Kätilöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaahas. Vai niin pääsi käymään. :) Kieli on tosiaan Yöperhosessa vahvaa ja sen rytmi vie mukanaan. En välittäisi minäkään nähdä tätä elokuvana ja samoin kun sinä, en aio katsoa myöskään Kätilöä. Olen siitä jotain trailereita nähnyt ja ei herättänyt kiinnostusta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän