Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Pikku Pippuri on touhuisa afrikkalaistarina ja Pippuri on edellä kirjoitettu isolla, koska se on erisnimi ja tavallaan Pikun sukunimi. On tällä miehellä tosin toinenkin nimi. Nimittäin: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko.

Teoksen nimi on suomennettu suoraan sen ranskankielisestä nimestä Petit Piment ja tämän vuoksi on turha protestoida tätä nimeä vastaan, vaikka ainakin omalla kohdallani nimi toimi tehokkaana lukemisen kartoittajana. Mikä ihmeen Pippuri? Miksi haluaisin lukea jostakin Pippurista? No jaa, kirjan luettuani keksin kyllä useampikin syitä, miksi niin kannatti tehdä.

Alan Mabanckou (s. 1964) on kongolainen kirjailija ja yksi ranskankielisen Afrikan parhaiten tunnetuista kirjailijoista maailmalla. Pariisilaisissa kirjallisuuspiireissä häntä on kutsuttu jopa Afrikan Samuel Becketiksi - nimitys, jolle tosin Pikku Pippurista ei kovin suoraan löydy perusteita. Mabanckou on kirjailijana herättänyt ristiriitaisia tunteita toteamalla, että afrikkalaiset ovat myös itse vastuussa vastoinkäymisistään ja epäonnestaan ja niitä tässä kirjassa kasaantuu Pikku Pippurin osalle suorastaan dickensiläiseen malliin.

Itse luulin kuulleeni Mabanckousta ensimmäisen kerran, kun Pikku Pippuri (englannin kieliseltä nimeltään Black Moses) valittiin tämän vuoden Man Booker -palkinnon pitkälistalle. Kesti nimittäin hetken, ennen kuin tajusin, että hyllyssäni oleva Pikku Pippuri ja Black Moses ovat yksi ja sama kirja.

Suomenkielisen käännöksen kansi ei varsinaisesti houkutellut lukemaan. Chilipaprikat herättivät lähinnä kummastusta ja taas kerran on pakko todeta, että kannella todella on väliä. Vertailun vuoksi liitän tähän alle englanninkielisen version kannen.

Kansi toimii vihjeenä siitä, mistä kirjassa on kysymys. Suomalaisen painoksen kansi vihjaa kohti keittiötä ja paprikaruokia, kun taas englanninkielisen version kansi ohjaa ajatuksia kohti Vanhan testamentin Moosesta ja laintauluja. Luulenkin, että jos olisin lukenut kirjan englanninkielisenä olisin kokenut sen eri tavoin. Kansi on osa lukijan teoksesta muodostamaa odotushorisointtia, halusimmepa sitä tai emme.

*

Pikku Pippurissa parasta on sen satiirisnaurullinen tyylilaji. En oikeastaan muista lukeneneeni aiemmin afrikkalaista kirjaa, jossa olisi niin vallattomasti kuvattu valtaeliitin edesottamuksia ja kyseenalaistettu naurun kautta hallitsijakulttia. Kun romaanissa kerrotaan, miten lehden pääkirjoitukset on omistettu presidentin ylistämiselle ja hänen ihmeteoistaan kertomiselle ja sallittua on vain yksi totuus, alkaa tarina kuulostaa kovin tutulta. Ihmemiehet kun ovat edelleen voimissaan ja voivat hyvin. Lentävät kurkien kanssa, kutsuvat valheita vaihtoehtoiseksi totuudeksi ja pullistelevat asearsenaalillaan.

Tarina alkaa orpokodista, johon Pikku Pippurin vanhemmat ovat viikon ikäisen vauvansa hylänneet. Eletään kongolaisen sosialismin kultaisia vuosikymmeniä, 1970- ja 1980-lukuja. Sieltä matka jatkuu kaupungin kaduille, prostituoitu Mama Fiat 500:n ja hänen tyttöjensä seuraan sekä kummalliseen hulluuteen. Matkalla vastaan tulee niin katulapsia, kadonneita adverbejä kuin Robin Hoodin kostokin.

Pikku Pippuri kertoo monenlaisesta kaveruudesta ja ystävyydestä, yllättävistä yhteensattumuksista, eroista ja jälleennäkemisistä. Teoksesta jää hieman irrallinen kokonaisvaikutelma, koska aineistoa on niin paljon. Tyyliltään Mabanckoun romaani on hyppelehtivä, veijarimainen ja erinomaisen luettava. Päähenkilönsä hulluuden kautta se liittyy osaksi tarinaperinnettä, jossa yhteiskunta murskaa ihmisen ja hänen unelmansa.




Alain Mabanckou: Pikku Pippuri (2016)
191 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Petit Piment (2015)
Suomentanut: Saana Rusi
Kustantaja: Fabriikki