Do not say we have nothing on saman kirjallisen perheen jäsen kuin vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tai Chimamanda Ngozi Adichien Half of a Yellow Sun. Ei ole ihme ollenkaan, että Thienin romaani oli Man Booker -ehdokaslistalla viime vuonna ja Baileys-palkinnon lyhytlistalla tänä vuonna (voittajateosta ei tätä tekstiä kirjoittaessani ole vielä valittu).
Thienin romaani kertoo Kiinan historiasta ja yhteiskunnallisesta kuohunnasta ja sorrosta alkaen Maon valtaannoususta 1960-luvulla ja päättyen Tiananmenin verilöylyyn vuonna 1989. Itse tarina on upotettu kehyskertomukseen, jossa kiinalais-kanadalainen Marie ja hänen ätinsä saavat vuonna 1991 vieraakseen kiinalaisen Ai-Mingin, joka on paennut kotimaansa poliittisia levottomuuksia Kanadaan. Teoksen alussa kehyskertomukseen palataan vähän väliä, mutta romaanin edetessä se häipyy taka-alalle, mutta kulkee mukana lankana, joka yhdistyy muuhun kerrontaan romaanin lopussa.
Do not say we have nothing on oodi tavallisille kiinalaisille, tarinoille ja musiikille. Romaanin sisällä pujottelee fiktiivinen tarina nimeltä Book of Records, joka liikkuu ihan konkreettisestikin romaanihenkilöiden mukana. Sitä kopioidaan käsin jälkipolville ja sen sisään piilotetaan asioita, joita ei voi suorin sanoin ääneen lausua. Book of Records on muisti ja säilytyspaikka. Siinä fakta ja fiktio sekoittuvat ja sen rinnalla kukoistaa rakkaus musiikkia, säveltämistä ja soittamista kohtaan sekä tuska siitä, kun ihmiseltä viedään hänen omimpansa. Kirjallisuuden ja musiikin merkityksen korostuminen muistuttaa Ljudmila Ulitskajan romaanista Vihreän teltan alla, jossa niin ikään kirjallisuus ja musiikki ovat ihmistä sortovallan alla hengissä pitäviä voimia.
En oikeastaan aiemmin ole tullut kovin tietoisesti ajatelleeksi, että myös klassinen musiikki voi diktatuurissa omata niin vahvaa kumouksellista voimaa kuin mitä Thienin romaani tuo esiin. Tästä todistukseksi voidaan mainita, että Kiinassa oli vuosien ajanjakso, jolloin radiossa ei soitettu mitään muuta kuin 18 vallankumouksellista oopperaa. Thien kuvaa hyvin tarkasti musiikin merkitystä romaanin henkilöille ja koska itse en ole kovin musikaalinen en luultavasti tavoittanut ollenkaan kaikkia Thienin musiikkikuvausten avulla luomia merkityksiä, vaan koin niistä lukemisen jopa paikoin aika pitkästyttäväksi.
Läpi teoksen, suorastaan häkellyttävään moneen kertaan, esiintyy maininta, että romaanihenilöt kuuntelevat Goldberg-variaatioita. Tulkitsen Thienin haluavan korostaa, että hänen romaaninsa edustaa sekin vain yhtä variaatiota Kiinan tapahtumista. Do not say we have nothing ei ole viihteellistettyä tarinankerrontaa, jossa historialliset tapahtumat esitetään hallitusti ja lukijan itkuhanoja sopivasti aktivoiden.
Thien ei pyri luomaan suurta historiallista kertomusta, vaan tarkastelee, minkälaisena Kiinan historia näyttäytyy hänen romaanihenkilöjensä kautta. Miten se ottaa rautapihteihinsä isät, äidit, tyttäret ja pojat yhden toisensa jälkeen. Miten ihmiset joutuvat toisistaan eroon, miten olosuhteet ovat ihmistä vahvempia ja miten mikään ei välttämättä koskaan muutu hyväksi. Sotilaat, aseet, ihmisten pakkosiirrot, väkivalta ja työleirit tulevat lukiessa hyvin lähelle. Erityisesti kirjan loppupuolella tuntui melkein siltä kuin itsekin olisin ollut opiskelija, joka makaa Tiananmenin aukiolla. Tämä romaani voisi olla hyvin julma, mutta Thienin kertojanote on kuitenkin jollakin tapaa lohdullinen.
Thienin romaanissa yhteiskunta ja sen ilmiöt ovat jättimäisiä ja ihminen niiden rinnalla pikkuruinen, tuskin edes hyönteisen kokoinen. Erityisen lähelle romaanin henkilöistä tulee teini-ikäinen Zhuli, joka yrittää hahmottaa elämisen ehtoja ja mahdollisuuksia yhteiskunnassa, joka on kieltojen ja rajoitusten täyttämä sekä Sparrow - säveltäjä, joka joutuu luopumaan musiikistaan.
Do not say we have nothing on ansioituneesti rakennettu ja vaikuttava kuvaus Kiinasta ja ihmisistä poikkeusolosuhteissa. Se näyttää elämän sellaisena kuin se on, kun kaksien kasvojen ylläpitäminen on ihmiselle elämän ja kuoleman kysymys. Samanaikaisesti se on myös tarina Marien etsinnästä ja pyrkimyksestä selvittää, kuka hänen isänsä oikein oli ja mitä hänelle tapahtui. Thien liikuttaa tekstillään suuria virtoja, johon teoksessa kuvattujen henkilöhahmojen henkilökohtaiset elämänvirrat yhtyvät ja uppoavat. Tuloksena on realistisen repalainen pala kiinalaista historiaa, jota tarkastellessa on syytä pitää mielessä, että kiinalaisen aikakäsityksen mukaan eilinen on edessä ja huominen takana.
Madeleine Thien: Do not say we have nothing (2016)
471 sivua
Kustantaja: Granta
Helmet lukuhaaste: kohta 26 sukutarina
Tämäpä olisi hyvin mielenkiintoinen kirja! Hyvä että bloggaat suomentamattomistakin teoksista :)
VastaaPoistaJos tämä voittaa Baileys-palkinnon niin sitten saattaisi olla toivoa saada suomeksi. Sopisi kyllä hyvin vaikkapa Keltaiseen kirjastoon.
PoistaLuin talvella Thienin romaanin Varmuus, joka taitaa olla ainoa häneltä suomennettu teos. Se teki kyllä vaikutuksen vähäeleisellä ja tyylikkäällä kerronnalla, jolla valtavat historialliset tapahtumat ja traumat tuotiin tavallisen ihmisen mittakaavaan. Ennen merkintäsi lukemista en ollut tajunnutkaan, että häneltä on ilmestynyt vastikään uusi kirja. Täytyy ehdottomasti tarttua. Kiitos kiinnostavasta kuvauksesta!
VastaaPoistaMulle tämä oli ensimmäinen kirja Thieniltä. Kiinnostuin, kun tämä pääsi Baileys-palkinnon lyhytlistalle ja tuo on sellainen kirjallisuuspalkinto, että sen kautta olen löytänyt monia kiinnostavia kirjailijoita.
PoistaMuistan, että joku on joskus tuosta Varmuudesta blogannut ja sekin vaikutti kyllä kiinnostavalta. En ole paljoakaan lukenut Kiinan tapahtumia käsittelevää kirjallisuutta, joten sekin oli tässä plussaa.
Varmuus sivusi taas Borneon historiaa, joka mulle oli täysin vierasta, mutta Kiinastakin lukisin mielelläni.
VastaaPoistaMä en ole tajunnut tuota Baileys-palkintoa, mutta palkintojen ja ehdokkuuksien katsominenhan on varmaan tosi hyvä tapa löytää uutta, kiinnostavaa luettavaa, varsinkin ei-suomalaista! Täytyy varmaan kanssa alkaa seurailla.
Baileys-palkinto on vähän sekava, kun aiemmin sen nimi oli Orange-palkinto. Sitten Baileys alkoi sponssata sitä ja nimikin muuttui. Jostain luin, että Baileys olisi vetämänsä sponsorointinsa pois, mutta en tiedä asiasta sen enempää.
PoistaMulla on blogin yläpalkissa oma välilehti, jossa on Baileys-palkintoehdokkaina olleet kirjat viime vuosilta (vuodet 2011-2017), jos haluat tutustua mitä kirjoja on ollut ehdolla. Osa ehdokkaista on Suomessa suht tuntemattomia, mutta osaa on jopa käännetty suomeksi.
No Orange kuulostaakin jo tutummalta! En ollut tajunnut, että nimi on muuttunut. Kiitos vinkistä! Listasi on mainio idea ja siellä näkyy olevan useampi kirjailija, josta pidän. Pitää tutkailla tarkemmin noita vieraampiakin nimiä.
PoistaAli Smith: How to be both
Joo, on tosi sekavaa, kun palkinnon nimi vaihtuu. Itse tykkäsin siitä Orange-nimestä paljon enemmän kuin tästä nykyisestä.
PoistaTarkoititko, että olet lukenut tuon Smithin kirjan vai että se kiinnostaisi sua?
Itse en ole lukenut Smithiltä suomeksi mitään, mutta ostin taannoin hänen kirjansa Oli kerran kello nolla. How to be both oli mulle kielellisesti paikoin aika hankala, joten sen lukisin mielelläni uudestaan suomeksi, mutta sitä sitten taas ei ole käännetty. Ihan loistava on myös Smithin Public Library and other stories, jossa pääsee tutustumaan Smithiin vähän henkilökohtaisemmallakin tasolla ja kirja on suuri kunnianosoitus kirjastolaitoksen tärkeydelle
Pistinpä epäselvästi! Oli tarkoitus vain ottaa nimi talteen, kun ystävä on joskus suositellut Smithin kirjoja, mutta pastetinkin sen jostain syystä tuohon kommentin perään. En ole häneltä vielä mitään lukenut, mutta pitäisi varmaan kokeilla!
VastaaPoistaOk. Ali Smith on kyllä ihan omaa laatuaan. Toiset tykkää vallan paljon, toiset taas ei. Olisi mukavaa kuulla, kumpaan leiriin asettaudut. :D
PoistaTuli tuosta klassisen musiikin merkityksestä. Ootko kattonu elokuvan Jean Sibeliuksesta? Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa Sibelius on (muistaakseni) pitämässä konserttia, kun yhtäkkiä yleisön joukosta nousee kuoro ja alkaa laulaa Finlandia-hymniä. Se kohta sai kananlihalle ja itseasiassa saa nytkin tätä kirjoittaessa. Siinä tuli erittäin hyvin selväksi, mikä musiikin merkitys on, varsinkin levottomampina aikoina.
VastaaPoista