Siirry pääsisältöön

Mesmeröinnin juhlaa - Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohnin Kadotus joutui kovaan seuraan, kun juuri sitä ennen oli lukenut Domenico Starnonen romaanin Trick. Se oli sen verran tiukka paikka, että siitä harva kirja ja kirjailija olisi kunnialla selvinnyt, mutta Krohn on kaukana kenestä tahansa. Jos nyt sanotaan niin kuin asia on, niin voidaan sanoa, että Leena Krohn on yksi kaikkein valovoimaisimmista suomalaisista nykykirjailijoista ja tätä hänen asemaansa Kadotus sen kun vahvistaa.

Jokaisen wanna-be-kirjailijan pitäisi lukea Krohnia. Starnonen kohdalla kirjoitin sanojen takana olevasta materiaalista, joka saa sanat värähtämään ja henkimään elämää. Harva osaa kirjoittaa niin, mutta Krohn osaa ja erityisesti Kadotuksen 10 ensimmäistä sivua on tästä aivan loistava esimerkki. Kaksi sanaa: avain ja bonsai-puu sisällyttävät itseensä niin paljon, että ne ovat juurikin kuin seinälle teoksen alussa ripustettuja aseita, joista tietää, että ennen pitkää ne tullaan laukaisemaan, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita, että ase otettaisiin konkreettisesti käteen ja annettaisiin palaa. Avain ja bonsai-puu kannattaa kuitenkin pitää lukiessa mielessä, sillä ne ovat kartta Kadotuksen maailmaan.

Herrasnaissääntönä pidetään, että kirjoista blogattaessa ei paljasteta juonta. Kadotuksen kohdalla sen sijaan on syytä pidättäytyä paljastamasta rakennetta, sillä se on siinä määrin kiehtova, että en halua viedä keneltäkään iloa siitä hetkestä, kun rakenne käy ilmi. Sen verran voin toki kertoa, että rakenne on nerokas, mutta ei ollenkaan monimutkainen. Rakennekammoisten ei siis kannata olla huolissaan.

Saatan muistaa väärin, mutta muistan niin, että Krohnia lukiessani lähes joka kerta pohdin rajoja ja rajojen alatyyppejä. Niin tälläkin kertaa. Mutantit ja hybridit, toiseksi muuttuminen ja se katoava piste, jossa tämä muuttuminen tapahtuu. Piste, jota ei voi osoittaa, joka on aina joko vielä edessä tai jo takana. Huomaamaton liukuminen toiseksi. Kammottava siirtymä, jonka tapahtumista ei voi estää.

Kadotuksen ulkokaarelle Krohn luo tarinan kertojasta ja hänen ystävästään, jonka kuoleman jälkeen maailma ei enää ole sama. Kertoja totetaa ystävän muuttuneen ajan myötä vainoharhaiseksi, mutta lukijana en malta olla ajattelematta, että väite ystävän vainoharhaisuudesta on kenties todiste kertojan vainoharhaisuudesta.

Kadotuksen kiintopiste on löytötavaratoimisto, jossa teoksen päähenkilö on töissä. Toisaalta taas romaanin tapahtumat paikantuvat kaupungissa vietettävään taiteiden yöhön, joka muuttaa kaupungin puiston (itse ajattelin lukiessani jostakin syystä Ruttopuistoa) tainomaiseksi paikaksi, jossa törmää mitä kummallisemmin pukeutuneisiin ihmisiin tai ihmisiä ja eläimiä muistuttaviin tyyppeihin. Modernin goottihenkisessä puistossa esitetään näytelmiä ja performansseja sekä pidetään puheita. Tosi ja kuviteltu kietoutuvat moninaisin tavoin yhteen ja kyseenalaistavat toinen toisensa. Romaanin maailma muistuttaa tilannetta, jossa sirkus on tullut kaupunkiin ja mesmeröinyt sen haltuunsa.

En todellakaan halua kertoa Kadotuksesta mitään yksityiskohtaisempaa, sillä parasta on, että tämä teos kohtaa lukijansa kuin nukkuvan kasvoille heitetty märkä harsokangas, joka saa hänet hereille henkeä haukkoen, katapulttaamaan itsensä istuvaan asentoon ja tuntemaan, miten ajan hammas löytyy hänen omasta suustaan.

Kadotus kasvaa kriittiseksi lauluksi ylenmääräistä kuluttamista vastaan ja kysyy, mihin menevät esineet, jotka on hukattu ja joita kukaan ei enää kaipaa? Se on täynnä vieraita ja pelottavia tajunnan takaisia hahmoja, joiden kohtaamista romaanin henkilöt eivät voi välttää. Se on todellisuudeksi käännetty uni ja kauhukuva, joka lähestyy vääjäämättä. Käyttämänsä välineistön Krohn hallitsee silmänkääntäjän tarkkuudella ja onnistuu taas kerran vetelemään langoista, jotka liikuttavat marionettia, jota olemme tottuneet sanalla ihminen kutsumaan.


Leena Krohn: Kadotus (2018)
159 sivua
Kustantaja: Teos

Kommentit

  1. Kadotus iski kovaa, kuten Krohn poikkeuksetta tekee. Nyt kun luin tätä arviotasi, niin tuli mieleeni myös Saatana saapuu Moskovaan, jossa Saatana sai moskovalaiset käyttäytymään aivan holtittomasti. Samanlainen menohan tässäkin on.

    Krohnin taituruus on kiistatonta. Juuri kun suu alkaa kääntyä hymyyn, huomaakin, että kritiikki osuu myös omaan nilkkaan, alkaa sattua ja hymy hyytyy. Krohnilla on aina sanoma, enemmän tai vähemmän piilotettuna. Ja aina hänen teoksiaan on kerrassaan nautinto lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisen lauseesi perään voin Elina lisätä: Amen. Krohn on yksinkertaisesti aivan kertakaikkisen loistava kirjailija ja hänen kuvauksissaan on aina jotakin maagista. Ne laventavat ihmisen käsitystä maailmasta ja sen toimintatavoista. Ja minka kirjailijanuran hän on tehnytkään!

      Poista
  2. Krohn on niin niin taitava. Hänen teoksensa saavat aina aivosolut liikkeelle ja mielikuvituksen laukkaamaan. Aivan mahtavaa.

    "Jokaisen wanna-be-kirjailijan pitäisi lukea Krohnia."

    En haaveile kirjailijan työstä, mutta jos haaveilisin, haluaisin todellakin olla yhtä taitava kuin Krohn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kyllä kyllä. Krohnin lauseet eivät ole pelkästään merkkejä paperilla, vaan ne kantavat mukanaan enemmän. Oli monta vuotta, että en lukenut Krohnia - tähän ei ollut mitään erityistä syytä, vaan niin vaan jotenkin kävi. Nyt sitten blogiaikana olen lukenut häneltä kolme teosta ja jokaisen niistä jälkeen olen ollut häikäistynyt.

      Poista
  3. Hei, ilo lukea blogiasi! Kadotus on kirjana sensaatiomainen. Leena Krohn suorastaan ruokkii meitä nälkäisiä lukijoita mehevillä kirjoillaan. Itsekin pyrin blogikirjoituksissani siihen, etten paljasta juonesta mitään liikaa, joskus tosin saattaa lipsahtaa... Leena Krohn on suosikkikirjailijani kautta aikain.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän