Siirry pääsisältöön

Tärkeintä on vaikutelma - Viivi Luik: Varjoteatteri

Hyvin huijattu Viivi Luik!

En etukäteen ollenkaan aavistanut, mistä on kyse Viivi Luikin kirjassa Varjoteatteri. Tai no aavistelinhan minä, mutta aavistelin aivan väärin. Ajattelin, että Varjoteatteri viittaa Viron kommunismin aikaan ja kertoo kulisseissa totuuden, jota maan poliittinen järjestelmä ei päivänvaloon päästänyt. Voi miten väärässä olinkaan.

Varjoteatterissa pääosassa on Viivi Luikin itsensä lisäksi Rooma. Aina kun sanon Rooma tekee mieli lisätä sen perään la citta aperta - avoin kaupunki. Roma citta aperta on Roberto Rossellinin vuonna 1945 ohjanneen elokuvan nimi, jossa kuvataan Roomaa natsimiehityksen aikana ja jolla ei totta puhuen kyllä ole mitään tekemistä Viivi Luikin romaanin kanssa. Vai onko sittenkin? Eikö Rossellinin elokuvassa ole siinäkin kyse eräänlaisesta varjoteatterista?

Luikin teos ei ole niinkään romaani kuin esseistispainotteinen matkakertomus, jossa hän kertoo elämästään Roomassa ja vähän muuallakin. Roomaan hän päätyy, koska hänen miehensä toimii Viron Rooman lähettiläänä.

Luikin matka Roomaan alkoi oikeastaan jo hänen ollessaan lapsi, kun hän törmäsi kuvaan Colosseumista kirjassa, joka lojui lattialla talossa, josta perhe oli kiireellä paennut kyydityksiä. Lapsi-Viiviin kuva teki unohtumattoman vaikutuksen ja jos oikein tarkkaan katsoo saattaa nähdä, miten lapsensydämestä alkoi kasvaa lanka kohti Colosseumin raunioita.

Halki Varjoteatterin on läsnä hienoista taikapölyä, sattumien merkitysten korostumista ja ajan eri aikakausia yhteen sitovaa liikettä. Teoksensa aluksi Luik siteeraa C.G. Jungia ja tämän yritystä käydä Roomassa ja tunnen heti olevani kotonani, sillä Jungin ajatukset ovat olleet minulle tärkeitä aina nuoruusvuosista lähtien ja hänen teksteistään olen saanut enemmän lohtua kuin monelta muulta.

Luikin kirjoittaessa Colosseumista en myöskään voinut olla muistelematta sitä Rooman matkaani, kun matkakumppanini valitti, että Roomasta ei saa kunnollista jugurttia ja minä vastasin hänelle, että "tuossa oikealla olisi Colosseum." Yhtä lailla luulen saaneeni Luikin kirjasta selityksen sille, miksi samaisella matkalla tilaamani tagliatelle uiskenteli öljyssä. Niin voi tehdä turisteille ja viedä turistin huijauksen huippuunsa flirttailemalla hänen kanssaan, kuten tarjoilija teki tagliatellet pöytään aseteltuaan. En tietenkään kehdannut valittaa annokseni öljyisyydestä, vaan yritin jutella tarjoilijan kanssa ikään kuin pastanauhojen kylpeminen öljyssä olisi erityinen fine diningin muoto. Ah, mahtoi tuota tarjoilijaa sisäisesti naurattaa!

Miten mainiosti omaa kokemustani kuvaavatkaan Luikin sanat:

Roomassa ei voi koskaan tietää, ovatko tapaamasi ihmiset ylipäätään lihaa ja verta vai ovatko he aaveita, jotka leikittelevät hiukan kustannuksellasi.

Italian ymmärtämiseksi on tärkeää ymmärtää käsite la bella figura, jota myös Luik tarkastelee kirjassaan. La bella figura tarkoittaa kauniin vaikutelman antamista kaikissa tilanteissa oli sitten kyse käytöksestä, pukeutumisesta tai mistä tahansa elämän osa-alueesta. Se on kuin naamio, johon italialaiset pukeutuvat niin luontevasti, että ei-italaialainen ei tule sitä välttämättä edes huomanneeksi.

"Olkoon muu miten on, täkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tämä lause on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään sisään syntymästä saakka.

La bella figura on yksi niistä keinoista, joka sulkee muualta tulleet ulkopuolelle. Luik tarkastelee Italian ja pohjoisempien maiden välisiä kultuurieroja tavalla, jonka seurauksena on pakko myöntää, miten tiukasti sitä on kiinni omassa pohjoisessa kulttuurissa ja mielenmaisemassa. Hänen tapansa tehdä havaintoja on sekä hauska että tarkka. Usein huomasin lukiessani nyökytteleväni.

Täällä [pohjoisissa maissa] ruoskitaan kaipausta niin kauan että ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin maalata kuva "Huuto". Näiden maiden kuralätäköissä (joita on paljon!) heijastuvat aina pilvi ja tähti.

La bella figura on osa varjoteatteria. Se on henkilökohtaisen näytöksen esittämistä tavalla, joka ei salli vieraan päästä näkemään kulissien taakse.

Roomassa Luik kohtaa monia käytännön hankaluuksia, mutta se ei estä hänen sanojaan valuttamasta rakkautta ikuista kaupunkia kohtaan. Rooma on raivostuttava, mutta se on sitä tavalla, joka kietoo pauloihinsa.

Viivi Luikin seurassa on ihanaa. Hän on lauseiden arkeologi, joka kaivaa Roomaa ja roomalaisia esiin lause lauseelta samaan aikaan kun hänen oma virolaisuutensa hiertää kengässä pikkukivenä (ja joskus vähän suurempanakin). Erityisen tästä lukukokemuksesta teki vielä se, että luin Varjoteatterin juuri ennen kuin olin itsekin matkustamassa Italiaan. Roomassa en tällä kertaa käynyt, mutta tutkiskelin itsekseni la bella figuran muotoja hotellini aamiaisella Garda-järven rannalla sekä Veronassa ja Venetsiassa.

Viivi Luikin tapa kirjoittaa tuli minua hyvin lähelle. Se saattaa osin johtua siitä, että olemme kummatkin kuralätäkköisten pohjoisten maiden asukkeja. Roomasta Luik jatkaa matkaa mm. Berliiniin ja kirjassa käydään myös New Yorkissa ja Helsingissä, mutta minulle tämä kirja tulee jäämään muistiin erityisesti sen alkupuolen Roomaan liittyvien kuvausten vuoksi. Eihän mikään toinen kaupunki voi kilpailla Rooman kanssa.




Viivi Luik: Varjoteatteri (2011)
265 sivua
Vironkielinen alkuteos: Varjuteater (2010)
Suomentanut Anja Salokannel
Kustantaja: Tammi


Helmet-lukuhaaste kohta 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja





Kommentit

  1. Tämä oli aivan upea lukuelämys. Olin yllättynyt lukemastani, kun en Viivi Luikista mitään tiennyt ennen tätä. Minäkin varmaan odotin jotain Viron historiaa Neuvostoliiton ikeen alla. Semmoinen stigma, jota virolainen viime vuosisadan kirjallisuus historian pakosta joutuu kantamaan. Roomaan tai Venetsiaan liihottelee mielellään näistä pohjoisista kuralätäköistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä Leena menee aika usein mieltymykset yksiin. Tässä oli juuri sekin jännä puoli, että kun itsekin on kuralätäköiden lapsi, mutta kuitenkin vähän eri kuralätäköiden kuin kirjailija niin paljon tuli lähelle, mutta kuitenkin vähän vinkkelissä. Ihastuttava teos. Jotenkin tässä tunsi pääsevänsä niin lähelle Viivi Luikia.

      Poista
  2. Olin tosi vaikuttunut tästä kirjasta. Jossain vaiheessa vaivasi rivien välistä valuva alemmuudentuntoisuus, mutta lopuksi juuri sen aiheen käsittely kruunasi koko teoksen.

    Joskus kysytään, että kehen ihailemaasi kirjailijaan haluaisit tutustua, ja minusta yleensä tuntuu että äh, en kehenkään. Mutta Viivi Luikiin voisin haluta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa sävy on niin aseistariisuva ja lukiessani kuljeskelin ajatuksissani Roomassa itsekin ja koko kaupunki heräsi uudella tavalla eloon. Oli myös mielenkiintoisia aikajuttuja, joita en tähän bloggaukseen ottanut mukana, mutta ne sen tyyppiset, että kun Viivi Luik syntyi niin se talo, johon hän myöhemmin Roomassa muutti oli jo silloin olemassa ja ikään kuin odottamassa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j