lauantai 10. marraskuuta 2018

Äitiysväsymysnarratiivi - Homoäiti Kansallisteatterissa

©Mitro Härkönen

Tämä kirjoitus ei ole arvio Kansallisteatterin Homoäidistä, vaan yhden sellaisen kysymyksen käsittelyä, joka alkoi vaivata minua entistä enemmän Homoäitiä katsellessa.

Tähän alkuun otan kuitenkin ensin faktat.

FAKTAT:

Homoäiti perustuu sen ohjanneen Heini Junkkaalan alunperin noin 1000-sivuiseen omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen, josta on tiristetty ja tiivistetty esitys Omapohja-näyttämölle. Homoäitiä esittää Katja Küttner ja vallan hyvin esittääkin.

Esityksessä pureudutaan äitiyden kipupisteisiin ja vaikka kyseessä on homoäiti ovat nämä kysymykset ihan samoja, joita kokee myös heteroäiti. Edellinen lienee itsestään selvää, mutta halusin sanoa sen kuitenkin ääneen siltä varalta, että joku miettii, voiko mennä katsomaan esitystä, jonka nimi on Homoäiti. Epäröijää voin rauhoitella iskemällä silmää ja toteamalla, että ei se homous varsinaisesti siinä äitiydessä ole. 

Homoäitiä esitetään toisen näytelmän, Listan, lavasteissa. Toki mm. äänitekniikkaa on tuotu lavalle lisää, mutta noin muutoin Homoäiti "lainaa" listan lavasteita. Se, että esitys tapahtuu "muiden määrittelemässä tilassa", kuten Junkkaala mainitsi, on kiinnostavaa. Esitys on ikään kuin kylässä. Se on tehnyt kotinsa toisen omistamaan paikkaan. Se on vieras, joka tekee tilaa omakseen. Se on haltuunottaja.

Esityksen äänimaailma on taitavasti luotu ja Katja Küttner pääsee näyttämään osaamistaan kokonaisvaltaisesti. Homoäiti käyttää hyväkseen myös pimeyttä, joka on oivallinen ratkaisu ja osoittaa, että kun valot sammutetaan myös katsoja humahtaa yhteiseen pimeyteen. Ehkä äitiys on mustimmillaan juuri sitä, että ei jaksa nähdä omaa tilannettaan laajemmin.

Minulle kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin se, että Homoäiti murtaa näyttelijän ja ohjaajan välisen rajan. Ohjaaja on osa näytelmää. Asian kiinnostavuutta lisää vielä se, että teksti pohjautuu tosiaan Junkkaalan omiin kokemuksiin.

Fokuksessa on kotiäidin väsymys ja turhautuminen, johon puoliso ei aina jaksa suhtautua kovin empaattisesti, vaan tyytyy hokemaan: boring boring boring. Esityksessä käsitelläänkin myös parisuhteen kriisiytymistä sekä huolenpitoa vanhemmista sukulaisista.

Homoäiti vaihtaa tempoa paikoin lähes lennossa ja esitys on erittäin intiimi ja lämmin. Sanoinko jo, että Katja Küttner on loistava? Sanoin tai en, niin sanon sen vielä tässä: Katja Küttner on loistava.

Yleisön reaktioista päätelleen moni koki esityksen erittäin hauskaksi ja tässä kohdassa alkavat ongelmani ja siirryn faktoista pohdintaan.


©Mitro Härkönen


POHDINTA:

Tiedän, että en ole Homoäidin ihannekatsoja. En ole ylipäätään oikein minkään äitiysteemaisten esitysten ihannekatsoja.  Ja vielä varmuudeksi: tämä sitten on ihan eri asia kuin se, että onko Homoäiti hyvä vai ei. Tämä on henkilökohtainen ongelmani, jos se nyt ongelma on.

Esityksen ihan alussa Küttner puhuu kihomato- ja täihuolista ja olen ihan että apua apua - ei tätä. Vaikka en olekaan unohtanut lapseni päiväkodin ovessa olleita varoituslappuja kyseisistä loisista niistä puhuminen ei naurata minua yhtään.

Minua ei naurata, kun huumorin kautta esitetään äitiyden kipupisteitä. Tiedän tai ainakin luulen, että monelle muulle on vertaistuellisesti tärkeää saada kuulla, että muissakin perheissä on ihan samanlaisia huolia, epävarmuutta, väsymystä ja tyytymättömyyttä kuin mitä itsekin kokee. 

On tietenkin hyvä, että äidit puhuvat myös äitiyden rankemmista puolista, mutta tämä puhe on muuttunut viime vuosina kertomukseksi, joka on jäänyut repeatille. Onko äitiys niin kamalaa? Sitäkin, mutta huomaan olevani kyllästynyt äitiysväsymysnarratiiviin.

Homoäidissä on kohta, jossa homoäiti toteaa, että hänellä on viikon aikana ollut 40 minuuttia omaa aikaa. Yksinhuoltajana minulta voisi löytyä edelliseen kommentti jos toinenkin, mutta tyydyn toteamaan, että moni voi varmasti samaistua oman ajan puutteeseen ja kun Küttner on roolityössään niin mainio kuin hän on, voimme yleisönä nauraa tälle asialle yhdessä samaan tapaan kuin nauretaan vaikka sille, että äiti huomaa Alepa-reissulla, että hänellä on jalassa eriparikengät ja puuroa tukassa. 

Minua kiinnostaa tämä nauru. Miksi me näille asioille nauramme (jos nauramme)? Syntyykö nauru siitä, että on kokenut vastaavaa ja onko se iloa siitä, että joku toinen sanoittaa kokemuksemme? Jonkinlainen justkunminä-juttu.

Entä jos ei naurata? Entä jos ei naurata siitä huolimatta, että muistaa olleen hetkiä, että tuntui siltä, että hajoaa prikulleen siihen paikkaan, jos lapsi ei suostu päiväunille? Entä jos tuntuu siltä, että äitiysväsymysnarratiivista on tullut niin hallitseva äitiyden kertomus, että jos sen tuottamiseen ei osallistu on tuskin äiti ollenkaan?

Edellä olevista kysymyksistä johtuen kysyn: olisiko mahdollista käsitellä niitä moninaisia tunteita, joita pikkulapsiaika useimmissa äideissä herättää jotenkin muutoin kuin komediallisen äitiysväsymysnarratiivin kautta? Vai onko kenties niin, että leikkisästi ilmaisten "paskamutsisuus" on uusi äitiys? 

YHTEENVETO:

Homoäiti sekä esittää yhden äitiysväsymysnarratiivin, että lyö siihen samanaikaisesti kiilaa. Se on esitys, josta moni voi tunnistaa itsensä, mutta joka saa myös ajattelemaan äitiyttä ja siitä kerrottavia tarinoita uudesta näkökulmasta. Sen voi kokea voimaannuttavana vertaistukena ja nauru pidentää ikää -esityksenä, mutta yhtä lailla se antaa aihetta miettiä, mille me oikeastaan nauramme, kun nauramme äidin väsymykselle.




Homoäiti
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala
Esiintyjä Katja Küttner
Dramaturgi Elina Snicker
Valot Titus Torniainen
Äänisuunnittelu Harri Kejonen




8 kommenttia:

  1. Menen nyt suraan itsestäänselvyyksi: omaa elämäntilannetta tai kokemuksia ei pääse karkuun minkään taideteoksen edessä. Oma pikkulapsiaikani on etäällä ja niin luulin pysyvän myös esityksen, muttei siinä sitten niin käynyt, sillä koin kokonaisuuden haaroittuvaksi koko elämänkaarelle. Vautsi, sanon loppuosan pohdinnastasi. Minä koin, että esityksessä oli useita kohtia, joissa oli muutakin kuin paskaäitisyyllisyyttä yms. Huonousproblematiikkaa, ja siksi se ylitti odotukseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On niin kiinnostavaa, että istuttiin vierekkäin ja sitten nähtiin osin samaa ja osin eriä.

      Pitää nyt heti tuosta paskamutsijutusta todeta, että se ei ole juuri tämän esityksen juttu niinkään, vaan yleisempi ilmiö, johon aika usein törmää ja tämä esitys liittyy siihen siitä kulmasta, että tuodaan esiin, että äitiys ei ole pelkästään ihanaa. Ja tosiaan hyvä, että tuodaan. Itse ainakin uskon, että tämä esitys voi olla monelle vertaistuellinen. Toisaalta voi ajatella niinkin, että eihän kai mikään ole pelkästään ihanaa, joten miksi sitten äitiys sitä olisi. Ja toisaalta eikö äitiyden rikkaus rakennu juuri sille, että siihen liittyy niin monenlaisia tunteita?

      Jäin kyllä miettimään sitä yhtä kohtaa, jossa oli siitä, että myöhemmin sitä muistelee kaiholla niitä hankaliakin aikoja. Asiat, jotka eivät aikanaan yhtään naurattaneet asettuvat uuteen perspektiiviin. Itse esim. olen useasti muistellut tilannetta, jonka otsikko voisi olla: Arvaa kuinka monta kertaa 2-vuotias voi rattaissa istuessaan potkaista saappaan jalastaan 50 metrin matkalla ja miltä se tuntuu, kun itse ei ole nukkunut yökausiin ja on päättänyt, että pysyy rauhallisena ja laittaa sen saappaan uudestaan lapsen jalkaan joka kerta

      Poista
  2. Minä olen jotenkin turtunut erilaiseen äitianalyysiin. Tuntuu siltä, että äitejä ollaan taas asettamassa jonnekin erikseen jalustalle. Nyt ollaan väsyneitä ja jaksetaan silti. Suoritetaan. Ehkä siksi en oikein aina edes jaksa seurata keskustelua tai esityksiä aiheesta. (Tämä tosin jäi viimeksi väliin ihan proosallisesti töiden takia).

    Tiedän siis pikkulapsiajan voivan olla todella rankkaa. (Muistan edelleen, miltä tuntuivat kaksi vuotta ilman unta - tai siis muistan sen, etten muista niistä vuosista mitään ja meitä oli kuitenkin kaksi jakamassa yön aktiviteetteja), mutta olen ihan tietoisesti yrittänyt keventää omia vaatimuksiani äitiyden suhteen. Tarpeeksi hyvä on eri asia kuin täydellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kärsi kärsi niin kirkkaamman äitiyskruunun saat ... No, tuo oli jonkinlainen vitsi olevinaan. Paljon äitiyteen liittyy juttua ja milloin miltäkin kantilta. Hyvä huomio tuo, että väsymyksen korostamisen kautta luodaan jonkinlaista sankarikuvaa. Tosin tässä esityksessä ei mielestäni mistään sellaisesta ollut kyse. Harmi, että et päässyt mukaan.

      Tuskin kukaan kiistää pikkulapsiajan rankkuutta, mutta toki se voi olla hyvin erilaista monista tekijöistä johtuen.

      Poista
  3. Minustakaan vanhemmuuden kipupisteitä ei kannata tarkastella huumorin kautta, joskin Bonus-perheen ykköskaudella se onnistui hieman myöhemmässä vaiheessa vanhemmuutta. Minusta vastuu lapsesta yhdistää vanhempia, kokemukset ja kasvun isot kysymykset ovat pohjimmiltaan samoja ja luovat tasa-arvoa. Minusta yhteiskunnassa pitäisi valmentaa vanhempia vastuun kantamiseen ja vielä enemmän tukea esim neuvolatoiminnan kautta. Lisäksi vanhempainvapaauudistus tarvitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huumori on vahva ja valtava voima, mutta tässä nyt on ehkä se, että tuo huumorikäsittely tuntuu olevan paikoin niin kovasti pinnalla, että en oikein osaa siihen enää aina suhtautua.

      Perheet hyötyisivät hurjasti siitä, jos kotiapu palautettaisiin osaksi neuvolatoimintaa. Individualismi näkynee myös vanhemmuudessa - ja tämä nyt yleisesti, ei Homoäitiin liittyen. Vanhemmaksi tulo on valtava muutos. Joskus sanottiin, että kannattaa ottaa koira harjoittelukappaleeksi. Jos koiran hoidosta ei selviä kannattaa lasten hankkiminen unohtaa. On siinä tiettyä yhtäläisyyttä just tuohon vastuullisuuteen liittyen.

      Poista
  4. Just kavereiden kanssa puhuttiin, että miten sitä uskaltaa lapsentekoiässä oleva sitä lastenhankintaa ajatella, kun se tuntuu olevan todella rankkaa nykyään, ei siis vain äitiys vaan perhe-elämä ja perhearki yleensä. Ja vaikka hyviäkin puolia korostetaan, niin silloinkin tuodaan esiin asian rankkuus ja kova suoriutuminen ja ns. sankarius. Toki nämä ovat yleisiä käsitteitä joihin jokainen liittää omat mielikuvansa ja mielleyhtymänsä, tulkitsee itse jne. eikä voi sillä tavalla mediaakaan syyttää, mutta silti minusta tapa jolla äitiydestä mediassa puhutaan on aika rankkuus-keskeinen. Mutta voi olla vain minun saama kuva, medioitakin on monta jne. ja totuuskin on, että kai se arki onkin monille aika rankkaa noina vuosina.

    Oon myös iän puolesta ehkä vähän jäävi, koska olen sen verran nuori etten tiedä miten äitiydestä on aiempina vuosikymmeninä puhuttu. Olisiko vaikka tällainen näytelmä voinut tulla tehdyksi 90-, 80-, 70-luvuilla? En minä tiedä. Ja toisaalta monet sanovat, että ennen se äitiys oli paljon rankempaa kuin nykyään. Kiinnostavaa olisi kuulla tai nöhdä vertailua siitä, miten asioista puhuttiin, kokemuksethan rankkuudesta tai ei-rankkuudesta ovat tietysti aina niin yksilöllisiä mutta että puhutaanko eri puolista vaan avoimemmin nykyään vai mitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MM, hauska sattuma, että aihe on juuri ollut sulla keskustelussa ja tosi hyvin pointteja sulla. Julkisesta keskustelusta tulee munkin mielestä pitkälti sellainen kuva, että äitiys=rankkuus. Ja varmasti niinkin, että rankemmasta puolesta puhutaan nykyisin enemmän. Sekin vaikuttaa, että työelämä muuttuu jatkuvasti vaativammaksi ja epävarmemmaksi noin keskimäärin ja se tuo omat haasteensa.

      Jäin miettimään, olisiko tätä näytelmää voitu esittää mainitsemillasi vuosikymmenillä. En oikein osaa sanoa. Ehkä suuri yleisö olisi kokenut aiheen liian vaikeaksi. Toisaalta mulla on sellanen käsitys, että 70-luku oli aika vauhdikasta, mutta voin olla ihan väärässäkin, kun en itse sitä aikaa oikein muista.

      Jos ymmärtää sen, että äitiyteen liittyy se, että omista mielihaluista on välillä luovuttava niin sillä pärjää jo pitkälle. Tavallaan uskon niinkin, että lapsi ikään kuin tekee sen äitiyden ja valtaosalla kaikki menee mainiosti. Äitiys antaa myös paljon voimaa.

      Poista