Siirry pääsisältöön

Visvan paso doble - Satu Manninen: Camouflage

Tämä talo mätänee. Ja tämä olohuone. Läppärini kirjaimet kasvavat hometta. Hajottajaitiöt vinkuvat ja kärpäset surisevat yhä vaativammin.

Satu Mannisen Camouflage on voimakas kokoelma, jota hallitsee marras. Se litisee, lätisee, rouskuttaa. Se vie kohti peruuttamatonta. Ihan vielä siellä ei olla. Juuri nyt ollaan siinä kohtaa, missä lihaa huomaamattomasti alkaa irrota luista.

Ollaan oksennuksen kirjomalla pihamaalla, jolla valtaa pitävät lihansyöjäkasvit. Niiden leuoista lähtee ikävänoloinen ääni. Ollaan sen talon edessä,  josta Sirkka Turkka kirjoitti: talo tulvi verta, sen edessä veri tulvi verta.

Camouflage on dystooppista runoutta, joka kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on ohittanut pisteen, jossa siihen voisi vielä vaikuttaa.

*

Me ja meidän mukanamme kaikki, joka on ympärillämme, lahoamme päivä päivältä yö yöltä enemmän. Luonto on ottanut ihmisestä vallan. Sen agentit riehuvat. Ne tykkäävät pyydystää.

Ne tykkäävät pyydystää sellaisia kuin sinä ja minä. Niiden ote muistuttaa aluksi muinaisen rakastajan hyväilyä. Niiden ote ja niiden käärmeen voimat ja miten niiden käsivarret kiertyvät ja se ääni, joka lähtee rusahtavista luista. Niiden ote, joka katkaisee kahtia.

Liaanin nihkeys, kun se törmää ihmisen kasvoihin ja tartuttaa oman tautinsa. Me ollaan saastuneita kaikki. Me ollaan hukassa ja muututaan osaksi luontoa, jota luulimme hallitsevamme. Me haisemme mullalta, eikä kevät enää tule.

Meidän hiuksemme "vihreitä läiskiä rihmastoja ja maalin tahroja". Meidän päähämme kasvaa sammal, joka leviää. Meidän korvalehdistämme roikkuu bakteerisateen pisaroita. Se kastelee meitä tappavaan tahtiin. Me typistymme. Me lakkaamme olemasta. Me valumme pois. Ei jää ketään, jolle tulisi meitä ikävä.

toisiinsa sekoittuvia värejä valuvia kerroksia kosteutta 
sähköisyyttä märkä undulaatti kusenkeltainen tukka 
tuhoutuvan luonnon epätodellisia heijastuksia
tussilla töhrittyjä rivouksia

Jää sanoja nykyajan luolien seiniin. Betoniin salaa pimeässä kirjoitettuja. Sen enempää meistä ei jää, kun luonto likistää meidät myllynsä läpi kuin olisimme lihaa matkalla jauhelihaksi.

Surina ei lakkaa ja käy mahdottomaksi uskoa, että se olisi hyväntahtoinen kehtolaulu. Sinussa minussa kaikkialla: ammottavia haavoja, bakteerien eteisiä. Visvan paso doble kynsien alla. "Ruumiin haju kuin mätä meloni."

Sairas vuoteessaan ja jalkojen paikalla öljyvärejä hehkuva merenihmisen pyrstö. Sen kuolettavat kuvioinnit ja ilmaan erittyvä myrkyllinen hajuton kaasu. Sairashuoneen pöydältä varastettujen liljojen makean tympeä tuoksu.

Kengissä ihonohuet pohjat, niiden läpi homesienet astuvat rakennukseen, joka olet sinä ja minä.

Sitä mitä tapahtuu, ei voi pysäyttää. Lahonneella palkintokorokkeella kärpäset nostavat kädet pystyyn voiton merkiksi. Niiden leuoista roikkuu tahmeaa. K-18 mesivettä. Rakkautta on, kun ruumiimme hajoavat yhdessä, muuttuvat osaksi luonnon kiertoa, joka pitää huolen siitä, että mitään ei meistä jää.

Taivas on maalattu pensselillä. Paksu öljyväri valuu maan päälle ja huputtaa kerrostalon toisensa jälkeen. Yhdessä niistä huone, johon astuu nainen naapurista. Ihailee tapetin luonnollista väriä, eikä ole ketään joka kertoisi, että tapetti on ihmisen lihasta tehty. Prässätty ja liisteröity seinälle tapettimestarin taidokkain käsin.

Tapetti alkaa liikkua, muuttuu köynnösten vaihteleviksi rytmeiksi,  
kasvuston sisältä kuuluu huokauksia kuiskauksia

Liskonkielinen häpeä, jota on liian myöhäistä hävetä. Tässä maailmassa painajaisuni on paratiisin kaltainen helpotus. Drinkkien sateenvarjot kuin "liköörihedelmä liekitetyssä yössä".

Lopussa on tulva, raskas kuin öljyvärimaalaus. Sitkeä vulvanvärinen tulva, joka syövyttää sen, mitä jäljellä on. Viimeinen kuva.

Vahattuja lattioita peitettyjä patsaita, olemme 
yksin ja kuolleita verta pulppuavissa saleissa.


Loppulause on jo kirjoitettu.
Ei paperille.
Ei seinään.





Satu Manninen: Camouflage
52 sivua
Gummerus (2018)

Kommentit

  1. No jopas. Luit Camouflagea aivan eri silmällä kuin minä, mutta sitä kait on runous - jokainen löytää häntä puhuttelevan sanoman ja tulkitsee omalla tavallaan. Itse keskityin väreihin ja viidakon kuhisevaan täyteyteen, mutta minulle ei paljastunut noin hurja mätäneminen ja lohduton dystopia.

    Linkitin runosunnuntaihini - jos ei ole ok, hihkaise.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin aiemmin Camouflage-postauskesi vilahtavan blogivirrassa, mutta en silloin lukenut sitä, kun jonottelin Camouflagea kirjastosta. Tulenkin nyt lukemaan tekstisi. Hauskaa, että ollaan luettu ihan eri näkökulmista. Runoudesta on moneksi.

      Linkittäminen on tietenkin ok.

      Poista
  2. Kun nyt luen juttusi, huomaan kokoelmasta ilmastomuutospainotuksia. Tämä on suolaa: eri lukijat kokevat ja tulkitsevat sanojen maastoutuneita viestejä. Mannisen visuaalinen kokoelma hehkusta ja rappiosta merkitsi minulle kiertokulkua, mehukkuutta ja mätänemistä. On siitä moneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on vähintäänkin merisuolaa 😀Mulle tämä oli aika äänekäs kokoelma, litisevä ja vahvasti mätänemisen ääniä sisältävä. Manninen on kyllä huippu!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän