Siirry pääsisältöön

Nimensä mukainen - Niina Repo: Vyöry

Vyöry kirjaimellisesti vyöryi kotiini. Ponnisti tiensä postiluukun läpi monenkirjavien mainosten pehmustamana. Ihmetteli hetken, mikä on tämä uusi ympäristö. Venytteli ja alkoi kuiskia houkutuksen sanoja.

Myönnän. Annoin sille periksi heti kättelyssä ja niin aloitimme yhteisen matkamme. Vyöry ja minä.

En tiennyt Niina Revon romaanin sisällöstä ennakolta mitään. Olin toki nähnyt sen esiintyvän someissa, mutta siitä, mistä kirjassa on kysymys minulla ei ollut aavistustakaan, joka osoittautuikin varsin otolliseksi lähtökohdaksi.

Vyöryn alku on humahdus. Tuntuu siltä kuin lyötäisiin tiilellä päähän.

Edellinen lause on tiilihuumoria, jonka ymmärtämiseksi on tarpeen kertoa, että Vyöry alkaa niin, että heti sen ensimmäisellä sivulla Sylvia panee merkille, että vastapäisen talon edessä on veritahra ja tiili. Kun hän vielä kertoo tyttärelleen Minnille, että "äiti on päättänyt lopettaa työt ja alkaa viettää aikaansa kävelemällä" olen saanut vahvan vihjeen siitä, että kyseessä on romaani, jossa voi tapahtua outoja asioita ja joissa todellisuus on kiepsahtanut vinkeään vinkkeliin.

Onko Vyöry dekkari vai kenties suomikummaa? Onko se maagisella realismilla maustettua viihdekirjallisuutta? Vai onko kyse siitä, että päähenkilö Sylvian mieli lainehtii ja saa maailman hänen ympärillään näyttämään vääristyneeltä?

Miksi miettiä lajityyppejä, kun voi astua Vyöryn silmään ja antaa sen viedä mukanaan.

Sylvia paljastaa lukijalle unelmansa. Ne ovat omakotitalo, vanhemman tyttären Rebeccan vaihto-oppilasvuosi sekä takka. Ne kaikki myös toteutuvat - jollakin tavalla - ja siitä seuraa monia yllättäviä tilanteita.

Vyöry on nimensä mukainen. Se on virtaus, joka saa kääntämään sivuja sukkelaan. Se etenee kahdella aikatasolla, joista toinen kuvaa Sylvian elämää ennen veritahraa ja toinen sen jälkeen. Veritahra on kuin ajanlaskun alku. On aika ennen veritahraa ja aika jälkeen veritahran. EV ja JV.

Vyöryn tukiranka on Sylvian perhe, johon alakouluikäisen Minnin ja Chilessä vaihto-oppilasvuotta viettävän Rebeccan lisäksi kuuluu kalakaupalla elantonsa tienaava aviomies Rurik. Melkein perheenjäsen on myös takkamestari, joka on palkattu todentamaan Sylvian unelmaa numero 3.  Ihan omanlaisensa vyöryn puolestaan käynnistää perheeseen muuttava chileläinen vaihto-oppilas Karla.

Asiat riistäytyvät Sylvian käsistä yhä pahemmin ja hän joutuu jäämään sairaslomalle arkistonhoitajan työstään. Kotielämää häiritsee naapuri, joka pitää kirosanojen täyttämää huutomekkalaa päivästä toiseen. Sylvian valitukset eivät auta. Mitään ei ole tehtävissä.  Sosiaalitoimi, isännöitsijä, asumisneuvoja, hätänumero, psykiatri - Sylvia näkee paljon vaivaa saadakseen apua naapurilleen, mutta häntä kuunnellaan vain vastentahtoisesti. Sylvian huolet eivät tunnu kuuluvan kenenkään toimialaan.

Parasta Vyöryssä on sen vihjailevuus. Lukiessani alan aavistella ja seurata merkkejä. Sylvia kirjoittaa kirjettä arkistojen kätköistä löytyneelle Emmalle. Luo hänelle elämän, jota Emma ei koskaan saanut elää. Emman tarinan rinnalle kasvaa tummasävyinen kertomus Tikusta, joka etsii lohtua legoukkelista.

Menneisyys on Vyöryssä vahva voima. Vaikka sitä ei ravitsisi, se työntää kitkerät versonsa nykyhetkeen. Vyöry herättää odotuksia, joihin se vastaa arvaamattomilla tavoilla. Se muistuttaa niitylle karannutta varsaa, joka ei anna ottaa itseään kiinni. Revon tekstiä asuttaa ambivalenssi, jossa terve ja sairastunut mieli kohtaavat, ja joka estää pitkään varmat tulkinnat suuntaan jos toiseenkin. Kaikki on hyvin aina melkein viimeiselle sivulle asti,  jolloin kertoja paljastaa asian, jota olen arvaillut jo hyvän aikaa.

Tässä kohdin mieleeni palaavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin keskustelut kirjassa Maailmojen loput ja heidän näkemyksensä alleviivaavan lopun ongelmallisuuksista. Vuolan mukaan tällainen loppu osoittaa, että "kirjailija ei ole arvostanut lukijaa". Melender puolestaan toteaa, että alleviivaavat loput kertovat tekijän halusta hallita teostaan ja pitää se vahvemmin kontrollissaan.

Auts ja touché. Vuolan ja Melenderin sanat kuvaavat erinomaisen hyvin niitä tunteita, joita pari Vyöryn loppupuolelta löytyvää selittävää lausetta minussa herätti. Voi miksi en saanut pitää aavistelujani? Miksi se ihana kutina, jota tunsin, kun en voinut olla täysin varma, piti ampua alas? Eikö kirjailija uskonut, että keksisin kyseisen jutun ihan itse?

Tilanne ei kuitenkaan ole menetetty ja kirjan sisältämän paljastuksen voi hyvällä tahdolla tulkita kauneusvirheeksi - varsinkin kun sen jälkeen vyöry vyöryy edelleen. Teoksen loppu ei muutamista selityksistä huolimatta onneksi kokonaan sulkeudu, vaan jättää mahdollisuuksia useammille tulkinnoille.

Raja tapahtuneen ja tapahtuneeksi kuvitellun välillä on ohut, joskus näkymätön. Vyöryssä mielen järkkymistä ja sen vaikutuksia niin ihmiselle itselleen kuin hänen lähiympäristölleenkin on käsitelty harvinaisen kiinnostavalla tavalla, joka saa lukijan epäilemään lukemaansa ja löytämään itsensä samasta veneestä Sylvian kanssa. Kummallakaan ei tietenkään ole pelastusliivejä ja rannalta kuuluu kamala huuto. Vai lähteekö se sittenkin veneessä olijoista?




Niina Repo: Vyöry
241 sivua
Kustantaja: Siltala (2018)

Arvostelukappale





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän