Siirry pääsisältöön

Eat shit and die - KOM-teatteri: Ateria

Kuva: Patrik Pesonius

Mitäköhän juuri näin? Olo KOM-teatterin Aterian jälkeen on sanotaanko nyt vaikka. Juu sanotaan. Olo on mielenkiintoinen. Sen kuitenkin tiesin tulivuoren varmasti, että tämän esityksen jälkeen en suuntaisi mihinkään hampurilaispaikkaan.

Ai miks?
No malta hetki.

Jutun juju on se, että Aterian päähäiskät Meke (Niko Saarela) ja Koistinen (Juho Milonoff) ovat töissä hampurilaispaikassa ja puhuvat paljon paskasta, koska sitähän kaikki on - mukaan lukien ennen muuta myös heidän elämänsä.

Jäbät innottaa mua ja siks laulan nyt: Me ollaan paskantajii kaikki / Kun oikein silmiin katsotaan / Paskantajii elämän / Ihan jokainen

tral-lal-lal-lal-laa

Se, että puhutaan paskasta ei tarkoita, että puhuttaisiin paskaa. Siinä on sellanen vissi ero.

Joka tapauksessa Ateria ei ole fine diningista kuullutkaan. Se on pinnalta kreisikomedia miehistä, joiden elämä on (epä)järjestynyt hampurilaisten ympärille. Meke ja Koistinen ovat nykyajan Ohukainen ja Paksukainen ilman kyseisten kaverusten ruumiinrakennetta. Sen sijaan, että heiteltäisiin kermakakkuja kaverin naamaan hierotaan siihen "sitä itseään" ja tehostetaan vaikutelmaa sylkemällä hampurilaisiin.

Meke ja Koistinen ovat itsensä, työnsä ja elämäntilanteensa vankeja. Työ on paskaa, eikä parempaa ole odotettavissa. Parempiin hommiin harvoin palkataan ihmisiä, joiden cv haisee eilisen ranskalaisilta. Miesten roisi kielenkäyttö kertoo elämän jumittautumisesta pisteeseen, jossa millään ei enää ole väliä. Paitsi tietysti sillä, että ehtii valmistaa hampurilaisen 38 sekunnissa.

Ateriassa miesten kokema turhautuminen on kärrätty heidän sisältään ulos meidän kaikkien nähtäväksi. Laajemmassa kontekstissa Ateria liittyy osaksi duunarinäytelmien ketjua. Tehtaan paikalla on hampurilaismesta, jossa työ on yhtä lailla monotonista kuin tehtaassakin. Tätä näkökulmaa Janne Vasaman lavastus tukee oivallisesti ja vauhtia otetaan myös kuvaruuduista, joissa jäätiköt sulavat, ja jotka toimivat myös hampurilaispaikan informaatiotauluina.

Lavastus jättää näyttämölle paljon tilaa, joka on myös ongelmallista, koska välillä Meke ja Koistinen ovat turhan kaukana yleisöstä ja dialogi meni tarpeettoman tuntuisesti huutopinnistykseksi. Samaan hengenvetoon on todettava, että tyhjä näyttämötila tulee tarpeeseen tiettyjen kohtausten kannalta, joten ratkaisulla on käytännölliset perusteet.

Kuva: Patrik Pesonius
Ateria liikkuu hyvän maun rajoilla ja makuhan hei on mielipide. Jollakin ovelalla tavalla se pakotti minut nauramaan asioille, jotka oikeastaan eivät naurattaneet ollenkaan.

En usko, että tämä esitys toimisi niin hyvin kuin se toimii ilman Juho Milonoffin lavakarismaa ja vahvaa roolisuoritusta. Hänen Koistisensa hallitsee näyttämöä ja valuttaa äärimmäisen vittuuntuneisuutensa ja totaalisen ihmisistä pitämättömyytensä niin meidän katsojien kuin Mekenkin päälle.

Meke ei kuitenkaan suostu jäämään Koistisen varjoon, vaikka tämä aluksi heittääkin ranskalaiset rasvaan tykimmin. Niko Saarela punnertaa roolihahmonsa vuoropäällikkyyden kautta Koistisen rinnalle.

Kovaksi ei synnytä. Kovaksi kasvetaan. Sen todistavat Koistinen, jolla on hellä suhde pehmiskoneeseen ja Meke, joka kasvattaa rottaa.

Musiikki liimantuu esitykseen hylvattomasti ja sekä korostaa näyttämötapahtumia, että luo niihin ristiriitaisuutta. Kun Scorpions kohtaa Richard Straussin Ateria värisee kuin onnistunut hyytelö.

En edelleenkään tiedä, mitä mieltä Ateriasta loppu viimeksi olen ja juuri se on minulle tämän esityksen suurin vahvuus. Ateria välttää luokitteluja, eikä suostu asettumaan. Mika Leskisen ohjaus onnistuu luomaan Okko Leon tekstistä niin monia keskenään ristiriitaisia tunnetiloja ja useaan suuntaan sojottavia särmiä, että Ateriaa on mahdotonta kääriä siistiin pakettiin.

Mitä tahansa Aterialta etukäteen odotatkin saat erittäin luultavasti jotakin ihan muuta.



KOM-teatteri: Ateria
Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Teksti: Okko Leo
Ohjaus: Mika Leskinen
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valot ja videot: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Rapo
Kiitos teatterilipusta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän