Some things are too large
kirjoittaa Mailhot ja juuri niin tunnen asioiden olevan tätä kirjaa ajatellessani. Liian iso minulle, vaikka fyysisesti taskukokoinen.
Vaan yritän silti. Yritän, jotta joku - kuten sinä - kuulisit tästä kirjasta.
Terese Marie Mailhot on kanadalainen kirjailija. Heart Berries - A Memoir syntyi kun hän kirjoitutti itsensä sisään sairaalaan ja hänelle annettiin kynä ja kasa tyhjää paperia.
Mailhot syntyi alkuperäiskansojen reservaatissa Brittiläisessä Kolumbiassa, josta perhe muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin. Hänen lapsuutensa oli täynnä niin aineellista kuin henkistäkin köyhyyttä. Mailhotin äiti oli sosiaalityöntekijä, mutta äitinä poissaoleva. Isä taas oli alkoholisti ja käytti tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Mailhotin ensimmäinen lapsi otettiin huostaan samaan aikaan, kun hän valmistautui synnyttämään toista lastaan.
Ei. Tämä ei ole yksi niitä tarinoita, joissa kurja lapsuus parsitaan kasaan. Tai on, mutta myös paljon enemmän, sillä Mailhotin tapa kirjoittaa on niin alastoman raaka, että se riisuu kaiken tekijäänsä säästämättä. Teoksen nimessä olevat marjat valuvat sydänverta.
I was the third generation of the things we didn't talk about.
Heart Berries on yritys päästä selville omasta elämästään ja tehdä sovinto menneisyyden kanssa. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta itse kirja on jotain ihan muuta. Meren lailla Mailhot huuhtoo itseään yhä uudelleen kohti kipeää. Hänen sinnikkyytensä on hauraudesta tehty. Se on lannistumatonta. Se ei anna periksi, ei suostu jättämään kesken tai tyytymään siihen, että asioiden ydin melkein saavutetaan.
Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut kirjallisuudesta, jossa kirjoitetaan enempi vähempi oman elämän läpi. Tähän joukkoon kuuluvat mm. Chris Kraus, Deborah Levy, Roxane Gay, Rachel Cusk ja Maggie Nelson, ja tähän porukkaan liitän nyt myös Marie Therese Mailhotin. Eroistaan huolimatta näitä kirjailijoita yhdistää se, että he pyrkivät kuvaamaan elämää ja itseään sen osana ilman filttereitä.
Mailhotia lukiessa tiedän, että tämä kirja ei ole varsinaisesti minulle. Minulla ei ole pääsyä Mailhotin natiiviamerikkalaisen positioon, joka yksittäisistä tekijöistä määrittää hänen elämäänsä vahvimmin. Puhuessaan miehestään Caseystä Mailhot lyö myös minua vasten kasvoja.
White people are brutally akward.
Suhde Caseyyn on solmuinen. Mailhot kirjoittaa ikään kuin monesta suunnasta ja hänen näkemykseensä maailmasta vaikuttaa vahvasti oma suku ja esi-äitien ja -isien tarinaperintö. Koko tätä valtavaa ja Mailhotille elintärkeää kuvastoa Caseyn on mahdoton ymmärtää.
Heart Berries kertoo häpeästä ja syrjityksi tulemisesta. Kun Mailhot oli lapsi hän joutui usein tilanteisiin, joissa esimerkiksi hän äitinsä kanssa joutui odottamaan palvelua pienen ikuisuuden, koska valkoisia palveltiin aina ensin. Miten välittää nämä kokemukset valkoiselle? Miten elää niiden tunteiden kanssa, jotka syntyvät siitä, että on olemasa maailma, joka on kaikin tavoin itseltä pääsemättömissä?
Paljon pimeyttä. Eksyksissä oloa. Mailhotin lukeminen tuntuu siltä, miltä tuntuu kun on pukenut vaatteet asfaltti-ihottumaiselle iholle ja tietää, että ennen pitkää ne on riisuttava ja niiden mukana paloja ihosta. Kuinka paljon helpompaa olisi vaan antaa lopullisesti periksi.
Sometimes suicidality doesn't seem dark; it seems fair.
Sairaala. Muiden tekemät diagnoosit: posttraumaattinen stressioireyhtymä, syömishäiriö, tyypin II bipolaarisuus.
They tell me I don't fit the criteria of histrionic, but I thought I did [...]. I fit the criteria of an adult child of an alcoholic and the victim of sexual abuse.
Heart Berries on sielukirja. Teos, joka on tärkeää omistaa, jotta sen voi ottaa käsiinsä milloin haluaa. Lukea sitä sieltä täältä ja antaa sen jännitteisen kirkkauden tulla osaksi omaa elämää. Antaa sen muistuttaa siitä voimasta, joka sanoilla on.
Terese Marie Mailhot: Heart Berries - A Memoir
126 sivua
Kustantaja: Bloomsbury (2018)
Ansiokasta pohdiskelua, ja useimmat hyvät kirjat, käsittelevät omaa elämää.
VastaaPoistaMaailmassa on tehty yksi loistava keksintö, joka on eräänlaisen tasa-arvoisuuden ideaali, eli jono. Jonossa on aina tilaa, siellä lopussa. Jokaista palvelutilannetta voi katsella, menevätkö ihmiset jonon päähän, etuillaanko siellä, palvelevatko järjestäjät asiakkaita saapumisjärjestyksessä.
Mitä tulee yleistyksiin, niin ne haluan torjua. Itse osaan jonottaa. Olen ollut aika monessa jonossa, keikoille, jopa yli 12 tuntia jonottamassa, opiskeluasuntojonossa yli vuoden. Opiskelija-asuntojakin annetaan eri perustein eri ryhmille. Juuri kun olet saamassa asunnon, tulee sellaisia, joilla on isompi tarve. Voi kysyä, onko tällainen positiivinen erityiskohtelu laillisesti käsitelty ja hyväksytty, vai onko se etuilua.
Samaten jotkut hoitavat suhteilla asioita saavat nopeammin palvelua, parempaa palvelua, ja palvelua ilmaiseksi, he eivät jonota, saavat (kesä)työpaikkoja, poliittisia virkanimityksiä. Korruptio ja tämätyyppinen toiminta on käsitykseni mukaan vähemmän yleistä Suomessa kuin eräissä toisissa maissa ...
Jonottamiseen liittyy paljon mielenkiintoista. Miten esimerkiksi niin usein on niin, että se jono, missä itse seisoo on se hitain jono? Joskus mietin, mikä kaaos syntyisi, jos ihmiset kieltäytyisivät jonottamasta.
PoistaMoniin museoihin ym. nähtävyyksiin voi nykyisin ostaa ns. jonon ohi -lipun ja surkuhupaisaa on, että välillä se ohi jonon -jono on pidempi kuin se tavallinen jono. Taannoin jonotin Amos Anderssonin museoon ja tuntui erityisen hienolta, että museoon oli jono (se toki eteni nopeasti, että oli silläkin tapaa tuskatonta). Jos pystyisi laskemaan yhteen kaiken sen ajan, jonka on elämässään käyttänyt jonottamiseen niin kyllä siitä melkoinen tuntimäärä tulisi. Sitten tietysti vielä päälle kaikki kirjastojen jonoissa olemiset. :D
Totta että jonotuksessa on omat satunnaisuutensa ja yllätykset. Joskus onnistaa, toisinaan ei. Jono on myös paikka, missä ei tarvitse tehdä mitään. Usein kuitenkin luen jotain pokkaria.
PoistaMullakin on aina kirja mukana. Kerran ei ollut ja tuskanhikihän siitä tuli.
PoistaKirjoitit taas niin hienosti, että tuli tunne kuin olisin itsekin lukenut jo tuon kirjan. Minä jopa jossain määrin samaistuin tuohon päähenkilöön, koska köyhän kodin lapsena sain välillä tuntea etten ole samanarvoinen kuin joku toinen. Mutta en tietenkään niin julmasti kuin tämän kirjan tyttö. Toivottavasti suomennettaisiin pian tai edes joskus ☺.
VastaaPoistaTämä on paljon ajatuksia herättävä kirja, joka onnistuu kuvaamaan maailmaa niin tarkasti kirjoittajansa näkökulmasta kuin se ylipäätään on mahdollista.
PoistaViimeksi kun toivoit Rachel Cuskia suomeksi niin se toteutui. 😀Jospa niin kävisi tämänkin kirjan kohdalla.