Susanna Hast: Ruumis / huoneet

 

"Käännän sivuja ruumiini sisällä. Kirja on paikka, sivu on huone."

Susanna Hast on kirjailija ja lauluntekijä sekä taiteentutkimuksen dosentti, joka on perehtynyt erityisesti sodan kokemukseen ja ruumiillisuuteen. Ruumis / huoneet on hänen esikoisteoksensa.

Teoksessaan Hast tutkii itselleen lapsena tehtynä väkivaltaa. Hän haluaa muistaa kaiken sen, jolta muistamattomuus on häneltä suojellut. Mennä kohti kipua. Mennä kohti koetun sisimpiä kerroksia. Mennä kuin kellariin, jonka päälle myöhempi elämä on rakentunut.

Ruumis / huoneet on valtavan voimakas teos. Jo sen lukeminen tuntuu joka paikassa ruumistani ja huomaan ihmetteleväni tämän tästä, miten Hast on pystynyt tämän teoksen kirjoittamaan. Miten sanoilla voi rakentaa, miten kieltä voi löytää, miten panssarilasia voi murtaa.

 Jo Hastin teoksen ensimmäiset sivut saavat minut tulvimaan. Ne nostavat esiin omia muistojani. Palasia, jotka eivät ole kauniin muotoisia. Palasia, jotka ovat reunoilta rikki, sisältäkin rikki. Palasia, jotka tökkivät ja siksi kerron seuraavan, vaikka sillä ei ole merkitystä kenellekään muulle kuin itselleni. Kerron, koska haluan myöhemmin muistaa, että juuri Hastia lukiessani löysin sellaisen asioiden välisen yhteyden, jota en ollut ennen tullut ajatelleeksi.

Pentti Saarikoski kirjoittaa runossaan Maailmat

"maailmat nousivat syvyydestä
liikkuivat lävitseni särkyivät
istuin sinisellä jakkaralla en siis kulkenut"

Tässä yhteydessä merkityksellisintä on siteeramaani kohdan viimeinen rivi "istuin sinisellä jakkaralla en siis kulkenut." Miksi siihen niin kiinnyin? Miksi toistin sitä mielessäni vuodesta toiseen? Hast avaa silmäni, korvani, ruumiini. Niin, minäkin istuin.

Istuin vihreällä tuolilla. En kulkenut.

En kulkenut, koska äitini oli käskenyt minua istumaan vihreällä tuolilla, vaikka hänen olisi pitänyt käskeä minua juoksemaan pakoon. Juoksemaan niin kovaa kuin ikinä pystyisin välittämättä siitä, mihin juoksisin, kunhan juoksisin pois.

Kirjoitettu muistiin.

Ruumis / huoneet ei ole fiktiota. Se ei ole autofiktiota. Se uhmaa lajityyppejä. Ehkä essee, ajattelen. Essee, tuo lajityypeistä plastisin, joka antaa itseensä mahtua ja sisältyä kirjoitusta, jonka edestä muut lajityypit sulkevat oven.

Käy niin, että näen Hastin instagram-stooreissa maininnan autoteoriasta (autotheory). Loksahtaa. Siitähän tässä on kyse. Iso G. tuo eteeni ensimmäisenä Lauren Fournierin teoksen Autotheory as Feminist Practice in Art, Writing, and Criticism*. Teoksen esittelyssä autoteoriaa on kuvattu seuraavasti

"Autotheory—the commingling of theory and philosophy with autobiography—as a mode of critical artistic practice indebted to feminist writing and activism."


Nyt jalkojeni alla on maata, jota pitkin astua. Nyt on kehys, josta pitää kiinni. Ripustautua. Roikkua.

"[m]uisti ja minuus ovat sama asia. Ilman muistia en tiedä kuka olen."

Ei tarvinne erikseen kehottaa miettimään tyhjyyttä, joka vallitsee siellä, jonne muistin juuret eivät ylety. Ihminen vaarassa leijua minne tahansa paikkaan minkä tahansa pyörteen myötä. Ei kotia omassa ruuumiissa. Ei huonetta tai huoneessa sänkyä, jossa olisi tyyny, jolle painaa päänsä.

Muuri, jonka takana tapahtunut. Huoneiden alla kellari. Hyllyjä. Hillopurkkeja?

"[t]raumaattinen muisto jää haahuilemaan minän kellarikerrokseen. Traumaattisesta muistista tulee paikka, jossa asuu vieras ja pelottava persoona."

Onko muistolla totuusarvoa? "Mihin muistot menevät silloin kun niitä ei muista?"

Ilma sakeana muistoista. Muistot ylittämässä SUOJAtietä. Kotiinsa matkalla olevat muistot tietämättä, missä ruumiissa koti sijaitsee.

Kuuluuko muisti vain eläville? Entä esineet? Voidaanko varmasti väittää, että esineet eivät muistaisi mitään niistä tapahtumista, joita ne ovat todistaneet?

"Onko huonekaluilla muisti? Missä ovat ne huonekalut, joita vasten ihoni oli ja joiden pinnoille ruumiini vuoti? Onko ne hävitetty?"

Rikossarjat tulevat Hastin tekstiin. Niiden myötä mysteereistä kiinnostavin: nuoren kuolleen yleensä tavalla tai toisella tapetun/murhatun naisen tragedia. Törmään Laura Birnin sanoihin: "Ei oo saatana todellista. Taas, ruumis sanoo." Tämä tapahtuu Birnin ja Anna Paavilaisen kirjoittamassa lyhytelokuvassa.

Hastin itseviipalointi on tinkimätöntä. Huomaan ajattelevani Roxane Gayn novellikokoelmaa Difficult Women, yhtä sen novellia erityisesti, mutta ei nyt mennä siihen. 

Hast ei voinut kertoa, koska ei ollut kieltä. Niin hiljaisuus astui kielen tilalle ja siitä tuli hänen "ainoa valtansa." 

Syyllisyyden S polttaa. Ruumis / huoneet muuttuu luennassani tanssiesityksen kaltaiseksi. Koen, näen, ruumiillistan Hastin tekstin 

liikkeinä, 

naksahteluina (mitä murtui?)

tulemisensa aloittaneina mustelmina.

"Haluan, että alistumiseni tarkoittaa valtaa." 

Ja sitten tekstiin astuu Nick Cave, lohduttajani. Alan vähitellen tulla tulokseen, että ihmisillä, joille Nick Cave on elämän ja kuoleman kysymys, on lohtu, on jotakin erityistä yhteistä. 

Laitankin tähän valokuvan Nick Cavesta Flow-festivaalilla tämän vuoden elokuussa. Huonolaatuinen kuva, oikeastaan hyvä niin. Tai ainakin parempi.

"Perhe on saari, josta on vaikeaa ellei mahdotonta paeta."

Lapseen on niin helppo sijoittaa kaikenlaista, tunteita ja muuta epämukavaa, jonka kanssa vanhempi ei halua olla. Lapsi taipuu ja joustaa. Lapsi on astia. Kas näin uppoaa lapseen vanhemman pelot, kas näin uppoaa lapseen vanhemman syyllisyys. 

Sinne meni.

Hast muistuttaa, että kirjoittaminen (hänen kirjoittamisensa) ei olisi mahdollista, jos ei olisi muita naisia, jotka ovat kirjoittaneet häntä ennen. Jokainen lause hääpuku, jossa vähän vanhaa, uutta, lainattua ja sinistä. Hast sanoo kirjoittavansa "naisten tahtiin" ja muistuttaa Hélène Cixous'n huomiosta, jonka mukaan pakottava teksti on aina tuskallista ja että meidän tulee tuntea kipu omanamme. 

Audre Lordelta Hast löytää tukea, kun hän pelkää tekevänsä väärin kirjoittaessaan siitä, mistä kirjoittaa. Lorde: "Olen ymmärtänyt yhä uudestaan että minun täytyy kertoa, verbalisoida ja jakaa se mikä on minulle kaikista tärkeintä silläkin uhalla että se murjotaan tai väärinymmärretään."

Minä en ole vielä niin pitkällä, mutta vihreä tuoli on jo tässä tekstissä läsnä. Se voi olla alku, joka jää aluksi. Tai se voi olla alku, joka saa jatkoa.

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

268 sivua

Kustantamo S&S (2022)

* https://mitpress.mit.edu/9780262544887/autotheory-as-feminist-practice-in-art-writing-and-criticism/