Siirry pääsisältöön

Claire Castillon: Kuplissa + pohdintaa novellista


Claire Castillon tunnetaan Suomessa ehkä parhaiten novellikokoelmastaan 'Äidin pikku pyöveli' (2007) (Insecte, 2006), joka on myös hänen läpimurtoteoksensa kansainvälisillä markkinoilla ja ensimmäinen Castillonin kirjoittamista novellikokoelmista. 'Äidin pikku pyöveli' on raju ja tabuja ravisteleva teos. 'Kuplissa' (2012) (Les bulles, 2010) Castillon jatkaa todellisuuden rujompien puolien kuvausta. Teos sisältää 167 sivulla 38 pientä tarinaa/novellia. "Iik, kamalaa, en tykkää lukea novelleja", huudahtaa ehkä joku. "Maltahan hetki", vastaan minä. Tämän bloggauksen lopussa esitän yleisempää pohdiskelua novellistiikasta.

'Kuplissa' novellit ovat nopeita leikkauksia ihmisten elämästä. Kurkistuksia tavalla tai toisella omituisten henkilöiden tapaan kertoa elämästään. Usein se, joka on novellin kertoja vaikuttaa jossakin määrin todellisuudentajunsa menettäneeltä. Ihmisten väliset suhteet ovat 'Kuplissa' usein kieroutuneita, täynnä vallan ja alistamisen kuvioita.

Kyynisyyttä, musta huumoria, mustaakin mustempaa huumoria, tunteettomuutta, julmuutta. Jokainen ihmisparka omassa kuplassaan leijumassa. Kun kuplat törmäävät vahvempi päättää, kumman kuplassa elämää jatketaan. Vahvempi on Castillonilla darwinilainen käsite. Syö tai tule syödyksi. Nopeat rouskuttavat hitaat. Castillonin kuvaamat ihmiset ovat epäempaattisia ja tunteettomia, usein jopa suorastaan ilkeitä ja pahansuopia. Jotkut heistä saavat makeimman nautintonsa siitä, että näkevät toisen osapuolen kärsivän. Elämä on taistelunäyttämö, avioliitto henkistä sodankäyntiä. Yksi kokoelman suosikkinovelleistani kuvaa juuri aviopuolisoiden välistä suhdetta. Tämä novelli olisi mainio lahja hääparille. Hups, nyt meni kyllä aika mustaksi.

"Minä toivon hänen epäonnistumistaan, hän odottaa minun romahtamistani. Vaimoni ja minä panemme kapuloita toistemme rattaisiin. Hän nauttii katsellessaan päänuppini kaljuuntumista, ja minä haaveilen, miten hänen makkaroihinsa kertyy rasvaa. Toivomme puolin ja toisin, että toisen imusolmukkeet jonain päivänä muuttuvat pahanlaatuiseksi lymfoomaksi."

Castillonin novellikokoelman yhdistävänä tekijänä on niiden synkän ihmiskuvan lisäksi se, että useimmissa novelleissa on kyse ihmisten välisistä suhteista, jotka ovat kieroutuneet milloin milläkin tavalla. 'Kuplista' löytyy muun muassa lapsiaan kontrolloivat vanhemmat, vaimoltaan rivoja puheita vaativa aviomies, erektiohäiriöt, miehen baby blues, lasten syntymäpäiväjuhlat, omaa rakkaussuhdettaan sinkkuystävälleen hehkuttava nainen, hääparin vuosipäivä, parisuhde sen omilla ehdoilla, sadistiksi lääkärin neuvosta ryhtyvä nainen, naistenlehtineuvojen mukaan elävä nainen ja lääkäriin rakastunut potilas.

Castillonin novelleissa rakastaminen on usein ahdistavaa tai pakkomielteistä, rakastajat välinpitämättömiä ja oikukkaita manipulaattoreita. Kukaan ei keskustele kenenkään kanssa. Ihmissuhteet ovat monologimaista toisen määräämistä. Usein tosin novellin kertoja toisesta puhuessaan tulee kertoneeksi enemmän itsestään. 

Väittäisin, että Castillonin välittämä ihmis- ja maailmankuva tulee esiin huomattavasti paremmin ja vaikuttavammin novellien kautta kuin mikä olisi mahdollista romaanissa. Hänen novellinsa ovat kuin patologin viiltoja ihmisruumiiseen. Veitsi iskee ja mätä pursuu esille. Ennen 'Äidin pikku pyöveliä' Castillon ehti julkaista viisi romaania, jotka kuitenkaan eivät herättäneet samanlaista huomiota kuin hänen novellikokoelmansa. Vaikuttaakin siltä, että Castillon on löytänyt omimman tyylilajinsa juuri novellista.

Viime aikoina olen erinäisissä keskusteluissa kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten kanssa pohtinut, miksi niin moni kirjailija haluaa melkein puoliväkisin kirjoittaa romaanin, vaikka monessa tapauksessa novelli saattaisi olla osuvampi ilmaisumuoto. Kokevatko kirjailijat romaanit jotenkin oikeampana ja arvokkaampana kirjallisena lajina? Jokunen aika sitten luin Janne Oran romaanin 'Kadotetun lumo', joka on mielestäni hyvä esimerkki romaanista, jossa on erinomaiset ainekset, mutta jonka toteutus ei kanna romaaniksi asti. Lukiessani mietin, että entäpä jos Ora olisikin kirjoittanut teoksen monista kiinnostavista, mutta romaanissa hajalleen jäävistä aihioista novelleja. Saman suuntaista pohdiskelua löysin tänään Sabinan Knalli -blogista, jossa Essielina kirjoittaa, että Tanja Lintulan romaani 'Huomenna rakastan vähemmän' olisi "toiminut upeasti novellina."

Puhtaasti novellikirjailijoita on hyvin vähän, enkä tähän hätään edes saa mieleeni ketään muuta kuin Alice Munron, joka sitten onkin novellistien absoluuttista kunigatarluokkaa. Omien havaintojeni mukaan, jotka toki voivat olla vääriä, Suomessa julkaistaan novelleja aiempaa vähemmän. Syy tähän on luultavasti taloudellinen. Novellit eivät myy yhtä hyvin kuin romaanit, koska niitä ei joko arvosteta tai niitä ei ylipäätään haluta lukea. Olen useampia kertoja viime aikoina törmännyt toteamukseen, että novelli on liian vaativa muoto. Novelleja lukiessa pitää olla ikään kuin koko ajan valppaana, koska tiiviistä muodosta johtuen sanat ovat keskimäärin painavampia kuin romaanissa. Hyvä novelli haastaa lukijansa, eikä sen vuoksi ole välttämättä kovin otollinen kaveri, jos haluaa lukea rentoutuakseen.

Toinen novelleja kohtaan tunnetun epäluulon syy, jonka myös olen useasti kuullut on se, että novellin lyhyys aiheuttaa sen, että juuri kun on päässyt sisään novellin maailmaan, se jo loppuukin. Tähän "oireyhtymään" erinomainen lääke on Castillonin 'Kuplia'. Novellit ovat niin lyhyitä, että yhteenkään henkilöhahmoon ei ehdi kiintyä, vaan tapaamiset heidän kanssaan ovat nopeita kädenpuristuksia, pisimmilläänkin vain poskisuudelman mittaisia. Toisaalta juuri vinksahtaneiden näkökulmien nopeat välähdykset toimivat Castillonilla vaikuttavana tehokeinona, joka korostaa ihmisten välisten suhteiden kylmyyttä ja tunteettomuutta. Variaatiot ja toistot tekevät hänen kokoelmastaan hyytävän.

Itsekin kaipaan usein tarinan maailmaan, pitkään ja ihanaan, suorastaan arkielämää pakenevaan heittäytymiseen romaanin syliin. Viime päivinä olen miettinyt, mitä haluttomuutemme - vaiko kenties kyvyttömyytemme - keskittyä novellien pienoismaailmoihin kertoo meistä lukijoina ja ihmisinä. Ehkä jotakin, ehkä ei mitään. Mitä mieltä sinä olet?


Kommentit

  1. Minä luen novelleja melko paljon, mutta tunnistan kyllä novelleihin liittyvät epäluulot. Sanojen painavuus asettaa haasteita, sillä novellit vaativat usein keskittymistä enemmän kuin romaani, yleisesti ottaen. Ja monesti huomaan, että novelli vain paranee, kun sen lukee useammin. Tulkinta syvenee ja oivalluksia tulee lisää.
    Toisaalta jotkut novellit sopisivat erinomaisen hyvin lukijoille, jotka eivät jaksa keskittyä pitkiin teksteihin. Esimerkiksi juuri Castillonin tekstit ovat mielestäni suositeltavia myös heille, jotka novelleja kammoksuvat. Tietenkin myös novelleissa on niitä yksilöitä, jotka vaativat lukijalta lajitovereitaan enemmän - aivan kuin romaaneissakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, että Castillonin novellit (vai ovatko ne tarinoita sittenkin?) on kuin tehty lukijoille, jotka kammoksuvat lyhyttä muotoa. Ne myös aukeavat suht helposti, toki vielä syvenevät lisätutkimuksilla.

      Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä jotain tilastoja novellien suosiosta Suomessa eri vuosikymmeninä.

      Poista
  2. Huomasin Leena Lumissa, etten olekaan ainoa Hustvedtin Säihkyvästä maailmasta tykkäävä. Niinpä tulin tänne katsomaan, oletko kirjoittanut ko.kirjasta. Mutta ehkä vielä parempaa, täällä onkin novelleista! Mä rakastan novelleja ja olen sitä mieltä, että kyllä hyvä novelli aina hyvän romaanin lyö. Erinomaiset romaanit on sitten asia erikseen.;)
    Joitakin vuosia sitten novellin "uutta tulemista" povattiin ja markkinoitiin kiireisille ihmisille nopealukuisina kirjoina. Ehkä siksi novellit eivät tulleet uudelleen (onko ne joskus olleet suosittuja ja arvostettuja Suomessa?), kun novelliinhan sitä aikaa ja keskittymistä juuri tarvitaan.
    Kovin olen kuullut, että harvat tykkää novelleista. Senkin olen huomannut, että hyvin paksujen kirjojen, jopa kirjasarjojen suosio kasvaa. (ja senkin olen huomannut, että moni näistä tosi paksuista on sisällöllisesti melko viihteellisiä) Mistä se sitten kertoo, kertooko mistään, jaa-a. Ehkä halusta heittätyä tarinoiden vietäväksi, kiintymys tarinaan&sen henkilöihin ja halu viettää aikaa niiden parissa pitkään, kiire&stressi elämä, jolloin vapaa-ajalla ei halua liian vaativaa, maailma on niin pirstaleinen, että on hauska uppoutua kirjojen maailmassa johonkin pitkäkestoiseen ja pysyvään tai että kyse on kuitenkin vaan mieltymyksistä?Hmmm...

    Jossakin Alice Munron novellissa (en nyt yhtään muista minkä nimisessä tai edes missä kokoelmassa) äiti arvio poikansa tyttöystävää (kait se kuvio näin meni...), joka oli kirjailija. Mutta julkaissut vain novelleja, kirjoitti Munro äidin ajatuksen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve! Kiva kun tulit käymään. Hustvedt-kirjoitus ei ole vielä valmis. Pyrin kasaamaan sitä viikonloppuna.

      Mulla on sellainen tunne, että novellit oli suositumpia aiemmin ja että useammin kuin nykyisin myös kirjailijan ensimmäinen teos oli novelleja. En nyt kyllä osaa sanoa,miten olen näihin käsityksiin päätynyt.

      Varovaisesti olisin sitä mieltä (kuten sinäkin viittasit), että aika moni (johon joukkoon itsekin kuulun välillä enemmän, välillä vähemmän) ei lue novelleja juuri siksi, että ne vaativat lukijaltaan pysähtymistä ja pohtimista. Halutaan uppoutumista ja helpommin saavutettavaa lukunautintoa. Tässähän dekkarit ovat aivan erinomaisia, joka ei poista sitä tosiasiaa, että usein dekkareissa on myös erinomaista yhteiskuntakuvausta. Ja tottakai kyse on myös ihan puhtaasti vain mieltymyksistä.

      Olen välillä lukenut novelleja työmatkalla, mutta kun matka kestää vaan vartin, niin se ei oikein onnistu. Ihan kamala on tilanne, jossa novellista jää lukematta pari sivua ja sitten pääsee jatkamaan vasta työpäivän jälkeen.

      Yksi rakkaimpia kirjailijoitani on Chimamanda Adichie, joka on kirjoittanut kolme romaania ja yhden novellikokoelman. Itse pidän hänen teoksistaan hienoimpana juuri novelleja, mutta ne ovat jääneet pitkälti hänen romaaniensa varjoon.

      On vaan ikävää, jos kirjailijakin (en nyt viittaa Adichieen, vaan yleisesti) kokee, että hänen on kirjoitettava menestyäkseen romaaneja, vaikka novelli olisi enempi hänen lajinsa. Tuo mainitsemasi Munro-juttu on kyllä murhaava kaikessa ironiassaan.

      Poista
  3. Riippuu kirjallisuudenlajista, julkaistaanko novelleja. Jos Atorox-listaan on luottaminen, niin spefinovelleja ilmestyi vuonna 2013 noin 250 kappaletta (ja jätin raapaleet pois laskuista).

    Mutta, en tiedä kokeeko kirjailija välttämättä, että menestyäkseen hänen on pakko kirjoittaa romaaneja. Ennemminkin hän saattaa kokea, että ylipäätään tullakseen julkaistuksi genrekirjallisuuden ulkopuolella hänen on pakko kirjoittaa romaaneja.

    Yleisin kuulemani peruste novelli-inhoon on suunnilleen: "Mutta kun just kun juttuun pääsee mukaan niin se loppuu". Eli luetaan novellia samoin odotuksin kuin romaania, vaikka ne ovat erilaisia kirjallisuudenlajeja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, spefinovelleja kyllä julkaistaan paljon. Onko tässä nyt mukana myös verkkojulkaisut? En tarkemmin tunne spefimaailmaa.

      Nyt joka tapauksessa on iloinen juttu, kun Hassam Blasim voitti Independent-kirjallisuuspalkinnon novellikokoelmallaan Irakin purkkajeesus. Kaikesta päätellen novellejakin edelleen arvostetaan.

      En nyt tiedä oikein itsekään, miksi takerruin tähän novellien lukemiseen yms. Tuo mainintasi siitä, että novelleja luetaan samoin odotuksin kuin romaania nosti pintaan yleisemminkin ajatuksen siitä, että minkälaisia odotuksia eri genreihin kuuluviin teoksia ylipäätään liitetään. Onko meillä myös pienoisromaaniodotuksia tai dekkariodotuksia tai spefiodotuksia - ja missä määrin ne vaikuttavat lukemiseen. Nyt aletaankin sopivasti lähestyä Hustvedtin viimeisimmän romaanin tematiikkaa, mikä sattui oikein sopivasti, kun sain tuon juuri eilen luettua.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä