Siirry pääsisältöön

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken


Vielä joskus kerromme kaiken

Se sellainen kesä, kun ilma väreilee himon hikeä. Kun viljapellot laiskasti lainehtivat ja lehmät huokailevat kostein silmin. Se sellainen kesä, kun katse. Kun katsominen. Kun katsotuksi tuleminen. Rakastettu nainen pudotetaan kuiluun, jotta rakastaja voidaan tempaista korkeuksiin. Rakastettu nainen lankeaa eläimellisyyteen ja lapsenkaltaisuuteen ja mies pääsee hurmioon Jumalassa. Kaksi toisistaan etäällä olevaa ääripäätä. Mutta tämä ehkä onkin rakastetun naisen salaisuus. Tietämättään hän tietää, että nämä kaksi ääripäätä ovat mitä likeisimmin sidoksissa toisiinsa.*

'Vielä joskus kerromme kaiken' (2014) (saksankielinen alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011) on tarina 16-vuotiaasta Mariasta, joka ajautuu halun pyörteisiin 40-vuotiaan Hennerin kanssa. Se on myös kertomus DDR:n viimeisistä hetkistä ennen sen yhdistymistä Länsi-Saksaan. Vanhempiensa erottua Maria ajautuu asumaan Brendelin perheeseen DDR:n maaseudulle. Hänen ja Brendelien pojan, Johanneksen, välille syntyy suhde. Krien kuvaa hidasta kuumaa maalaiselämää, heinätöitä ja hikisen ihon kutinaa. Marian ja Johanneksen lisäksi Brendelin tilalla asuvat Johanneksen vanhemmat Siegfried ja Marianne, isoäiti Frieda, sekä omituinen vanha mies nimeltä Alfred.

'Vielä joskus kerromme kaiken' on katseiden kirjallisuutta ja saattaakin olla, että se toimii vielä paremmin elokuvana kuin kirjana. Monet sen kohtauksista puhuvat elokuvan kieltä. Marian ja Hennerin himopelin katseet: alistavat ja alistuvat, toisen identiteetin tyhjäksi tekevät ja toiseen sulautumista vaativat katseet. Viipyilevät, helteen auteroittamat katseet. Alfredin katseet, jotka luovat uhan Marian ja Hennerin salaisuuden paljastumiselle.  Katseet, jotka eivät näe ilmeisintä. Johanneksen katseet kameran linssin takaa. Toki nämä katseet voi tunnistaa myös kirjallisesta tekstistä, mutta intiimiys, jolla elokuva pystyy tuomaan ne eteemme, on intensiivisyydessään omaa luokkaansa. Omalla kohdallani kävi niin, että Krieniä lukiessani kuvallistin nämä katseet. Muutuin hetkittäin elokuvan kuvaajaksi, pidin käsissäni kameraa, jonka kautta luin.

Se, mikä Krienin romaanissa taas on erityisen kirjallista, on DDR:n ja Marian halun sekoittuminen. Onko peräti niin, että DDR on se maasto, josta Marian halu syntyy? Elämä on ollut toisaalla muurin takana. Olisiko Marian ja Hennerin suhde muotoutunut sellaiseksi kuin se muotoutui, jos Maria ei olisi viettänyt 6 viikkoa pioneerileirillä, jossa hänen oma tahtonsa murrettiin? Eikö juuri tuo hänessä oleva murtuneen tahdon kohta ole se paikka, johon Henner kiinnittää intohimon lankansa? Paikka, jota Hennerin kirjeet puhuttelevat, kiristävät, venyttävät ja vetävät. Paikka, josta on tehty tyhjä ja autio, joka sopii erinomaisesti Hennerin täytettäväksi: "Minun [Marian] ei tee lainkaan mieli ruokaa, Henner täyttää minut kokonaan; sisälläni ei ole tilaa millekään muulle." Henner saa menneen ja tulevan katoamaan, hän pullistaa tämän hetken kuin hauislihakset, jotka saavat liian pienen paidan repeämisen partaalle. Henner on kaikki. "Tämä hetki on Henner." 

"Ja että DDR oli Hennerille liikaa." DDR vaurioitti Hennerin ja samoin kävi Marian isälle, jolle "DDR oli liian ahdas." Marian isä rakastuu 19-vuotiaseen venäläistyttöön, 16-vuotias Maria 40-vuotiaaseen Henneriin. Henner on Marialle kaikki: "isä, äiti, rakastettu ja ystävä ja hiukan myös vihollinen." Isän poissaolo on Marian elämän kipeimpiä asioita. Rakastuminen, toisen sisälle työntyminen on saatavilla olevin toisenlaiseen todellisuuteen pääsemisen keino. Maria on valmis mihin tahansa, hän antaa Hennerille luvan tehdä, mitä tämä haluaa. Krien kuvaa Hennerin voimaa, joka on eläimellistä ja alkukantaista. "Kun Henner rakastaa on siitä kohtuus kaukana." Nainen tuskin enää liikkuu, mutta hän poimuttaa ympärilleen vaatteita suojautuakseen ja prameillakseen. Hän voi jäädä halvaantuneena paikoilleen tai tanssia, mutta joka tapauksessa hän uhkaa luopua kaikesta rakkauden luovuudesta pysyäkseen haluttavana. 

Minulle Krienin romaani osoittaa, että niin kirjailijan kuin hänen kuvaamiensa henkilöiden sukupuolella on väliä. Kun Vladimir Nabokov 'Lolitassa' (1955, suom. 1959) kuvaa keski-ikäisen Humbert Humbertin ja 12-vuotiaan Lolitan välistä suhdetta, on pedofilia vahvasti läsnä. Toisaalta kun ruotsalainen Unni Drugge romaanissaan 'Hella Hells bekännelser' (2001) (suom. Hella H:n tunnustukset, 2002) kertoo nelikymppisestä Hellasta, joka viettelee ystävänsä 13-vuotiaan pojan, liikutaan alueella, joka saa minut kiemurtelemaan erityisellä tavalla sen vuoksi, että viettelijäaikuinen on nainen. Krienin romaanissa Maria on toki edellisiä vanhempi, mutta joka tapauksessa alaikäinen. Jos Daniela Krien olisi mies, lukisin tätä romaania luultavasti toisella tapaa. En voisi välttää Marian muuttumista objektiksi, halun kohteeksi, pelkäksi Hennerin seksuaalivietin tyydyttämisen välineeksi. Miehen kertomana Maria ja Henner eivät voisi olla rakastajia. Jotta Maria voisi olla subjekti hänen ja Hennerin välisessä himotaloudessa, on hänen rakastajuutensa kuitenkin äärimmäisen olennaista. On puhuttava rakastajista, sillä jos määrittelee rakastavaksi pariksi rakastajan ja rakastetun naisen, niin jää oitis kiinni vastakohtaisuuteen, joka kiistää rakastajanaiselta hänen rakkautensa. Nainen jää nautinnonhalun ja himon objektiksi, kutsuksi yön toiseuteen.

'Vielä joskus kerromme kaiken' saa muistamaan ne hetket, kun valumme halua. Se palauttaa meille katseen, joka rakastaa ja pakottaa. Se palauttaa meidät toisen katseen alle, haluun vangituksi. Paikkaan, jossa järki on tukevasti off-asennossa ja ruumis loistaa valkoisessa kristallivalossa. Paikkaan, jossa käyttäminen ja käytetyksi tuleminen yhdistyvät kuin DDR ja Länsi-Saksa.

* Sinisellä kursivoidut kappaleet ovat Luce Irigarayn artikkelista Hyväilyn hedelmällisyys, joka on julkaistu hänen kirjoituksiaan sisältävässä kokoelmassa 'Sukupuolieron etiikka' (Gaudeamus, 1996).


Sain kimmokkeen lukea Krienin romaanin Erjan lukupäiväkirjasta. Ks. myös: Kirjasähkökäyrä, Café pour les idiots, Leena Lumi


Kommentit

  1. Kun jätämme tarinan moraalisen puolen pois siis pedofilian ja tarkastellaan itse kertomusta, niin se on hieno, suorastaan upea. Ehkäpä kirjailija on halunnut tuoda esille sen, että päähenkilö on kasvanut ilman isää ja hakee isänkorviketta vanhemmasta rakastajasta. Päähenkilöhän viihtyi poikaystävän kotona, koska se oli kokonainen perhe ja siellä oli isä, jonka hyväksyntää hän myös haki.
    Kirja on myös sensuelli, vaikka sitä ei kuvata tarkasti vaan hienovireisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Mai samaa mieltä. Tässä tarinassa tuo isän poissaolo on varmasti yksi tekijä. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, minkälaisen elokuvasovituksen tämä saa. Toivottavasti leffa esitetään myös Suomessa.

      Poista
  2. Lähestyin sinua haasteella, joka löytyy blogistani.

    VastaaPoista
  3. Kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, monenlaisia ajatuksia herättävältä... Kiitos hienosta tekstistä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan monenlaisia ajatuksia tätä lukiessa herää tai minulla ainakin heräsi. Tuo DDR:n osuus on kovin kutkuttava. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Kuulostaa erikoiselta ja kohua herättäneeltä kirjalta. Duras'n Rakastaja tulee mieleen tästä kuvauksestasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, minkälaisen vastaanoton tämä on saanut, mutta ainakin tätä ollaan kääntämässä monille kielille ja elokuva on tulossa. Tietysti voi lukea myös ottamatta huomioon päähenkilöiden ikää, kuten Mai edellä mainitsi. Duras'n rakastajaan tässä tosiaan myös voi nähdä yhtymäkohtia. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Mikä arvio! Miten ikinä keksitkään, että ehkä Marian halu tai alttius tuohon haluun syntyi juuri pioneerileirillä, jossa hänen tahtonsa murrettiin. Huimasti huomattu. Minä näin tämän koko ajan filminä ja jos tästä elokuva tehdään, ostan sen per heti. Pakko myöntää, että vaikka just DDR ja Saksan tuonaikainen poliittinen historia kiinnostaa, niin tässä kirjassa lukeminen muuttui...himoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena, kun kävit "kylässä"

      Mitäköhän kirjailija sanoisi mun arveluista? Jotenkin se DDR vaan vaikutti tosi oleelliselta koko haluamiskuvion kannalta ja kun sillä vielä oli niin vahvat vaikutuksena myös Henneriin ja Marian isäänkin. Lisäksi tietysti yhdistymisen tematiikka, niin ihmisten kuin valtioidenkin.

      Poista
    2. Niin ja siis tosiaankin vielä se, että Hennerille DDR ei ollut hyväksi, josta voimmekin alkaa pohtia, miten se oli vaikuttanut häneen.

      Minusta tuntuu, että taidan lukea tältä kirjailijalta seuraavankin teoksen, heti kun sellaisen saamme.

      Mistä sinä nuo lehmien huokailevat, kosteat silmätkin tähän keksit laittaa...Upeaa!

      Käyn useammin kuin kommentoin eli olenkin vähän aikaa sitten jutussani Minne menet kirjabloggaja? kertonut, millä perusteilla ehdin/kykenen enää kommentoimaan. Mutta kirjoitus ja kirja, jota minua kiinnostavat tuovat minut esiin vaikka kuinka monasti;)

      Poista
    3. Ja sitten oli vielä se, mitä Hennerin äidille oli tapahtunut. Hennerin tragedia voisi liittyä siihenkin. Konkreettisella tasolla ei taidettu kertoa siitä, millä tavalla Henner DDR:ssä kärsi. Mulla ei ole kirjaa omana, niin en pääse tarkistamaan. Ihan yleisesti voisi miettiä, että mitä tuollainen suljettu järjestelmä ihmisessä aiheuttaa, vaikka se kyllä on varmaan aika paljon ihmisestä kiinni. Toisiin vaikuttaa toisella tavalla kuin toisiin.

      Lehmien silmät on tuollaisia kosteita. Voit vaikka tarkistaa, kun seuraavan kerran näet lehmiä pellolla. :)

      Ja mitä tulee vierailuihisi, niin olet aina mitä tervetullein. Mukavaa, kun tämäkin teos nousi nyt uudestaan esiin. Minäkin kyllä aion lukea Krienin seuraavan kirjan. Jotain kiehtovaa hänen kirjoituksessaan on.

      Poista
  6. 'Vielä joskus kerromme kaiken' oli vaikuttava lukukokemus tummista sävyistään huolimatta. Mielenkiintoisesti kuvasit sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Ulla ja mukava kuulla, että sinäkin pidit tästä teoksesta. Kuten totesit, olihan tämä vähän tummanpuoleinen sävyltään, mutta vaikuttava kaikessa kiihkossaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e