Siirry pääsisältöön

Laurent Gaudé: Eldorado

Olisin tuskin lukenut Eldoradoa, ellei se olisi ollut lukupiirikirja. Surkuhupaisaa on, että en loppujen lopuksi edes päässyt siihen lukupiirin tapaamiseen, jossa Eldoradoa käsiteltiin.

Rankalainen näytelmä- ja romaanikirjailija Laurent Gaudé (s. 1972) on kotimaassaan palkittu ja rakastettu kirjailija. Vuonna 2004 hän sai arvostetun Goncourt-palkinnon romaanillaan Montepuccion aurinko (Le soleil des Scorta). Odotukseni Eldoradoa kohtaan olivatkin huomattavasti suuremmat, kuin mitä tämä romaani kykeni tarjoamaan.

Eldoradon puolustukseksi on sanottava, että se joutui omalta kannaltaan mahdollisimman huonoon seuraan, kun luin sitä limittäin Melenderin Kylmän sodan kanssa. Afrikkalaisten pakolaisten ja jättikyrvän välinen kohtaaminen ei ollut erityisen hedelmällinen. Lisäksi heti Eldoradon jälkeen luin Statovcin Kissani Jugoslavian, joka onnistuu aika lailla kaikessa, missä Eldorado jää vajaaksi.

Eldoradon parhaita puolia edustaa kerronnan jakautuminen kahteen näkökulmaan. Italiassa Salvatore Piracci toimii rannikkovahtina, jonka työnä on estää afrikkalaisia siirtolaisia pääsemästä Italiaan. Afrikassa taas monet haaveilevat pääsystä Eurooppaan, joka Afrikasta käsin näyttää unelmien Eldoradolta. Gaudén esittämät kysymykset ovat perustavanlaatuisia. Kenellä on oikeus päättää, kenet otetaan vastaan ja kenet käännytetään takaisin? Miten Piraccin kaltainen ihminen voi elää itsensä kanssa, kun hänellä on valta päättää muiden ihmisten kohtalosta - usein jopa elämästä tai kuolemasta?

Pakolaisia kuvatessaan Gaudé piirtää autenttiselta vaikuttavan kuvan usein täysin yhteismitattomista valinnoista, joita pakolainen joutuu tekemään. Tämä voi merkitä esimerkiksi valintaa sen välillä, ostetaanko veljelle Aids-lääkkeitä vai käytetäänkö rahat siihen, että toinen veli pääsisi vaaralliselle merimatkalle kohti Eurooppaa, jossa hän mahdollisesti löytäisi töitä ja pystyisi lähettämään rahaa kotimaahansa. Sen lisäksi, että pakolainen joutuu luopumaan perheestään ja ystävistään ja koko tutuksi tulleesta elämänpiiristään ja kulttuuristaan, hän pakopäätöksen tehtyään muuttuu rikkahippuseksi pakolaisuuden ympärillä pyörivässä busineksessä. Ihmisen henki ei ole minkään arvoinen, pakeneminen on suurta epävarmuutta ja rahaa vaativia tahoja ilmaantuu yhä lisää. Maksa tai et pääse eteenpäin. Tosin usein matka tyssää maksamisesta huolimatta ja vaikka pakomatkalle meren yli pääsisikin moni menettää henkensä vaarallisen merimatkan aikana.

Se, joka onnistuu lähtemään pakomatkalle saattaa jäljelle jäävien mielestä näyttää etuoikeutetulta. Todellisuudessa pako kuitenkin riistää ihmisen ihmisarvon. On vaikeaa ellei mahdotonta kunnioittaa itseään sen jälkeen, kun on tallottava (toisinaan aivan kirjaimellisesti) muut pakoa yrittävät jalkoihinsa. On pakko olla itsekäs, on tapettava omat periaatteensa ja omantunnon ääni. Ja se kauhein kysymys.  Mitä varten? Ja se kauhein vastaus. Usein vain siksi, että hukkuisi merellä, kokisi nälkäkuoleman tai tulisi käännytetyksi takaisin kotimaahansa.

Pakolaisen jano. Pakolaisen nälkä. Pakolaisen sairaudet. Pakolaisen kärsimys. Niitä vastassa Salvatore Piracci, joka vuosien ajan on etunimensä vastaisesti ollut harvoin pelastaja. Pakolaiset ovat suuria anovia silmiä. Ihmisarvottomia. Sitkeätä porukkaa, jotka eivät suostu luopumaan toivosta. Epätoivoiset olosuhteet vaativat epätoivoisia tekoja. Sanoja ei ole. Mitä ylipäänsä voisi sanoa esimerkiksi naiselle, jonka lapsi kuoli merimatkan aikana hänen syliinsä. "He ottivat minulta maksun pojan lipusta. Tuhatviisisataa dollaria. Tuhatviisisataa dollaria siitä että hän sai kuolla janoon sylissäni. Miten te kuvittelette, että voin antaa sellaista anteeksi?"

Vastauksia ja ratkaisuja ei ole. Kirjallisuuden kentällä Eldorado ottaa paikkansa länsimaisten kirjailijoiden Afrikka-kuvausten joukossa. Tällä kirjallisuuden osa-alueella onnistumiset ovat harvassa, koska melkeinpä poikkeuksetta kuvauksiin liittyy jossain määrin keinotekoisuutta. Gaudé puhuu tärkeistä asioista, mutta hänen kertojanotteessaan on jotain ulkopuolista, väliin jopa tarkoitushakuiselta tuntuvaa lukijan tunteisiin vetoamista. Kiinnostavasta ja tärkeästä teemasta ei seuraa automaattisesti hyvää romaania. Uskon kuitenkin, että moni saattaisi pitää Eldoradosta. Itse vaan harvemmin innostun kirjoista, jotka ovat pelkästään teema- ja tarinavetoisia. Lukijalle, joka haluaa tutustua afrikkalaisten pakolaisten todellisuuteen sen kaikessa raastavuudessa ja joille mielenkiintoinen teema on riittävä hyvän kirjallisen teoksen tae, Eldorado on hyvä valinta.


Laurent Gaudé: Eldorado (2013)
Ranskankielinen alkuperäisteos: Eldorado (2006)
Suomentanut Lotta Toivanen
Bazar




Kommentit

  1. Aihe on entistä ajankohtaisempi, joten saattaisi olla ihan terveellistä lukea tämä, perehtyä pakenevien ihmisten kohtaloon tunnetasolla. Asiat kun tuntuvat nykyään vain humahtavan uutisvirrassa, jättämättä jälkeensä muuta kuin hetken kestävän sympatiapiikin jonnekin mielenpohjalle. Toisaalta, voiko kaikkia maailman murheita ottaa kannettavakseen. Kuulostanko kyyniseltä - aika pelottavaa sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä teoksella toki on se puolensa, että se antaa äänen ja kasvot yksittäisille ihmisille. Minua tämän lukemisessa vaivasi liiaksi Schindlerin listaksi kutsumani ilmiö, ie. että lukijan tunteisiin pyritään vetoamaan liikaan. En osaa sanoa, mistä tuo tunne tulee ja miksi joidenkin teosten kohdalla se tulee ja toisten taas ei. Silti joku toinen voisi kokea tämän teoksen ihan eri tavalla ja pitää siitä kovastikin.

      Poista
  2. Marokkolaisen Tahar Ben Jellounin romaani Lähtö kertoo samasta aiheesta. Mielestäni hyvin onnistuneesti, myös kirjallisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muistutuksesta. Tahar Ben Jellounia olen lukenut vuosia sitten, mutta en varmaankaan mainitsemaasi teosta. Ostan siis lisätilaa korvan taakse ja laitan Lähdön sinne.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän