Siirry pääsisältöön

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Jos  haluaa ymmärtää kaiken, mitä lukee, kannattaa pysyä kaukana Nabokovin Kalvaasta hehkusta. Se on nimittäin teos, jonka pohtimiseen ei yksi elämä riitä. Tai ehkä riittääkin (jota kyllä suuresti epäilen), jos on tarpeeksi fiksu, jota minä en ole. Sanoisinkin, että Kalvas hehku on yksi parhaista teoksista, joista en ole  ymmärtänyt paljoakaan, mutta jonka lukeminen oli hillittömän hienoa siitä huolimatta. Hienoa sillä tavalla, että vähän väliä sanoin ääneen: voi herran jestas Nabokov, miten nero oletkaan. Hienoa sillä tavalla, että kihisin innostuksesta ja hetken päästä ihmettelin, mille kihisinkään. Hienoa sillä tavalla, että hypittiin sinne ja tänne, mutta oltiin siitä huolimatta vahvasti kartalla tai ainakin sen kääntöpuolella tai ainakin jossain suhteessa kyseiseen karttaan.

Päättelen edellisestä, että jos kirjailija on tarpeeksi lahjakas, ei ole niin kauheasti väliä, mitä hän kirjoittaa, sillä sitä on ilo lukea kaikesta huolimatta. Tähän Joku varmaan väittää vastaan, mutta pyydän palaamaan asiaan sen jälkeen, kun Joku on lukenut Kalvaan hehkun. Perspektiivin säilyttämiseksi todettakoon, että mieleeni tulee näin äkkiseltään vain pari muuta tämän nerousluokan teosta, joista yksi on James Joycen Odysseus, jonka lukeminen oli piimääää - paitsi Molly Bloomista kertova osuus. Tästä päättelen edelleen, että painimatsissa Nabokov sai siltakaadon Joycesta, koska Nabokovin seurassa ei ollut tylsää siitä huolimatta, että usein päädyin pihalle lumiukon seuraksi. Ihan jännä tunne sekin. Tosin vähän kylmä ja kesällä hankala (jopa useimmiten Suomessa). Joycen lisäksi Nabokoville pistää kunniakkaasti kampoihin Virginia Woolfin tuotanto, jonka suhteen tosin kaikkinainen tylsyys loistaa poissaolollaan ja ymmärtämisenkin suhteen on parempi ennuste.

Vladimir Nabokov (1899-1977) tunnetaan parhaiten romaanistaan Lolita (1955), joka on etsaantunut osaksi länsimaista kulttuuria ja kirjallisuutta. Itse luin tämän teoksen hyvin nuorena ja tietyllä tapaa Nabokovista oli tullut mielessäni ensisijaisesti Lolita-kirjailija. Tämän positioinnin Kalvas hehku suisti riemukkaasti liikkeeseen.

Kalvas hehku muodostuu Charles Kinbote -nimisen miehen kirjoittamasta esipuheesta, jota seuraa John Shade -nimisen runoilijan kirjoittama neliosainen runoelma, "uus-popelaiseen prosodiseen tyyliin" kirjoitettu teos nimeltään juurikin Kalvas hehku.  Teoksen mittavin osa muodostuu Kinboten kommenteista Shaden teoksesta. Tämä kirjallinen rakennelma toi mieleeni Siri Hustvedtin teoksen The Blazing World (suom. Säihkyvä maailma), vaikka viittaussuhde on luonnollisesti toisin päin ja hahmottui näin vain siitä syystä, että olin lukenut ensin Hustvedtin teoksen ja vasta sen jälkeen Kalvaan hehkun. Lisäksi on todettava, että kommentaariosan kirjoittajan annetaan ymmärtää olevan Charles Kinbote, mutta tämä tulee myös moninkertaisesti kyseenalaistetuksi. Kommentaariosa onkin varsinaista mahdollisten kertojaidentiteettien juhlaa.

Samaan aikaan Kalvaan hehkun kanssa luin Gillez Deleuzen Haastatteluja ja se, mitä Deleuze toteaa kirjallisista kiinnostuksensa kohteista sopii erinomaisesti kuvaamaan Nabokovin teosta. Deleuze toteaa, että häntä "kiinnostaa se, kun sivu vuotaa kaikkiin suuntiin, vaikka se on itseensä sulkeutunut kuin muna. Ja se, että kirjassa on pidätyksiä, resonansseja, saostumisia ja paljon toukkia."* Juuri näitä edellisessä lauseessa mainittuja tekijöitä Nabokovin teos on tulvillaan.

Nabokov rikkoo näkemyksen tekstistä systeeminä, jota pitää koossa kirjallisuudelle ominaiset lait. Kalvas hehku on Deleuzen terminologiaa käyttäen skitsotekstiä, joka rakentuu omille haluilleen, joita ei pidä tulkita Nabokovin haluiksi, koska näillä haluilla ei ole sen enempää isäntää kuin emäntääkään. Ne syntyvät tekijän ja halutalousagenttien vuorovaikutuksessa kuulumatta kenellekään. Niin kaun kuin lukijana pysyn lukijakammiossani, jonka säännöt ovat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa, en saa Nabokovin tekstistä paljoakaan. Jos sen sijaan unohdan tekstiä kontrolloivat ja määrittävät säännöt sekä merkitsijän isolla M-kirjaimella, jos heittäydyn tietämättä mihin päädyn, alkaa tapahtua.

Nabokovin seurassa minun on lakattava olemasta se, joka määrittelee tekstiä. Minun on uskallettava asettua objektiksi, tulla tekstin määrittämäksi. Suostua objektiuteen, joka tarjoaa paikan sekä nauttia että vastustaa. Minun on katsottava käsiäni, joilla lepäävät merkitys ja tulkinta. Läimäytettävä kädet yhteen ja ihmeteltävä palojen kimmellystä lattialla. Kontattava vähän. Maisteltava. Todettava, että pöytä näyttää alapuolelta hyvin toiselta kuin yläpuolelta. Uskallettava ajatella, että juuri mikään ei ole sinänsä mitenkään, vaan vain siksi, että niin väitetään. Uskallettava täristä sen takia, että epävarmuus ja harhailu tökkivät totuutta ja riistävät siltä viitan, joka oli kerran kuninkaan päällä. Sen saman, joka oli heikko hallitsija, mutta jota kansa palvoi, koska oli oppinut niin tekemään.

Otan seuraavassa esiin muutamia esimerkkejä Kalvaan hehkun metkuista, jotka tuskin selventävät itse teoksen ominaisluonnetta varsinaisesti mitenkään tai jos niin tekevätkin, niin kyseessä on todennäköisesti antiselvennys. Näitä kohtia voisi hyvin kutsua juuri Deleuzen toukiksi. Tässä valtakunnassa hallitsee kuningas Nabokov ja minun tehtäväni on astua sekä prinssi Rohkean saappaisiin että liukua kielillä puhuvan narrin ruumiseen.

Aluksi suoritetaan kovapanosammuntoja. 1) Kirjallisuuskritiikki ammutaan alas, koska usein ne, jotka kritiikkejä kirjoittavat, eivät ymmärrä kirjoituksensa kohteesta juuri mitään. Joskus nämä kriitikot toimivat jopa niin riemukkaasti, että he kirjoittavat kritiikkinsä edes lukematta teosta. 2) Leikitellään kirjailijan kuolemalla, joka tunnetusti aiheuttaa kuhinaa kirjailijan ympärillä ja paljastaa "kaupalliset intohimot ja akateemiset juonittelut." 3) Todetaan muistiinmerkityiksi Kinboten ohjeet Kalvaan hehkun lukemiseksi ja kiinnitetään erityisesti huomiota Kinboten neuvojen käytännöllisyyteen, mitä tulee lukijan tilanteen helpottamiseen sekä korvamerkitään maininta, että paras tapa lukea Kalvasta hehkua on hankkia kaksi kappaletta kyseistä teosta, jolloin toinen niistä toimii runoelman lukukappaleena ja toinen Kinboten kommentaarina. 4) Painetaan visusti mieleen Kinboten suuret käsitykset itsestään, jotka väistämättä tulevat vaikuttamaan hänen kommentteihinsa ja kyseenalaistamaan hänet kommenttien kirjoittajana.

"Todettakoon, että ilman minun [Kinboten] kommenttejani Shaden tekstistä jää yksinkertaisesti puuttumaan kaikki inhimillinen todellisuus, sillä tällaisen runoelman inhimillinen todellisuus (omaelämäkerralliseksi työksihän se on liian häilyvä ja pidättyväinen) runoilijan jätettyä surutta pois monia ytimekkäitä säkeitä on vääjäämättä täysin riippuvainen tekijänsä todellisuudesta ja hänen ympäristöstään, ihmissuhteistaan ja niin edelleen, ja sen todellisuuden voivat vain minun kommenttini tarjota."

Todetaan lopuksi, että Kinboteen ei ole luottaminen, varsinkin kun hän loppujen lopuksi ei taida olla Kinbote ollenkaan, vaan milloin kukakin, eikä vähiten Nabokovin jättimäinen varjo, joka viskoo tekstiin kommentteja kuin avaisi ja sulkisi sateenvarjoa. Jos vielä sattuu satamaan, pisarat lentelevät milloin mihinkin, mutta tämä ei tarkoita, etteikö kertoja määrittäisi niiden liikeratoja.

Kinboten kommentaari on monin paikoin epälooginen ja se sisältää lauseita, jotka kuuluvat kommentaarin ulkopuoliseen maailmaan ja näyttäytyvät siksi irrallisina ja hämmästyttävinä. Vaikuttaa siltä, että Kinbote kirjoittaa paikoin mitä mieleen tulee, vaikkakin hän korostaa pontevasti, että runous ei ole mieleentulemien kirjaamista.  Samanaikaisesti käy ilmi, että runoelmassa tietyt sanat ovat Kinboten mukaan läsnä vain niiden riimillisyyden takia ja osansa saavat myös rytmiikan rikkominen ja banalisointi. Tästä seuraa kirjallisen muodon uudistaminen ja portti modernin ja postmodernin välillä alkaa raottua. Toisinaan tuulenpuuska kohtelee porttia varsin kaltoin.

"Iäisyys - painovirheen tuote vain!
Matkalla mietin: opetuksen sain,
lopeta luotaaminen hämärässä!
Samassa valkeni: on juuri tässä
tarkoitus, teema polyfoninen,
ei teksti, vaan tekstuuri; unien
sattumat, maailma nurinkurinen -
ei loruilu, vaan seitti merkityksien."

Lainaus Shaden runoelmasta saa minut kävelemään kirjahyllylle ja tuijottamaan Mihail Bahtinin teoksia. Erityisesti teosta The dialogic Imagination. Taistelen Shaden, Kinboten ja Nabokovin kanssa ja jätän Bahtinin hyllyyn. En tartu ilmisyöttiin, vaikka se avaisikin Kalvasta hehkua monella tapaa. Jossakin kohdin  minun lukijana on nimittäin ihan pakko vastustaa. Ilmoittautua lukijavallankumoukseen, jossa viedään viimeinen sana Kinbotelta.

Kinbote irrottaa kommentaarissaan kielen sen merkityksistä. Hän on kuin mikäkin diktaattori, suuruudenhulluinen narsisti, joka omasta mielestään ainoana osaa lukea Shaden runoelmaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö monet hänen huomionsa olisi riemastuttavia. Esimerkiksi "teoria" kuvauksen laajuudesta suhteessa kuvattavan etäisyyteen on hulppeata luettavaa. Kinbote, kuinkas muuten, korostaa omaa nerouttaan toteamalla, että kyseessä on "luultavasti ensimmäinen kerta, jolloin välimatkan vaimea kipu ilmaistaan tyylikeinon kautta, ja että topografinen ajatus saa verbaalisen ilmiasunsa perättäisinä, typistettyinä lauseina." Etäisyydestä tulee kuvauksen perusteellisuuden mitta: mitä lähempänä kuvauksen kohteena olevat talot ovat, sitä seikkaperäisemmin niitä kuvataan.

Kalvas hehku sisältää useita tajunnanvirtakohtauksiksi nimittämiäni jaksoja, joiden suhteen en voi kuin ihmetellä, miten Nabokov onnistuu pitämään ne kasassa. En voi kuin tunnustaa, että tämä kyky on suuren taituruuden merkki, joka todentaa Kinboten sanat siitä, että "todellisuus ei ole aidon taiteen subjekti eikä objekti, koska aito taide luo oman erityisen todellisuutensa, jolla ei ole mitään tekemistä yhteisöllisen silmän havaitseman keskimääräisen "todellisuuden" kanssa." Kinbote tosin puhuu maalaustaiteesta, mutta sama koskee muitakin taiteenlajeja, mukaanlukien sanataide.

Kinboten kommentaari tekee hyvää mielikuvitukselle. Se on aivoruokaa, joka sai minut näkemään asioita tavalla, jotka koskaan aikaisemmin eivät olleet tulleet edes mieleen. Mainittakoon esimerkkinä vaikkapa runouden lämpötilakäyrä, josta Kinbote kirjoittaa, että "korkea tarkoittaa matalaa ja matala korkeaa; näin ollen se asteluku, jossa täydellinen kiteytyminen tapahtuu, on haalean yläpuolella." Monista teoksen yksittäisistä lauseista avautuu maisemia, jotka yhdessä muodostavat uudenlaisen kirjallisen kaupungin, joka eroaa kaikista aiemmista kirjallisista kaupungeista, joissa olen vieraillut.

On itsestään selvää, että yksi lukukerta ei riitä juuri mihinkään edes Kalvaan hehkun kysymyksenasettelujen hahmottamiseksi, saati ymmärtämiseksi. Minulle se toteuttaa juuri sen, mistä Deleuze ja Guattari puhuvat kirjallisten teosten yhteydessä sanoessaan, että he etsivät tapaa, jolla kirjallinen teos "välittää jotakin sellaista, joka pakenee koodeja: virtoja, aktiivisia ja vallankumouksellisia paon viivoja ja absoluuttisen dekoodaamisen viivoja, jotka asettuvat kulttuuria vastaan." Kalvas hehku repii ja myllertää. Se viittaa ristiin ja rastiin ja ympyrään. Se nostaa ja kadottaa ja ui hulluissa syvyyksissä, joihin auringonsäde uskomatonta kyllä kuitenkin yltää. Nabokovin teos viittaa itseensä loppumattomalla tavalla, eikä sillä ole päätepistettä. Se on sekoitus naurua ja itkua, hurmaantumista ja eksyksiin joutumista. 

Lopuksi on hyvä kuitenkin muistaa, että se, mitä tästä teoksesta olen tässä kirjoittanut, on sen kokonaisuudesta vain kalvas hehku. Erittäin kalvas ja hehkullisesti kyseenalainen.


Vladimir Nabokov: Kalvas hehku (2014)
The Pale fire (1962)
Suomentanut Kristiina Drews
Gummerus


*Gilles Deleuze: Haastatteluja. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin haastatteluja ja kirjoituksia. Luku 1 Keskustelua Anti-Oidipuksesta (Félix Guattarin kanssa). Tutkijaliitto, 2005.

Kiitokset suomentaja Kristiina Drewsille, jonka tehtävä ei varmasti ole ollut helppo, mutta jonka käsissä teos sai hienon käännöksen.




Kommentit

  1. Mä rrrrakastan tätä kirjaa! Ihan käsittämätön!;) Tämän voisi (pitäisi?) lukea tuhatmiljoona kertaa.
    'Ihailen' on liian mitätön sana kuvaamaan, mutta siis 'ihailen' Nabokovin kykyä kirjoittaa jotain niin sekopäistä ja sekopäisestä ja kaikki pysyy silti loistavasti kasassa. (Samahan pätee Lolitaankin.) Mitään järkevää en saa tästä sanottua fanitukseltani.;)

    (Luin tämän kirjan luettuani jostain, että Nabokov itse kirjoitti kirjansa samanlaisille arkistokorteille kuin kirjan John Shade.:))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa ihanaa ihanaa Sanna. Juuri tuo, että kaikki sekopäisyys pysyy kasassa. Se on tässä kirjassa jotain aivan uskomatonta ja omissa sfääreissään. Mieletöntä lahjakkuutta. Voin hyvin kuvitella, että Nabokovilla oli tuollaiset kortit. Muutama muukin juttu taitaa olla häntä itseään :)

      Poista
  2. Lukijasi on sanaton. Pyörryttää. Huimaa. Tekstisi hehku ei ole kalvasta eikä kyseenalaista vaan jotakin joka vangitsee. Sinä Osaat Kirjoittaa. Olen sanojesi hämmentynyt objekti. Ja tunnen teosta kohtaan samaan aikaan sekä arkaa että pakottavaa vetoa. En tiedä uskaltaisinko siihen koskea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä lukemalla ei voi menettää mitään. En usko, että juuri kukaan saa tästä mitään lähellekään lopullista selvyyttä tai ainakin se vaatisi vuosien, ei vaan vuosikymmenin työn. Siksi voikin minusta aivan vapaasti ottaa tämän sellaisena kuin se juuri itse puhuttaa. Tämä kyllä herättää kuolleimmankin mielikuvituksen ja se ei ole ihan vähän se.

      Poista
  3. Vaikuttaa kiehtovalta, mutta haastavalta.

    Lolita oli varsin kuvottava kirja, hyvä lajissaan, mutta kuvottava, joten en ole Nabokovilta tullut lukeneeksi enempää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli Jokke ihan sama. Lolitan takia en ole halunnut lukea Nabokovia. Tosin luin Lolitan niin nuorena, että nykyisin ehkä osaisin lukea sitä vähemmän kuvottavasti (erinomainen adjektiivi juuti tähän Jokke tuo käyttämäsi kuvottava). Tämän jälkeen aion kyllä lukea lisääkin Nabokovia ja tässä teoksessa ei ole mitään kuvottavaa ollenkaan.

      Poista
  4. Voi että, vaikuttaa niin mielenkiintoiselta. Ehkä jonain päivänä huomaan lukevani tätä, jos vaikka vielä saman vuoden puolella. Sopisi odottaa, sillä tällä hetkellä olen halunnut lukea suloisesti sekaisin täysin ymmärrettävää, että käsittämätöntä kirjallisuutta.

    Yhdyn ajatukseesi siitä, että mikäli kirjailija on todella hyvä, ei ole väliä mitä hän paperille rustaa. Oikeastaan minulle tämä on se ensisijainen asia, mikäli miellän kirjan erinomaiseksi. En arvosta niin paljoa kirjallisuudessa hienoja ajatuksia kuin kaunista ja oivaltavaa kieltä. Nämä kaksi yhdistettynä on toki hyvä, mutta ilman ajatuksen häivääkään kirja voi olla täydellinen.

    Hienosti osasit kuitenkin kertoa kirjasta, sellainen vaikutelma jäi kirjoituksestasi. Varsinkin loppu oli varsin hieno, tuo ''Lopuksi on hyvä...''.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella mielenkiintoisia ajatuksia Lukumato. On jollakin tavalla myös hirveän helpottavaa, kun voi luopua ymmärtämisen ajatuksesta ja vaan nauttia. Olisi hurjan kiinnostavaa kuulla ajatuksiasi tästä kirjasta.

      Ja todellakin se, mitä kirjoitin, oli vaan hyvin pieni osa siitä, mitä tätä kirjaa lukiessa heräsi mieleen. Tämä on varsin megalomaaninen teos ja kuten teoksen takakannessa todetaan: täydellinen tragikoominen tasapaino. Olen itse suuri tragikomedian ystävä, hieno lukijaa maukkaasti häiritsevä laji, silloin kun on taitava tekijä.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Huh, miten rohkea olet! Asetut alttiiksi tällaisille karmaisevan haastaville teoksille ja annat niiden riepotella niin kuin riepottelevat. Ja sitten vielä kerrot kaikille upea innostavasti, miltä se tuntui olla näin suuren äärellä. Ihana kuvaus haasteellisen lukukokemuksen kohtaamisesta. Tämä kohta oli yksi suosikeistani: "Otan seuraavassa esiin muutamia esimerkkejä Kalvaan hehkun metkuista, jotka tuskin selventävät itse teoksen ominaisluonnetta varsinaisesti mitenkään tai jos niin tekevätkin, niin kyseessä on todennäköisesti antiselvennys." Tällaiset tekstit ovat kirjablogien parhautta! :D

    Jos joskus uskaltaudun Kalvaaseen hehkuun tarttua, palaan ehdottomasti tähän tekstiisi uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakastan heittäytymistä. Pohdin usein teksti-tekijä-lukija / objekti-subjekti -juttuja ja tämän kohdalla näitä aspekteja oli ruhtinaallisen paljon. Kuten kaikkea muutakin. Lisäksi Deleuzen hulvattomuus toimi hyvänä kyynärkeppinä. Joskus kun on aikaa (eläkkeellä?) haluaisin todella perehtyä Deleuzen (ja Guattarin) kirjoituksiin ja Derridaan, jonka teokset myöskin ovat intohimoni. Koen nämä tyypit äärimmäisen innostavina kirjoittajina ja olen ikuisesti onnellinen siitä, että sain nähdä Derridan kerran elämässäni livenä, kun hän oli Helsingin yliopistossa vieraana.

      Kiitos kauniista sanoistasi. Olisi mahtavaa kuulla sinun ajatuksiasi tästä, jos tämän vaikka päätyisit lukemaan. Suosittelen kyllä vaikka edes vaan maistamaan tätä hieman, sittenhän sen tietää, miltä tuntuu.

      Poista
  6. No jopas jotakin;) Min olen vaistomaisesti kiertänyt Nabakovia, vaikka tässäkin kirjassa on upea nimi ja jännittävä kansi. Sanna tuolla ylhäällä fanittaa ja hänhän oikein himoaa tällaista tekstiä;) Woolf on minulle ilma jote hengitän, mutta tästä kirjata en olisi niinkään varma...

    Kovapanosammuntojen ykköskohta on muuten tuttu minulle jostakin muusta kirjasta, en vain muista mistä...

    Hyvinhän sinä tämän kanssa selvisit eli kiinnostavaa luettaa jälleen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin hylkäsin Nabokovin Lolitan jälkeen. Nyt olen todella iloinen, että luin Kalvaan hehkun. Suunnaton nerous on tässä jotakin sellaista, joka herättää lukijan kaikesta horroksesta. Olen nyt miettinyt sellaista uutta tägiä kuin 'aivoruoka'. Tämä on sitä tietysti, mutta viime aikaisista myös Melender, DeLillo, Hustvedtin Säihkyvä maailma. Leena Krohn - ja tietysti Woolf. Nämä kaikki mainitut ovat kuitenkin vähän erityyppistä aivosafkaa, joten tägin kehittely on vielä kesken.

      En tiedä selvisinkö, mutta nautin. Enempää en tohdi pyytää.

      Poista
  7. Oho! Minun kannattaisi oikeastaan tulostaa tekstisi ja lukea se moneen kertaan ja mahdollisesti vielä alleviivata! Päällimmäisenä tunteena jäi, että Kalvas hehku alkoi todella kiinnostaa. Aikaisemmin olen lukenut Nabokovilta vain Naurua pimeässä ja Lolitan. Naurua pimeässä oli huikea lukukokemus, mutta Lolita ahdisti. Tulkitsin kirjan pedofiliamyönteiseksi. Joku väitti kirjaa hauskaksi. En ihan ymmärtänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teksti on täyttänyt tarkoituksensa, jos Kalvas hehku alkoi kiinnostaa. Minäkin haluan lukea Naurua pimeässä, mutta siirrän sen lukemista nyt vähän kauemmaksi, koska sitä ennen pitää tyhjentyä aika paljon, jotta pystyy sitten täyttymään taas kunnolla.

      Lolitankin haluaisin lukea uudestaan - mietin sen lukemisen näkökulmaa ja lukupaikkaa. Kun luin sen, olin kovin nuori ja hölmö - luulen, että nyt näkisin sen hieman toisin kuin silloin.

      Kiitos kommentistasi. Ilahdutti minua kovasti. :)

      Poista
  8. Olen lukenut Nabokovilta vain Lolitan, ja tuntuu että siitäkin jäi monta alluusiota ja sanaleikkiä huomaamatta. Teksti oli kuitenkin nerokasta ja pidin erityisesti siitä, miten Nabokov leikittelee epäluotettavalla kertojalla. Humbertin kertomaa ei voi ottaa kirjaimellisesti eikä himon kohteeksi alistetulla Lolitalla ole mahdollisuutta kertoa omaa näkemystään, joten Nabokovin tekstin pinnan alle päästyään Humbert näyttäytyy ällöttävänä tyyppinä (niin kuin kaikki tekojaan puolustelevat pedofiilit) eikä sääliä ansaitsevana uhrina. Eri asia tietenkin jos kertoja olisi kaikkitietävä, mutta koska koko kirja on yksipuolisesti vain Humbertin kertomus, niin...

    Kalvas hehku saa vielä odottaa, vaikka aivojumpasta pidänkin. Uskon jokaisen kirjan tarvitsevan oikean hetkensä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa Suvi, että avasit Lolitaa. Ei voi myöskään olla miettimättä, miten Nabokov itse sijoittuu tuohon teokseen tai ainakin minun on vaikea leikata hänet kokonaan irti Humbertista, josta taas syntyy epämiellyttäviä ajatuksia. Pitäisi lukea Lolita uudestaan, yrittää vaikka jotain epätavallista lukijapositiota ja katsoa, mitä tulisi tulokseksi.

      Tervemenoa hehkumaan Kalvaaseen hehkuun, kun hetki on otollinen. :)

      Poista
    2. Jos luet joskus Lolitan uudestaan, niin olisi kyllä kiva kuulla mielipiteesi ja vaikuttaako kirja samalla tavoin kuin edellisellä kerralla. Minun on aina vaikea yhdistää minäkertojan ja kirjailijan ajatuksia toisiinsa, mutta erilaisia näkemyksiä on mielenkiintoista lukea :)

      Poista
    3. Suvi, tämäpä meni mielenkiintoiseksi. Minä taas en koe, että kertojamuoto vaikuttaisi oikeastaan mitenkään siihen, vaikuttavatko ajatukset kirjailijan itsensä vai romaanihenkilön ajatuksilta.

      Poista
  9. Hahaa! Hykertelin täällä tätä tekstäsi lukiessani! Ihana, ihanaa vapaata assosiointia ja kirjalle/kirjailijalle antautumista! Tällaista kirjallisuus(sensuroitu) haluan minäkin!! Pistän nimen ylös :)

    Kiitos tästä, päivän pelastus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kareta, huippua jos kirjoitukseni kohotti päivääsi. En voi kyllä sälyttää kaikkea kirjoittamaani Nabokovin niskaan, myös Deleuze on syyllinen. Ihanan ärsyttävät, inspiroivat ukot.

      Ja tosiaan kirjoitukseni on hippuriikkinen siitä, mitä ajatuksia tuo teos tuo mieleen. Haluan Kalvaan hehkun omaksi. Halun nähdä sen hullun valon, jota se kirjahyllystä säteilisi.

      Kiitos kommentistasi. :)

      Poista
    2. Huomasin, että olin kommentoinut tuossa yllä toisen tilini kautta. Kyllä, tämä aivokirja minun on luettava. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä