Muistin kyllä jo aiemman lukukerran perusteella, että Purppuranpunainen hibiskus on hyvä kirja, mutta silti minulle tuli yllätyksenä, että tämä Adichien esikoisteos on ihan tuhottoman hyvä. Luulen, että kaikki ne afrikkalaiset kirjat, joita olen lukenut sen jälkeen kun ensimmäisen kerran luin Purppuranpunaisen hibiskuksen vaikuttivat siihen, että sain tästä teoksesta vielä paljon enemmän irti kuin ensimmäisellä lukukerralla.
Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee
Purppuranpunainen hibiskus asettaa keskiöön perheen valtasuhteet. Isä Eugene on väkivaltainen despootti, jonka jälkiä hänen vaimonsa ja lapsensa ihossaan ja sielussaan kantavat. Lapsia on kaksi: Kambili ja Jaja. Heidän elämänsä Eugene on ohjelmoinut laatimalla lukujärjestyksen, joka kertoo mitä milloinkin tulee tehdä. Asiaan kuuluu, että lasten tulee olla koulussa luokkansa parhaita. Monesti Eugene itkee rangaistessaan lapsia erinäisin julmin tavoin, mutta hänen on tehtävä niin, koska hän haluaa toimia lastensa parhaaksi. Adichie kirjoittaa nigerialaisen version teemasta "joka lastaan rakastaa, lastaan kurittaa."
Kambili ja Jaja on aivopesty katolisen kirkon oppien mukaan, sillä Eugene on harras katolilainen. Hän on myös hyväntekijä, joka ei säästele lahjoituksia sen enempää tutuille kuin vieraillekaan. Tämän mahdollistaa hänen menestyksekkäät tehtaansa ja toimintansa sanomalehdessä. Hänellä on valtaa ja hän toimii uutterasti osallistuakseen modernin Nigerian rakennukseen.
Kodin vankilamaisille olosuhteille vastapainoa tuovat Kambilin ja Jajan lyhyet vierailut Ifeoma-tädin luona Nsukkassa. Tädin luona Kambili ja Jaja törmäävät heille aivan vieraaseen elämänmenoon, kuten vaikkapa siihen, että ruokapöydässä saa puhua vapaasti ja telkkarin katsominen on sallittua. Tädin luona koettua vapautta symboloi hänen pihallaan kasvava purppuranpunainen hibiskus.
Taustoitus ja valkoinen lukija
Purppuranpunainen hibiskus on kuitenkin monisyisempi romaani kuin edellä kuvattu antaa ymmärtää. Adichie kieltäytyy tekemästä juurettomia vastinpareja tyyliin koti ja isän ankaruus vs. Ifeoma-täti ja vapaus. Purppuranpunaisen hibiskuksen lukemisesta on nyt pari kuukautta aikaa ja huomaan tätä tekstiä kirjoittaessani pohtivani Lola Shoneyinin romaania The Secret lives of Baba Segi's wives ja Cynthia Bondin romaania Ruby (bloggaus tulossa myöhemmin). Näitä kolmea romaania yhdistää se, että kirjoittajat ovat tummaihoisia naisia ja niissä kuvataan sivuhenkilöinä miehiä, jotka katsovat mieheyden antavan heille erinäisiä osin hyvin väkivaltaisiakin oikeuksia. Onko kenties niin, että Adichie, Shoneyin ja Bond ovat romaaneissaan tietoisesti huomioineet valkoisen lukijan ja taustoittaneet romaanihenkilönsä tavalla, joka estää mustan miehen huonon käytöksen typistämisen rotupiirteeksi. Tämä on mahdollista, mutta yhtä mahdollista on, että romaaneissa kuvattujen miesten taustoitus kertoo enemänkin näiden kirjailijoiden kyvystä luoda moniulotteisia henkilöhahmoja. Selvää sen sijaan on, että jos mainittujen teosten kirjoittajat olisivat valkoisia, niihin liittyvät tulkinnat olisivat luultavasti hyvin erilaisia.
Toisella lukukerralla Purppuranpunainen hibiskus näyttäytyi myös vuoropuheluna Chinua Acheben teoksen Kaikki hajoaa kanssa. Siinä missä Achebe näyttää, mitä tapahtuu, kun valkoinen mies tulee afrikkalaiseen kylään, Adichie puolestaan nostaa esiin, miten käy silloin, kun modernista elämänmuodosta pidetään väkisin kiinni ja omat teot oikeutetaan laajemman yhteiskunnallisen agendan kautta.
Adichie rakentaa romaaninsa pääsiäisen ympärille ja tämän juhlapyhän uskonnollinen tematiikka korostaa Kambilin kehitystarinaa. Vapaus ja laajempi horisontti ovat mahdollisia, mutta ne saavuttaakseen Kambilin on kuljettava oma ristintiensä.
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (2010)
328 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Purple hibiscus (2003)
Suomentanut Kristiina Savikurki
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto)
Tämä kirja oli kyllä oikea perheh-i ja sen kuvaus. Adichie on todellakin rinnastanut hyvää ja pahaa ja lukijan on itse pääteltävä pahuus ja hyvyys milloin se on helppoa huomata. Isähän on hyväntekijä, kuuluisa lahjoittaja ja lehtimies, joka parantaa yhteiskunnallisia oloja. Perheen koti on hieno, kaikki on ulkoisesti upeaa, mutta loppujen lopuksi aivan surkeaa. Isä ei halunnut olla oman isänsä kanssa missään tekemisissä ja oli luopunut omasta identiteetistään. Hän halusi olla kuin valkoiset herrat ja isännät. Minusta suurin vertaus on tämä isoisän omasta identiteetistä kiinni pitäminen ja isän yritys päästä eroon omasta taustastaan, niin että ei pystynyt olemaan oman suvun kanssa tekemisissä. Adichie on taitava oman kansansa kuvaaja.
VastaaPoistaKyllä vaan tämä on tosi hieno romaani. Hyvä ja paha eivät tässä ole erillisiä osastoja, vaan jatkuvasti yhteen kietoutuneina ja tästä johtuen Eugenen tuomitseminen olisi aivan liian yksinkertaistavaa. Tässä tulee monimutkaiset kysymykset pyrkimyksestä ja pyrkimyksen motiiveista ja toisen ihmisen elämään kajoamisesta.
VastaaPoistaTosiaankin tässä on vahvasti Acheben Kaikki hajoaa mukana, vaikkakin eri näkökulmasta. Kiitos Mai!
Minulla tämä on majaillut lukupinossa luettava jossain välissä. On siis omana, josta ei ole paljon iloa lukemattomana.
VastaaPoistaTotta, luettuna on isompi ilo. :D Uskon, että tulet pitämään tästä tarinasta. Kiitos Ulla.
PoistaMuistan yhä edelleen, miten hurjan vaikuttava lukukokemus tämä vuosia sitten oli. Jäi todella mieleen.
VastaaPoistaIhan just kuvaamillasi tunnoilla lähdin tätä lukemaan uudestaan ja siltikin taas yllätyin, että kuinka hyvä tämä onkaan. Kiitos Jonna.
PoistaMinulle tämä on edelleen paras kirja Adichien tuotannosta, tässä on vain sitä jotain. :)
VastaaPoistaSe on kyllä tosiaan totta, että tässä on sitä jotain. Adichien kirjat on niin erilaisia, että mun on vaikea verrata niitä edes keskenään. Olen joskus väittänyt, että hänen paras teoksensa tähän mennessä on se novellikokoelma. Sen varmaan luenkin jossain vaiheessa uudelleen. Kiitos kommentistasi!
Poista