Siirry pääsisältöön

Alison Bechdel: Lepakkoelämää II ***Prideviikkopostaus


Käyn toisinaan lounastauolla Rikhardinkadun kirjastossa, koska kesken hektisen työpäivän on nautinnollista piipahtaa ihan erilaisessa ympäristössä imemässä kirjavoimaa. Pari viikkoa sitten löysin tällaisella "imukäynnilläni" prideviikkoteemaisen kirja-asettelun, josta poimin mukaani tämän Alison Bechdelin sarjakuvakirjan Lepakkoelämää II (Dykes to watch out for). Jos tarjolla olisi ollut Lepakkoelämää I, olisin lainannut sen, mutta en usko että suurta haittaa oli siitä, että aloitin tähän mainioon lesbokaartiin tutustumisen tästä kakkososasta. Suomeksi on julkaistu myös osat Lepakkoelämää III ja IV.

Amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Alice Bechdel (s. 1960) on monelle tuttu ns. Bechdelin testistä, jota on käytetty paitsi elokuvien myös videopelien ja sarjakuvien luokitteluun. Testi pohjautuu yhteen Lepakkoelämään strippiin, joka ei valitettavasti löydy tästä lukemastani kokoelmasta, joten kopioin wikipediasta alla olevan kuvan.

Dykes to Watch Out For by Alison Bechdel describes the criteria that have come to be known as the Bechdel test 

Elokuva täyttää Bechdelin testin ehdot, jos siinä on kuvattu vähintään kahta naista, jotka puhuvat keskenään jostakin muusta kuin miehistä. Myöhemmin testin vaatimukseksi lisättiin, että naisilla pitää olla myös nimi. Äkkiseltään saattaa kuulostaa siltä, että Bechdelin testi on helppo läpäistä, mutta kun sitä alkaa soveltaa käytäntöön käy nopeasti ilmi, että näin ei ole.

*

Lepakkoelämää on suorastaan kulttimainetta nauttiva lesbosarjakuva, jota julkaistiin sanomalehdissä vuodesta 1983 aina vuoteen 2008. Siinä Bechdel kuvaa lesbojen arkielämää ja elämässä vastaan tulevia sattumuksia. Se on poliittisesti hyvin tietoista sarjakuvaa, joka peilaa amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen poliittisia kiemuroita. Protestimarsseja ja yhteiskunnallista vaikuttamista tuodaan usein esiin paitsi henkilöiden puheiden, myös kuvissa esiintyvien sanomalehtien ja ilmoitusten kautta.

Lepakkoelämää voisi pitää Suomessakin esitetyn L-koodi -tv-sarjan sarjakuvamuotoisena edeltäjänä (The L World, 2004-2009). Siinä keskeisiä tapahtumapaikkoja ovat  Moninaisen kirjakauppa sekä naisten asuinkommuuni. Bechdelin henkilöhahmot ovat riemastuttavia ja erityisesti Mo kaikessa poliittisessa korrektiudessaan ja pyrkimyksessään elää eettisesti ja kaikin mahdollisin tavoin oikein lohkaisi palan sydäntäni ja kutkutti nauruhermoja. Lukiessa mieleni teki useampaan kertaan tokaista hänelle: Mo, relaa jo vähän. Tätä samaa tosin sanoivat hänelle myös Lepakkoelämän muut henkilöhahmot.

Bechdelin kokoelmaa lukiessa on hyvä muistaa, että sitä alettiin julkaista jo 1980-luvulla, jolloin lesboihin liittyi vielä nykyistä paljon enemmän ennakkoluuloja, mikä puolestaan korosti voimaannuttavan lesbokirjallisuuden merkitystä.  Lukemani osa II keskittyy vuosina 1993-1998 julkaistuihin sarjakuviin. Bechdel kuvaa raikkaan realistisesti erinäisiä tilanteita, joita hänen henkilöhahmonsa Mo, Lois, Ginger, Sparrow, Toni, Jezanna ja kumppanit kohtaavat. Otetaanpa tähän asiaa selventävä ruutu kokoelman ensimmäiseltä sivulta:



Lepakkoelämässä tuodaan esiin ihmissuhteiden vaikeutta ja koukeroisuutta. Yksi kokoelman keskeisiä teemoja on Tonin kaapistatulemattomuus vanhemmilleen, sillä Toni ei ole uskaltanut kertoa heille lesboudestaan ja pelkää heidän vievän häneltä ja hänen kumppaniltaan Claricelta yllä olevassa kuvassa syntyvän poikansa Raffin, joten turvatakseen Raffin aseman hän ryhtyy Claricen kanssa järjestämään perheensisäistä adoptiota.

Jos joku miettii, että puhutaanko tässä kokoelmassa seksistä, niin voin paljastaa, että kyllä vaan. Jopa siinä määrin, että ensimmäinen sana, jonka Raffi oppii lausumaan on naida-sanan konditionaali. Viitekehyksenä tosin on Bill Clintonin naimiset.

Lepakkoelämän sivuilla saatat törmätä myös alastomaan naiseen, mutta sitä todennäköisempää on, että törmäät kulttuuriseen viittaukseen tai  poliittisesti hilpeään kannanottoon. Vaikka presidenttikritiikki kohdistuu tässä kokoelmassa Clintoniin, sopii se pääpiirteissään monin paikoin myös USA:n nykypresidenttiin, vaikka Trumprin peniksen harharetket ovatkin eri tyyliä kuin Bill Clintonilla.

Lopuksi on ihan pakko päästää vielä ääneen Mo ja hänen melankolinen seksin jälkeinen pohdintansa.



Ihmissuhteet on.
Hankalia.
Ja ihania.


Alison Bechdel: Lepakkoelämää II (2010)
Englanninkielinen alkuteos: The Essential Dykes to Watch Out For (2008)
Suomentanut Tarja Sahlstén
Kustantaja: LIKE





Kommentit

  1. DTWOF on kyllä mainio sarja, näitä suomennoksia en ole lukenut (ymmärtääkseni jonkin verran valikointia on harrastettu, eli varmaan joitain strippejä jotka ovat puhdasta ajankohtaista poliittista kommentointia on jätetty pois).

    Mutta ihmissuhdeväännöissäkin on viehättävää moniulotteisuutta ja sävyjä, ja Mo on tietysti symppis.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j