Siirry pääsisältöön

Äiti tuu pyyhkimään - Mira Mallius: Mutzi


Oi mutsi mutsi, stiggaa lamppuun eldis ... ai pahus nyt eksyin väärään juttuun. Herra tuomari Nurmio antanet anteeksi, että tällä tavoin mutzi-sanasta päädyin sun biisiin, vaikka mun piti kirjoittaa aloituslause tekstiini Mira Malliuksen sarjiksesta Mutzi. Ne on ne mutsit ja mutzit tollasia - ei niitä aina toisistaan pysty erottamaan, kun ne on sellasta äitilaumaa.

Asiaan.

Mira Malliuksen Mutzi on vertaissarjakuvaa äideille. Siinä on sarjakuvamuodossa kuvattu osuvasti ja kiteytetysti äitiyden ihanuus ja kamaluus. Jälkimmäistä toki enemmän kuin ensimmäistä, koska Mutzi on koominen teos.

Tarina alkaa siitä, kun sarjiksen päähenkilö, joka tuolloin on vielä nainen ja lähes ihminen, eikä pelkästään äiti, huomaa  olevansa raskaana ja päättyy siihen, kun muksu haluaa oman kännykän tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin siihen, kun käytetään useampia ehkäisykeinoja samanaikaisesti varmuuden vuoksi eli varmuusvälineitä - äh niinku - potenssiin. Näiden kahden virstanpylvään väliin mahtuu valtava määrä tunnevuoristorataa, hikikarpaloita, syyllisyyttä, rakkautta, huolta ja ukkokullan kiroamista.

Mutzin tyylilaji on tosiaan mainio ja on tervetullutta, että äitimyyttiä puretaan myös sarjakuvan keinoin, sillä se tarjoaa siihen ihan erityiset mahdolliset, kun kuva puhuu enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa ja sana puhuu tässä tapauksessa siihen päälle vielä oman juttunsa. Mutzissa kuvat välittävätkin voimakkaasti hersyvää viestiä ja sanatkin selviävät kyydissä ilman sen suurempaa sisarkateutta.

Jos on äiti löytää itsensä Mutzista. Jos on nainen, joka ei vielä ole äiti, voi Mutzin myötä kurkistaa tulevaisuuteensa, joka ihmisestä riippuen on joko viisasta tai sitten ei. Jos ei ole äiti, eikä äidiksi muuttuminen ole suunnitteilla, voi Mutzia käyttää apuvälineenä, jotta voi samaistua äitiystäviensä tilanteeseen.

No entäs ne isät? Miksi isistä ei puhuta mitään? Tähän kysymykseen löydät vastauksen lukemalla Mutzin.

Tiedät varmaan sanonnan: aika kultaa muistot. Se ei olekaan mikään tyhjä löpinä, sillä Mutzia lukiessani huomaan monesti, että kaikenlaista pikkulapsiaikaan liittyvää olen itsekin jo unohtanut. Se on tietysti armollista, sillä jos muistaisi kaiken tulisi tuskin hankkineeksi enempää lapsia. Toki Mutzia lukiessa voi käydä myös niin kuin minulle, joka parahultaisen yhtäkkisesti aloin muistella valokuvaa, jossa lapseni on kantoliinassa ja minä roikun imurinvarressa.

Huom! rankaisuvälineet harmaa-
taustaisessa kuvassa
Kenellekään ihminen ei ole niin tarpeellinen kuin äiti (tai tilanteesta riippuen isä) pikkulapselle. Se on ihanaa ja kamalaa ja kuten Mutzissa tulee esiin usein em. kahta tunnetta ei voi toisistaan erottaa. Jos itse ei aina ihan hahmota missä mennään niin onneksi ympäristöstä kyllä löytyy lastenkasvatuksen asiantuntijoita, jotka auliisti jakelevat neuvojaan esimerkiksi silloin, kun lapsen pienet sormet jumittuvat ihmeliimalla kiinni kaupan karkkihyllyyn. Ilman kokemusta on tosi helppo olla asiantuntija.

Lapsen syntymän myötä maailma muuttuu vaaralliseksi. Monenlaisista peloista, jotka aiemmin eivät käyneet mielessäkään, tulee jokapäiväisiä pohdinta-aiheita. Vanhan kansan mukaan lapsi tuo tullessaan leivän, mutta tähän totuuteen on aiheellista päivittää, että lapsen myötä maailman vaarallisuustaso nousee huimasti. Näin käy nykyisin vielä enemmän kuin ennen,  sillä esim. 1970-luvulla lapsia kuljetettiin autossa kurkkulaatikoissa turvaistuinten sijaan (tosi on). Pelkojen kanssa on vaan opittava elämään ja pidettävä huolta siitä, että ei siirrä niitä lapsilleen, joka ei pienenä vielä osaa itsenäisesti kaikkia vaaroja pelätä.


Lapset on tyyppejä, joilla on usein äitille asiaa ja erityisesti silloin, kun äiti yrittää puolen minuutin ajan tehdä jotain omaa jutskaa alkaa potalta kuulua voimistuva kutsuhuuto.

Mutzi on humoristisesti hyväntuulinen kirja äitinä olemisesta joskin siinä yksipuolisesti uusinnetaan äitiyden ja isyyden roolijakoa. Mitään syvempiä analyysejä tästä sarjiksesta on turha etsiä, mutta se ei liene tekijän tarkoituskaan. Voin erinomaisen hyvin kuvitella, että jos käy niin, että joku pikkulapsen äiti saa 5 minuuttia vapaata lapsen ollessa päiväunilla ja hän päättää tutustua Mutziin niin Malliuksen kirjasta saa ihan uutta virtaa ja lohtua arkeen. Kirja sopii erinomaisen hyvin myös lahjaksi.





Mira Mallius: Mutzi (2018)
Kustantaja: Sammakko

Kiitos arvostelukappaleesta!




Kommentit

  1. Tämä on niin mainio!
    Mulla Mutzi toimi mainiona ajan muistoihin lisäämän kullan haalistajana. On niin helppoa nyt muistella, miten ihanaa oli imettää pientä vauvaa ja unohtaa kokonaan se, että samaan aikaan kaksi muuta lasta vaativat kovasti huomiota, pyykkikone piipitti ohjelman loppumisen merkiksi, ruokaa olisi pitänyt jo laittaa tulemaan ja moni muukin asia kaatui päälle samaan aikaan.

    Tuo maailman muuttuminen vaarallisemmaksi lasten myötä on kyllä harvinaisen totta. Hirveän helposti sumenee se kyky erottaa todelliset vaarat kuvitelluista ja pelkää yhtä lailla lapsen saavan jonkun suolisolmun liiasta hiekansyönnistä kuin sitä, että se saa sähköiskun tunkiessaan haarukkaa pistorasiaan.

    Vanhemmuus osaa olla tosi uuvuttavaa. Ja palkitsevaa. Mutta juuri nyt enemmän uuvuttavaa.

    Haluaisin hirveästi lukea isyysjuttuja! Että miten isä kokee kaikki ne vanhemmuuden eri vaiheet raskauden toivomisesta synnytykseen ja vauva-arjesta eteenpäin. Onko isienkin päät ihan yhtä höttöä kuin monien äitien?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. Ihan mahtavasti läsnä niin monia tuttuja tilanteita. Tuli ihan nostalginen olo tätä lukiessa ja jotenkin huvittavaa just se, että ne joskus ihan maailmanneks tärkeimmiltä jutuilta on nyt vuosien jälkeen saanu aika lailla uuden perspektiivin.

      Olisi kyllä hienoa saada kirja, jossa on kuvattu isän näkökulmasta. Jani Toivolan Kirja tytölleni taitaa olla ainoa vastaan tullut, jossa on isän näkökulma, mutta sekin on tietysti hieman eri tilanne, kun hän oli tyttärensä ollessa pieni yksinhuoltaja. Kuuntelin Toivolan kirjan äänikirjana (postaus tulossa lähiaikoina) ja hän osaa kyllä aivan loistavasti sanoittaa sitä pikkulapsiarkea vanhemman näkökulmasta. Jos et ole sitä lukenut, niin vahva suositus.

      Poista
    2. Jari Tervon ihana Kallellaan on hieno kuvaus isyydestä! Pidin myös Toivolan kirjan analyyttisyydestä.

      Poista
    3. Tuosta Tervon kirjasta en tiennytkään. Kiitos vinkistä.
      Toivola on kyllä huippu.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e