Siirry pääsisältöön

Jeesus asuu Suomessa - Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja

Ennen kuin aloin lukea Maria Roihan kirjoittamaa elämäkertaa Jussi Parviaisesta ajattelin, että Jussi on ristiriitainen henkilö. Nyt elämäkerran luettuani ajattelen, että Jussi on ristiriitainen henkilö.

Jussia ajatellessani huomaan useasti käyvän niin, että alan miettiä Mika Myllylää suolla. Aikanaan vuoden lehtikuvaksikin valitussa kuvassa Myllylä tekee treeniä suohon syvälle uponneena ja näyttää kärsivältä Jeesukselta. Jeesusmaisuus yhdistää näitä kahta miestä, jotka kumpikin omilla saroillaan ovat pyrkineet ja päässeet suuriin saavutuksiin, heihin on uskottu ja heihin on petytty, heidät on hukutettu kiitoksiin ja heidän elämäntapojaan paheksuttu.

Pohtiessani mitä seuraavaksi kirjoittaisin tähän bloggaukseen kävin lukemassa Jussin blogikirjoituksia vuodelta 2012. Niiden jälkeen on taas huomattavasti vaikeampaa jatkaa tämän tekstin kirjoittamista. Yksi ongelmistani on, että minusta tuntuu kuin kirjoittaisin Jussin katseen alla, eikä se katse ole hyväksyvä. Tuntuu kuin se vaatisi, että puhuisin niin, että tulisin kiillottaneeksi hänen henkilökuvaansa.

Ratkaisuksi ongelmaan pyydän avuksi Lauri Lehtisen, jota Roiha kirjassaan siteeraa.

Parviainen rakentaa elämästään kokonaistaideteosta, jonka joistakin osista on vaikea pitää, ja siksi hän ja hänen taiteensa joutuvat välillä suljetuksi ulos tai ainakin ihmisten on vaikea suhtautua niihin. 

Lehtisen näkemys jatkuu toteamuksella, että Jussi itse on osasyyllinen tilanteeseen. Tuntuu helpottavalta, että joku sanoo ääneen sen, mitä ajattelen. Saman aikaisesti tuntuu siltä, että myös ne Jussin persoonan kannalta vähemmän mairittelevat ulostulot (kuten juuri hänen blogikirjoituksensa) ovat kenties nekin osa tarkkaan harkittua imagon rakentamista.

Roihan kirjoittama elämäkerta on hyvin perusteellinen läpileikkaus Jussin tuotannoista. Väliin jopa vähän liiankin yksityiskohtainen, vaikka toisaalta on toki hyvä, että iso pala suomalaista teatteri/kulttuurihistoriaa tulee Jumalan rakastajan myötä dokumentoiduksi yksiin kansiin. Jussin orkestrointi on tekstissä vahvasti läsnä ja lopputulos on helppo nähdä osana Lehtisen mainitsemaa "kokonaistaideteosta." Jumalan rakastaja on spektaakkeli, jonka ohjauksesta vastaa Jussi.

Elämäkerran kirjoittaminen ei tapahtunut ihan helpointa reittiä, sillä kesken tätä projektia Jussi sanoutui siitä irti. Niinpä vuoden 2017 Helsingin kirjamessuilla iso lava pysyi tyhjänä ja Jussia kuuntelemaan tulleet ihmiset poistuivat paikalta pettyneinä. Voin tietysti vain aavistella, mistä loppujen lopuksi oli kysymys, mutta Jumalan rakastajan loppupuolella on parikin kohtaa, jossa teksti ei jatku kappaleesta toiseen samalla tapaa sujuvasti kuin teoksessa muutoin. Ehkä ne ovat kohtia, joista Jussi on vaatinut Roihaa poistamaan tekstiä.

Elämäkertojen lukemiseen liittyy odotus, että teos kertoo, jos ei totuutta niin ainakin totuuden paloja kuvattavana olevan henkilön elämästä. Jussin kohdalla totuus kietoutuu loputtomin laskoksin fiktioon ja jos tämä yhdistelmä olisi kiuas olisi Jussi ensimmäinen heittämään lisää löylyä. Jussin elämä muuttuu fiktioksi ja fiktio muuttaa hänen elämäänsä. Tässä liikehdinnässä totuus on kylpysaippua, johon totuutta etsivä jatkuvasti liukastuu. Tilannetta muistuttaa satua, jossa haltijat vuoronperään muuttavat prinsessan puvun väriä.

Läpi teoksen kulkee monivärisenä lankana Jussin kiinnostus kristinuskoa kohtaan, joka on vahvasti läsnä myös hänen näytelmissään, erityisesti Jumalan rakastajassa ja Valtakunnassa. Usko näyttäisi olevan hänelle etsintää ja liikettä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Maallistuneessa yhteiskunnassa uskonnon merkityksestä puhutaan harvoin niin suoraan kuin Jussi tämän teoksen kautta tekee. Jonkinlaisena (väli)päätepisteenä uskonnollisessa etsinnässä on hänen kääntymisensä ortodoksiksi.

Minulle Jumalan rakastajan mielenkiintoisinta osaa edustavat Jussin teatterikorkeakoulun aika sekä Jumalan rakastajaan ja Valtakuntaan liittyvät kuvaukset.  Mitä tulee Jussin dramaturgisiin näkemyksiin ja käsityksiin löytyy niistä huomioita, joihin dramaturgiasta kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua. Esimerkiksi käy vaikkapa Jussin kiteytys näytelmähenkilön luonteesta.

Henkilön luonne on sitä, mille maailma hänestä eniten tuntuu. Tämän tunnetilan varassa hän kohtaa asioita, olipa kyseessä suuttumus, kyllästyminen, vitutus tai ilo. Ja tämän tunnetilan kautta henkilö kohtaa näytelmässä kohtalonsa.


Elämäkerta sisältää Jussista monien hänen ystäviensä ja tuttaviensa suorastaan ylistäviä kommentteja.   Paikoin tuntuu, että Jumalan rakastaja on yksi Jussin projekteista, joilla hänen ylleen pyritään pukemaan yhä kalliimpaa ja paremmasta kankaasta tehtyä gurun viittaa. Jussi itse sen sijaan ei säästele sanojaan puhuessaan muista ja esimerkiksi hänen puheensa teatterikorkeakoulun oppilaiden kyvyttömyydestä on mautonta egopröystäilyä.

Jumalan rakastaja vahvistaa näkemystä Jussista osana perinteistä taiteilijamyyttiä, jonka mukaan taide syntyy tuskasta ja minkään inhimillisen uhraamisen ei tule olla taiteilijalle vierasta. Jussi itse toteaa: "Kaikki kovat taiteilijat joutuvat nyrjäyttämään mielensä. Se on taiteen hinta." Siitä, mitä taiteen nimissä voidaan oikeuttaa ja mitä sen eteen vaatia uhrattavan voidaan olla montaa mieltä, mutta Jussi on näkemyksessään johdonmukainen kautta Jumalan rakastajan. Hänelle taide vaikuttaisi olevan pyrkimystä tilaan, jonne ihmisellä ei ole lähtökohtaisesti, jos tosiasiallisestikaan pääsyä.

Kirjallisena teoksena Jumalan rakastaja on perinpohjainen ja huolellisesti kirjoitettu. Siinä Jussin tehtävä taiteilijana rinnastuu symbolisesti suoraan Jeesuksen  ristinkuolemaan ja hänestä tulee tämän elämäkerran myötä entistä vahvemmin myytti, joka ottaa paikkansa Edith Piafin vieressä ja yhtyy tämän sanoihin: Jumalani, olen elänyt.




Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja
588 sivua
Kustantaja: Tammi

Kiitos arvostelukappaleesta





Kommentit

  1. Kiitos postauksesta. Kiva oli tämä lukea, vaikka itse en tätä kirjaa kyllä olisi valinnut lukulistalleni. Sen verran epämiellyttävä Jumalan rakastaja -kokemus aikoinaan oli. Ilmeisesti kirjan tapahtumiin liittyy voimakkaasti myös Turkka. Mikähän rooli Satu Ruotsalaisella oli Parviaisen luomistyössä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei tuosta Parviaisien teatterikoulun ajan kuvauksesta ilman Turkkaa selvitä. :D Kaiken kaikkiaan tässä kirjassa on paljon kiinnostavaa asiaa ja luettuani nyt tämän sekä Anniina Holmbergin kirjan äidistään Ritva Holmbergista on saanut aika lailla kuvaa siitä, mitä suomalaisessa teatterissa on tapahtunut viime vuosikymmeninä.

      Poista
  2. Riemastuttavaa! Minulla oli sama fiilis kuin sinulla, että kirjoittaisin postausta Jussin katseen alla. :D

    Minähän kirjaan tietenkin ihastuin, koska siinä oli niin paljon kaikkea teatterimaailmaan liittyvää aspektia, ja tietysti myös siksi, että muorena tyttönä ihailin Parviaista. Nythän minä en enää ole nuori, enkä niin tyttökään. Toisaalta ihastuminen Parviaiseen tapahtui kuitenkin uudestaan kirjaa lukiessani, vaikka Parviainen melkoinen persoona onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuunkin kyllä on tehnyt vaikutuksen Parviaisen tinkimättömyys taiteilijana, mutta hänen persoonaansa liittyy myös puolia, jotka lähinnä kauhistuttaa mua. Sitten taas, kuten kirjoitinkin, hänen näkemyksensä dramaturgiasta ja tietty visionäärisyys ovat hyvin kiinnostavia. Tässä kirjassa tuli myös hyvin ilmi, miten tietoisesti hän on imagoaan rakentanut ja käyttänyt julkisuutta hyödyksi. Paljon myös saanut aikaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e