torstai 5. huhtikuuta 2018

Myyttipeijaiset * Maryan Abdulkarim - Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Tämä postaus on pitkä, koska asia on tärkeä ja tämä kirja herätti kilometritolkulla ajatuksia.

Noin 10 myyttiä feminismistä on selkeä ja helppotajuinen teos, jossa käsitellään yleisimpiä feminismiin ja feministeihin liittyviä virheellisiä käsityksiä ja ennakkoluuloja, joita tässä teoksessa nimitetään myyteiksi. Ison plussan annan teoksen rakenteesta, jossa ennen jokaista myyttiä on ns. tapauskertomus, joka toimii johdantona luvussa käsiteltävälle myytille. Kun Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie ovat ruotineet myytin vuorossa on termitietoisku, jossa määritellään keskeisiä feminismiin liittyviä termejä. Selityksensä saavat esimerkiksi intersektionaalinen feminismi, patriarkaatti, ableismi ja feminismin aallot.

Tekstiä on lisäksi elävöitetty sitaateilla kaunokirjallisuudesta ja erityisen hyvin edustettuina ovat sitaatit Minna Canthilta ja L. Onervalta. Ne tuovat tekstiin lisäperspektiiviä ja muistuttavat, että monet teoksessa esiin tulevat kysymykset ovat olleet framilla jo vuosikymmeniä sitten.

Tätä teosta lukiessani tajusin, että hyvin harvoin puhutaan feministin historiasta, eikä sitä tässäkään teoksessa mainittu, vaan asian tajuaminen tuli lukemisen sivutuotteena. Huomasin nimittäin, että Abdulkarimin ja Talvitien esittämät näkemykset nostivat esiin kokemuksia eri kohdistaa omaa feministin taivaltani, joka sai alkunsa 25 vuotta sitten. Feminismiini on ehtinyt mahtua hyvin erilaisia vaiheita ja tulkintoja itse feminismistä. Feministisen heräämisen myötä olin kuin pukuvuokraamossa, jonka rekeistä poimin vuorotellen erilaisia feminismejä (radikaalifeminismi, essentiaalinen feminismi, postmoderni feminismi ym.)

Siinä missä on tärkeää ymmärtää feminismin historiaa on yhtä lailla tärkeää ymmärtää omaa feminististä historiaansa, sillä sitä kautta on mahdollista rakentaa kokonaiskuvaa feminismistä sekä siltoja eri tavalla feminismiä toteuttavien feministien kanssa.

Abdulkarim ja Talvitie käsittelevät ensimmäisenä myyttiä nimeltä "Feministit vihaavat miehiä", jota voisi kutsua perusmyytiksi, jolla feministejä pyritään hiljentämään.  Tässä yhteydessä he nostavat esiin historian - erityisesti oikeushistorian - merkityksen osana feminismin ensimmäistä aaltoa, jolloin taisteltiin naisten juridisista oikeuksista tilanteessa, jossa esimerkiksi miehen sana riitti toimittamaan vaimon mielisairaalaan, miehellä oli vaimonsa suhteen kuritusoikeus ja naisen käynti ansiotyössä vaati miehen suostumuksen. Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, että feminismi oli tuolloin taistelua miesten sukupuolensa perusteella omaamia etuoikeuksia vastaan ja pyrkimystä näiden oikeuksien laajentamiseen myös naisille. Ihan toinen asia sitten on, että miksi tätä myyttiä, jolla nykyisin ei enää ole todellisuusperustaa niin hanakasti edelleen käytetään feministejä vastaan. Vielä kummallisemmaksi asia muuttuu, kun otetaan huomioon, että tasa-arvotyö edistää kaikkien oikeuksia - myös niiden, jotka väittävät feministien vihaavan miehiä.

Väitän kuitenkin, että näitä erilaisia taisteluja käyviä feministejä yhdistää solidaarisuus kaikkia erilaisia feministejä kohtaan eikä suinkaan viha miessukupuolta kohtaan. (Talvitie)

Oma kokemukseni tästä on toisenlainen. Eri "suuntia" edustavat feministit eivät aina ole kovinkaan solidaarisia toisiaan kohtaan. Tästä hyvä esimerkki on se, että nykyisin "kuuluu" olla intersektionaalisen feminismin kannattaja ja joidenkin mielestä kaikki muut feminismin muodot ovat sitä huonompia. Vaikka luen itsenikin intersektionaalisuuden kannattajaksi haluan pitää yllä ymmärrystä myös niitä feministejä kohtaan, joiden feminismi asettuu jonkin muun feminismin osa-alueen alle.

Muutama viikko sitten ruotsalainen feministi ja kirjailija Ebba Witt-Brattström totesi:

“Näille uusille feministeille historia oli täysin yhdentekevää. Naista ei saanut sanoa naiseksi. Minusta tuntuu käänteiseltä naisvihalta, kun yhtäkkiä ei haluta puhua naisten kokemuksista vaan sanotaan, että on kuusitoista erilaista sukupuolta.” (Lähde: Bluestocking)

Uusilla feministeillä Witt-Brattström viittaa käsittääkseni juuri intersektionaalisiin feministeihin. Hänen kommenttinsa herättää minussa pettymystä, jota lisää se, että olen pitänyt häntä jonkinlaisena idolinani perustuen muistikuviini hänen pitämästään luennosta Helsingin yliopistossa. Pettymyksestäni huolimatta haluan pyrkiä ymmärtämään, miksi Witt-Brattström on todennut, kuten hän yllä olevassa sitaatissa tekee. Käsittääkseni kyse on feministien välisestä sukupolvikuilusta. Witt-Brattström on kasvanut feministiksi aivan toisenlaisessa feministisessä viitekehyksessä, missä me tällä hetkellä elämme. Hänen näkemyksensä asettaa minulle haasteen Talvitien peräänkuuluttamasta feministien välisestä solidaarisuudesta. Voidaan kysyä: millä tavoin feminismiä edistäisi se, että tuomitsisin Witt-Brattströmin näkemyksen? Eikö riitä, että voin todeta olevani hänen kanssaan eri mieltä hyökkäämättä häntä vastaan?

*

Feminismi on taistelua sortavia rakenteita vastaan. Noin 10 myyttiä feminismistä -teoksesta opin uuden tärkeän ilmaisun eli liittolaisuuden. Se tarkoittaa sitä, että vaikka itse emme kuulu johonkin tiettyyn ryhmään, kuten vaikkapa vammaisiin tai transsukupuolisiin, voimme toimia näiden ryhmien liittolaisina osoittamalla tukemme niiden pyrkimyksiä kohtaan. Se liittyy myös siihen, että emme pyri esiintymään asiantuntijoina asioissa, joissa meillä ei ole kompetenssia, vaan luomme tilaa sille, että tiettyihin ryhmiin kuuluvien oma ääni tulee kuulluksi.

Liittolaisuus-käsitteen taustaa vasten ajatus siitä, että jonkun feminismi olisi väärää tuntuu entistä kummallisemmalta ja perustuu usein ajatukselle, että oma feminismi on enemmän oikein. Jos ja toivottavasti kun olemme valmiita toimimaan liittolaisina ryhmille, joihin emme itse kuulu, miten ihmeessä voimme selittää itsellemme sen, että emme olisi liittolaisia niille, joiden feminismi eroaa omastamme?

Tämä on tärkeä kysymys ja siitä ei puhuta tarpeeksi niissäkään puheenvuoroissa, joissa tätä asiaa käsitellään ja liian usein vähintään implisiittisesti on läsnä ajatus oman feminismin paremmuudesta. Feminismi ei ole kilpailulaji, eikä meidän tulisi hukata resursseja siihen, että pyrimme osoittamaan jonkun toisen feminismin huonommaksi.

*

Feministit vihaavat miehiä -myytin sisarmyytti on "Feministi tavoittelee naisten ylivaltaa" -myytti. Myös jälkimmäisen suhteen historian ymmärtämisen merkitys korostuu.

Tämä on myytti, johon törmää valitettavan usein. Itse näen, että pohjimmiltaan tässä on kyse etuoikeuksista, joita niitä omaavat eivät halua nähdä, saati niistä luopua. Tämän vuoksi heidän on pyrittävä kaikin voimin torpedoimaan tasa-arvoon tähtäävät pyrkimykset. Etuoikeusasia on asia, jonka kanssa itse olen tehnyt paljon töitä viime vuosina, sillä kuulunhan monelta osin etuoikeutettuihin itsekin.

Ajatukseen naisen halusta ylivaltaan voidaan nähdä sisäänkirjoitetuksi ajatus patriarkaatin korvaamisesta matriarkaatilla, joka tietenkään ei ole mikään ratkaisu, vaan pelkästään toisenlaista vääryyttä.

Abdulkarim kirjoittaa:

”Matriarkaatti olisi ihan yhtä epäfeministinen kuin patriarkaatti. Feminismi ei tavoittele matriarkaattista yhteiskuntaa. Miesten alistaminen olisi työlästä ja vaatisi jatkuvaa rakenteiden ylläpitoa ja toistoa. Haluamme kaikille vapauden sellaisesta.”

Vaikka tässä asiassa ei ole todellakaan mitään hauskaa en voi olla nauramatta Abdulkarimin huomiolle miesten alistamisen työläydestä. Ihan oikeesti, kuka ihmeessä kaiken muun elämässä pyörivän rumban lisäksi haluaisi vielä käyttää aikaa ja energiaa miesten - tai yhtään kenenkään - alistamiseen. Tosin monet kyllä haluavat. Varsinkin öiseen aikaan joillekin nimeltä mainitsemattomille saattaa iskeä täysin pakottava tarve esimerkiksi lähettää sähköpostia, jonka tarkoituksena on toisen osapuolen alistaminen, vaientaminen ja uhkailu.

Matriarkaattista vaihtoehtoa on käsitellyt kiinnostavasti esimerkiksi Naomi Alderman romaanissaan Power. Vaikka Aldermanin romaani olikin minulle pettymys - tosin muista kuin matriarkaatin käsittelyyn liittyvistä syistä - siinä tulee erinomaisesti esiin se, että matriarkaatti ei toimi yhtään sen paremmin tai tasa-arvoisemmin kuin patriarkaatti. Periaattessa siis sama asia kuin jos miesdiktaattorin vaihtaisi naisdiktaattoriin.

Sekä Talvitien että Abdulkarimin mielestä feminismi ja tasa-arvo ovat eri asioita. Tässä kohtaa panen merkille, että olen itse useammankin kerran määritellyt feminismin juuri tasa-arvoksi/tasa-arvotyöksi. Se on helppo ja näppärä tapaa määritellä feminismi erityisesti silloin, kun keskustelukumppani ei juurikaan omaa tietoa feminismistä. Tasa-arvosta jokaisella on sentään jonkinlainen käsitys. Ongelmallista asiassa taas on, että tasa-arvon mainitseminen pelkkänä käsitteenä ei ole riittävää. Minulle tasa-arvo on sitä, että jokainen pystyisi toimimaan elämässään ilman että tätä toimimista pyrittäisiin määrittämään hänen ulkopuoleltaan mm. sellaisten tekijöiden kautta kuin sukupuoli, sukupuolettomuus, rotu tai seksuaalisuuden toteuttamisen tapa.

*

On mielenkiintoista pohtia Abdulkarimin ja Talvitien esiin nostamien myyttien suhdetta todellisuuteen. Onko niillä tällaista kytkentää ylipäätään vai ovatko ne "pelkkiä" vallankäytön pönkittämiseksi luotuja kassaroita, joiden avulla pyritään säilyttämään miesvaltainen hegemonia?

Kaksi esitetyistä myyteistä tulee hyvin lähelle omaa feministin polkuani. Ensimmäinen niistä kuuluu: "Feministi ei halua että mies avaa hänelle oven", toinen taas: "Feministillä ei voi olla huivia tai pitkiä hiuksia".

Nykyisin ajattelen, että ei ole yhtään mitään väliä sillä, minkä sukupuolinen tai sukupuolien ulkopuolelle sijoittuva minulle oven avaa, kunhan sen tekee, jos käsissäni on useita ostoskasseja ja oven avaaminen itse on hankalaa. Näin ei ole kuitenkaan ollut aina, vaan muistan, että ottaessani ensiaskeleita feministinä tämä kysymys pohditutti minua useammankin kerran. Koin, että jos mies avaa minulle oven hän kohtelee minua kuin avutonta uhria, jonka tilannetta hän haluaa jaloudessaan auttaa. Paljonkos tässä nyt  on järkeä näin ajatella? No ei sitten mitään, mutta halusin tuoda oman kokemukseni esiin, koska se kertoo siitä, että oven avaamiskysymys on kysymys, jolla on joskus ollut minulle merkitystä. Voin hyvin kuvitella, että niille feministeille, joiden feministihistoria on lyhyempi koko kysymys vaikuttaa lähinnä absurdilta. Tämä kertoo joka tapauksessa siitä, että jokaisella on feministinä myös oma historiansa ja että feministiksi tulemiseen liittyy erilaisia kysymyksenasetteluja riippuen siitä, mihin kohtaan historiallista aikajanaa feministiksi tulemisemme kytkeytyy.

Ihan ensimmäisellä naistutkimuksen luennollani vuonna 1994 luennoitsija kysyi, millainen on feministi. Muistan vastanneeni, että feministillä on punaiset hiukset. Luoja tietää (jos hänkään), mistä moista olin saanut päähäni ja asia herättikin yleistä hilpeyttä. Samalla vastaukseni on hyvä esimerkki siitä, että meillä on monia käsityksiä, jotka olemme muodostaneet panematta asiaa varsinaisesti merkille. Tämän vuoksi on vaikea päästä kiinni niihin prosesseihin, joiden huipentuma on varsinainen ajatus. Loppupäätelmä: Ihminen on sieni, joka imee kaikenlaista.

Kauneus on katsojan silmissä, mutta niiden silmien ei tule sijaita patriarkaatin päässä.” (Talvitie)

Tämä on mahdottoman hyvin sanottu. Koen, että on oikeasti hyvin vaikeaa tietää, mistä tyytymättömyys esimerkiksi omaa ruumista kohtaan johtuu tai paremminkin, että mistä se saa alkunsa, mistä löytyvät sen juuret. Mikä osa siitä on meille syötettyä  ”oikean naiseuden” ideaalia, ns. sisäistettyä patriarkaatin katsetta, mikä taas ihan vaan sitä, että joku asia itsessä häiritsee. Toisaalta on hyvä myös kysyä, että jos kauneusideaaleja ei olisi ja jos niitä ei niin pontevasti pidettäisi yllä, kuinka paljon oman ruumiin suhteen häiritseviä tekijöitä jäisi ylipäätään jäljelle.

Huivikeskustelu on tullut feminismiin vasta viime vuosina yhteiskunnan monikulttuuristumisen myötä. Se on osa laajempaa kokonaisuutta, joka liittyy toisaalta eri uskontoja harjoittavien oikeuksiin sekä naisten pukeutumiseen laajemminkin. Viiteryhmän ulkopuolelta katsottuna tilanne voi näyttää ihan toiselta kuin sen sisältä. Abdulkarim kirjoittaa huvin käyttöön liittyen:

"Mulle se, että saan peittää niin paljon kuin huvittaa yhteiskunnassa, joka rohkaisee riisumaan, on feministinen kannanotto jos mikä."

Abdulkarimin sanoista minulle tulee mielleyhtymä kokemuksiini Dubain metrosta, jossa osa junavaunuista on eristetty pelkästään naisille. Kirjoitin "eristetty", josta jo käy ilmi, että kyseinen käytäntö synnytti minussa raivoa ja olin valmis kiljumaan tasa-arvon perään. Kun sitten tajusin, minkä rauhan tuo naisille omistettu junavaunu tarjoaa asia muuttui huomattavasti monimutkaisemmaksi. Kyseisessä vaunussa oli useimmiten paitsi istumapaikkoja tarjolla myös vapaus miesten tungettelevilta katseilta. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia.

Huivin käyttöön liittyvä keskustelu on osa naisten pukeutumiseen liittyvää keskustelua. On helppo olla sitä mieltä, että pukeutuipa nainen miten hyvänsä, se ei ole miehelle motiivi yhtään mihinkään, sillä näinhän asia on siitä huolimatta, että vähän väliä saamme lukea kommentteja tyyliin "mitäs käytti napapaitaa", "mitäs tyrkytti itseään" jne. Tästä huolimatta huomaan, että tämäkin asia monimutkaistuu, kun tarkastelen sitä tyttölapsen äitinä. En minä halua, että hän laittaa itsestään instagramiin kuvia, joissa hänellä on hyvin paljastavia vaatteita. Leijonamuori sisälläni alkaa karjahdella jo pelkästä ajatuksesta, että joku pedofiili runkkaisi hänen kuviaan katsellessaan. En ole tämän tilanteen kanssa yksin, sillä yhtä lailla muutkin tuntemani äidit vastustavat tyttäriensä paljastelevien kuvien julkista postaamista.

Huomioni kiinnittyy tässä siihen, että kuvien postaamisongelma linkittyy erityisesti tyttöihin. En muista kenenkään puhuneen siitä, että poikien pitäisi pidättäytyä kyseisten kuvien postaamisesta. Voi toki olla, että tällaista keskustelua ei vain ole osunut silmiini. Johtuuko tämä siitä, että pojat postaavat paljastavia kuvia niin harvoin, että kyseessä ovat lähinnä yksittäistapaukset? Todettakoon vielä, että se, että pojat postaisivat kyseisiä kuvia enemmän ei ole millään tapaa tämän kysymyksenasettelun ratkaisu.

*

Feministejä syytetään usein uhriutumisesta sekä siitä, että he tekevät (eli me teemme) asioista turhan monimutkaisia. Talvitie ja Abdulkarim tuovat esiin, että epäkohdista puhumista pidetään usein uhriutumisena. Minun on suoraan sanottuna vaikea käsittää, miten kenenkään ajatus voi kulkea niin, että jos joku sanoo jonkin epäkohdan ääneen se tulkitaan uhriutumiseksi. Paljon loogisempaa olisi nähdä kyseenalaistava puheenvuoro niin, että se kertoo objektiuden sijasta subjektiudesta. Koska näin ei ole, on helppo päätellä, että kyse on puhujan hiljentämisestä uhriuttamisen kautta.

Ongelmallista on, että uhriutuminen yhtä lailla kuin uhriuskin yleistetään helposti henkilön koko persoonaa leimaavaksi piirteeksi. Uhri aiheuttaa minulle vaikeuksia jo ihan sanatasolla, koska koen siihen liittyvän niin voimakkaasti sen, että jos on uhri on nimenomaan uhri, eikä mitään muuta kuin uhri. Talvitie toteaa, että uhritarinoissa on ongelmallisinta juuri se, että ”uhri kuvataan ainoastaan kokemansa vääryyden kautta. Hänellä ei ole mitään muuta roolia eikä mitään muuta ulottuvuutta.” Samasta asiasta puhuu Roxane Gay teoksessaan Hunger, jossa hän kertoo, että hänen on vaikea puhua 12-vuotiaana kokemastaan joukkoraiskauksesta muun muassa juuri siksi, että puhumisen vaarana on, että hänet nähdään pelkästään uhrina ja että tämän uhriuden nähdään määrittävän koko hänen olemistaan.

Monimutkaisuussyytteen osalta voin yksinkertaisesti todeta, että mikä tahansa asia muuttuu monimutkaiseksi, kun sitä tarkastelee lähietäisyydeltä. Siksi olisikin varsin kummallista, jos feminismi EI olisi monimutkaista. Yksinkertaisia asiat ovat silloin, kun on valmis toistamaan jotain kuulemaansa näkemystä ilman, että pyrkisi selvittämään mistä siinä on varsinaisesti kysymys ja minkälaisia kytkentöjä siihen liittyy.

*

Myös seuraavat kaksi myyttiä ovat yleisiä: 1) Feminismi estää miehiä olemasta miehiä ja naisia olemasta naisia 2) Mies ei voi olla feministi eikä nainen seksisti. Ensimmäinen näihin myytteihin liittyvä ongelma on, että niissä oletetaan tiedettävän, mikä on nainen ja mikä mies. Mistä nainen/mies muodostuu ja minkä tekijöiden summa se on? Jos vähän syvemmältä kaivaa huomaa nopeasti, että kyse on myös naiseuden/mieheyden tekemisestä oikein, ie. yhteiskunnan valtaenemmistön hyväksymällä tavalla. Lisäksi on hyvä muistaa, kuten myös Talvitie ja Abdulkarim muistuttavat, että kun puhutaan miehestä, sillä tarkoitetaan yleisimmin valkoista länsimaista heteromiestä ja kaikki muut mieheyden muodot tulevat näin näppärästi suljetuksi Miehen ulkopuolelle.

Ajattelen, että nainen ja mies ovat liikkuvia kategorioita, jonka vuoksi niihin ei voida kiveenhakata yhtään mitään erityisiä ominaisuuksia. Naiseus ja mieheys eivät myöskään välttämättä näy päällepäin tai ulkoinen naiseus/mieheys vastaa sitä, mitä henkilö on. Tämän vuoksi on otettu käyttöön ilmaisut naisoletettu ja miesoletettu, joihin sisältyy ajatus siitä, että sukupuoleen liitetyt käsitykset ovat oletuksia, jotka välttämättä eivät pidä yksittäisen ihmisen kohdalla ollenkaan paikkaansa.

Minulle ajatus siitä, että feminismi estäisi yhtään mitään naiseuden tai mieheyden toteuttamisen muotoa on tosi outo, koska feminismi pyrkii nimenomaan päinvastaiseen. Että jokainen voisi toteuttaa sukupuoltaan tai olla toteuttamatta sitä tavalla, joka on paras hänelle itselleen.

Mitä tulee ajatukseen siitä, voiko mies olla feministi, niin muistan, että 90-luvulla käytiin vielä keskusteluja asiasta ja jopa eräs suuresti kunnioittamani feministi oli tuolloin sitä mieltä, että miehistä ei feministeiksi ole. Tätä taustaa vasten ajatus miesfeminististä muuttuu ymmärrettävämmäksi. Samanaikaisesti on hyvä muistaa, että feminismin itsensä ja sen pyrkimysten kannalta on tärkeää, että myös miehet kertovat julkisesti olevansa feministejä ja purkavat näin käsitystä feminismin olemisesta pelkästään naisille. Mitä tulee käsitykseen siitä, että naiset eivät voi olla seksistejä riittää, että todetaan, että seksismi ei ole mitenkään sukupuoleen sidottua, kuten ei muutkaan käyttäytymis- ja ajattelumuodot.

*

Minulle hankalin Abdulkarimin ja Talvitien teoksessa esitetyistä myyteistä kuuluu: feminismi tappaa ilon elämästä. Näin siksi, että kirjoittajat vaikuttavat pitkälti allekirjoittavan tämän myytin. Ns. feministisen tietoisuuteni herättyä oli seurauksena aikamoinen myrsky, kun maailma ja elämä ympärillä alkoi näyttäytyä ihan toisin kuin mihin olin siihen asti tottunut. Jos joku olisi silloin tullut kysymään, että tappaako feminismi ilon elämästä, olisin varmaan vastannut myöntävästi. Enää en kuitenkaan ajattele niin.

Tätä myyttiä pohtiessani muistelin Saara Särmän ja Rosa Meriläisen mainiota teosta Anna mennä - Opas hauskempaan elämään (klik), jossa otetaan railakkaasti ilo irti feminismistä. Olen vahvasti koomisen ja hauskan ystävä, enkä vähiten siksi, että ne ovat keinoja, joiden avulla usein voidaan tuoda riemukkaasti julki asioita, jotka ovat pohjimmiltaan mitä vakavimpia. Erinomaisena esimerkkinä tästä voisi mainita mm. Liv Strömquistin sarjakuvat.

*

Kirjoitukseni loppuun olen säästänyt myytit "Feminististä ei ole puolisoksi" sekä "Feminismi on turhaa, koska Suomi on tasa-arvoinen maa".

Feministiksi identifioitumiseni jälkeen elin vaiheen, jolloin tuntui, että en ikinä koskaan voi olla missään intiimimmässä suhteessa kehenkään mieheen. Tällöin minusta ei olisi todellakaan ollut puolisoksi, joten tätä kokemusta vasten voin nähdä, että tällainen myytti on syntynyt. Yhtä hyvin voitaisiin tosin väittää, että kenestäkään ajattelevasta ihmisestä ei ole puolisoksi.

Feminismiin liitetyistä myyteistä asetan ykkössijalle myytin feminismin turhuudesta vedoten siihen, että tasa-arvo on Suomessa toteutunut. Jos ihmisen mukaan näin on, ei hänen päätään pysty kääntämään, koska mitkään tosiasiat eivät tunnu vaikuttavan häneen. Tämä selittyy sillä, että myytti perustuu oletuksiin ja harhaluuloihin, joita faktojen avulla on vaikea kaataa.

Tuntuu erityisen pahalta, kun joku nainen suhtautuu kielteisesti feminismiin. Yleensä tilanne on sellainen, että ei löydy yhteistä kieltä, jolla asiasta voitaisiin keskustella. Tämän vuoksi helpointa (ja laiskinta) on ajatella, että jos joku ehdoin tahdoin kieltäytyy kannattamasta omien etujensa edistämistä on hänelle demokraattisessa yhteiskunnassa suotava siihen vapaus. Turhaan ei sanota, että helvetissä on erityinen paikka niille naisille, jotka eivät tue muita naisia. Toivon kuitenkin, että kyseisessä paikassa ei olisi kovin suurta tungosta.

Niille, jotka ovat sitä mieltä, että he eivät voi olla feministejä, koska feminismi on huono sana, totean kuten Rafael Donner kirjassaan Ihminen on herkkä eläin, jossa hän kirjoittaa, että tärkeintä ei ole sana  feminismi, vaan sen sisältö.

---

Kuten edellä olevasta tekstimassasta saattaa huomata herätti Noin 10 myyttiä feminismistä minussa paljon ajatuksia, joista muutamia olen yllä tuonut esiin. On tärkeää, että keskustelua käydään. On tärkeää, että sellaisia kirjoja kuin tämä julkaistaan. On tärkeää, että erilaiset puheenvuorot pääsevät esiin. Abdulkarimin ja Talvitien teokselta olisin kaivannut sitä, että he olisivat enemmän haastaneet toisiaan sen sijaan, että keskustelu eteni varsin yhteisymmärryksellisessä mielessä. Tämä olisi ollut tärkeää ihan jo sen vuoksi, että ei ole juttu eikä mikään olla samaa mieltä, kun taas hedelmällisesti erimielinen keskustelu vaatii jo huomattavasti enemmän. Kaiken kaikkiaan Noin 10 myyttiä feminismistä on ennen kaikkea erittäin inspiroiva ja ajatteluun haastava teos ja se sopii sekä feminismiä vähemmän että enemmän tunteville.


Maryan Abdulkarim - Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä (2018)
177 sivua
Kustantaja: SKS

Kiitos arvostelukappaleesta!







4 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus Omppu! Nyt kun luin noita myyttejä, ne lähinnä naurattaisivat, niin hölmöiltä ne kuulostavat - ellei olisi kuullut niitä paitsi miesten niin varsinkin naisten suusta. Myytinmurtajia rarvitaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tekstistäsi! Minullakin on käynyt joskus mielessä, onko oven avaaminen naiselle jotenkin vanhanaikaista ja "alistavaa". Samoin olen pohtinut, millainen naisen sitten kuuluisi olla, polttaako rintsikat vaiko käyttää naiselliseen tapaan huulipunaa. Kaipa kuitenkin pitäisi vain olla oma itsensä. :)

    Rafael Donnerin ajatus on mielestäni hyvä, sillä en ole oikein pystynyt nimeämään itseäni feministiksi, koska siitä on niin eri käsityksiä ja eri suuntia. Minulle ehkä riittää, jos jokainen sanoisi kannattavansa ja yrittävänsä toteuttaa naisten ja miesten ja muiden sukupuolien tasa-arvoa.

    VastaaPoista
  3. Oivallista Omppu.
    Itsekin kannatan tasa-arvoa, ja olen samaa mieltä että ainakin perinteinen feminismi on eri asia kuin tasa-arvo. Itse olen tasa-arvopyrkimuksissäni samalla linjalla kuin paremmat tasa-arvoihmiset kuten Nelson Mandela, Barack Obama,kirjahenkilö Atticus Finch, eli menneisyyden riipasta täytyy päästä irti, eikä oikotietä ole, vaan vaatii todella pitkään työtä ja takaiskuja ja työtä. Kaksi herraa ovat oikeastikin tehneet tasa-arvotyötä (Atiicus vain Harper Leen kirjassa), lisäksi Michelle Obama, tahollaan äiti Teresa sekä luonnollisesti Malala Yousafzai.

    VastaaPoista
  4. Miten mahtava postaus taas. Odottelen itse tätä kirjaa vielä kirjastosta, mutta täysin normaalisti olen jo nyt alkanut hahmotella jonkinlaista postausta aiheesta - edes vielä teokseen koskematta. Hah.

    Ja saman kokemuksen jaan erilaisten feminististen liikkeiden välisestä solidaarisuudesta; ja välillä ehkä feministien välisestä noin ylipäätään. Tosin aina kun sen sanoo ääneen, saa syytöksen, että nyt nostaa tarpeettomasti lokaa esiin ja vie pohjaa siltä, miltä vastustajatkin vievät. Ja ymmärrän kyllä tuonkin näkökulman, se on totta. Mutta kuten Roxane Gay kirjoitti, koska feminismi on ihmisten liike ja ihmiset ovat inhimillisiä, liittyy siihen paljon epätäydellisyyttä ja no, inhimillisyyttä. Se on ainakin omalta osaltani helpottanut sen sisäisen ristiriidan ymmärtämistä ja siihen suhtautumista. Ehkä sellaisen tietynlaiseen "täydellisen feminismin vaatimukseen" on sen myötä osannut suhtautua lempeämmin, eikä niin antaudu sille ulkoiselle paineellekaan.

    Mutta nää myytit tosiaan kiinnostaa, tämä kirja kiinnostaa hurjasti. Tulisi jo pian! Saisi taas syyn itsekin kunnon kilometripostaukseen!

    VastaaPoista