Siirry pääsisältöön

Teatteri Kultsa: Paniikki

Jalmari Jalonen, Jouni Puumalainen, Nestori Välitalo.
Kuva: Timo Seppälä
Sain kutsun seuraamaan Teatteri Kultsan Paniikin kenraalia. Paniikki kertoo miesten tunne-elämästä, joka taas herätti sen verran paniikkia mun mielessä, että tarvitsin mukaan kaverin ja onnekseni Tekstiluolan Tuomas oli halukas lähtemään seuraksi. Kiitos Tuomas! Ilman sua koko juttu olis ollu ihan toisenlainen.

Pitää nyt kertoa myös se, että innostuin kyllä heti Paniikista just sen takia, että sen aihe on mulle aika totaalisen vieras. Mitä miehen päässä liikkuu? Voinko ymmärtää miehen ajatuksenjuoksua, jos sitä mulle näyttämöltä tarjoillaan? Menisinkö ehkä sympatiapaniikkiin?

Paniikin on kirjoittanut Mika Myllyaho ja esitys on kiertänyt menestyksekkäästi ympäri Suomea ja käynyt myös ulkomailla. Kantaesityksensä se sai Ryhmäteatterissa vuonna 2005.

Näytelmässä on kolme kaverusta, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia. Nestori Välitalon Joni, joka jostain syystä toi ensin mieleeni vahvasti Jari Sillanpään (joka paikkaan tuo iskelmätaivaamme kirkas tähti itsensä tunkeekin), on hyvin tunnistettava hermostuneesti liikehtivänä, jatkuvasti puhelimeen puhuvana ja runsaasti naiskokemusta omaavana vauhdikkaana talk show -juontajana. Insinööri-Leon (Jouni Puumalainen) harteilla on näytelmän ilmitasolla traagisin puoli. Miesparka on saanut vaimoltaan tehtäväksi miettiä asioita. Vaikea tehtävänanto, kun Leolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä vaimo häneltä odottaa.

Näytelmän tapahtumapaikka on Jonin veljen Maxin (Jalmari Jalonen) koti, jonne Leo saapuu hakemaan "turvapaikkaa", kun hän on vaimolleen kertonut olevansa Berliinissä, eikä siksi voi mennä omaan kotiinsa. Yhdessä miehet alkavat pohtia keinoja, joilla Leo voisi selviytyä vaimonsa tehtävänannosta ja niin he ajautuvat keskustelemaan tunteista ja niiden ymmärtämisen sekä ilmaisemisen vaikeudesta. Tunnelmaa tehostavat otteet Pedro Almodovarin elokuvasta Puhu hänelle, joka tukee osaltaan Paniikin alaotsikkoa "Miehiä hermoromahduksen partaalla."

Jorma Tapolan ohjaus lähestyy aihettaan huumorin kautta. Hauska esitys onkin ja yleisössä se herätti naurua vähän väliä. Jäin kuitenkin miettimään, miksi näiden kaverusten tunnekriiseilyä pitäisi tarkastella pelkästään komiikan kautta - varsinkin, kun hauska on esityksessä vaarassa jyrätä sen, että jokaisen näistä miehistä kohdalla kyse on isoista ja vakavista asioista. Jalmari Jalosen Max onnistuu tuomaan roolissaan esiin myös herkkyyttä ja Jouni Puumalaisen hissi-insinööri Leossa on aimo annos rehellisesti vaimoaan ymmärtämään pyrkivää suomalaista miestä. Vaikein tilanne on Nestori Välitalon Jonilla, joka sanojen loppuessa alkaa puhua alastomuuden kautta. 

Esityksessä on käytetty kiinnostavasti videoseinää ja erityisesti Jonin paniikkikohtauksen hoidossa se on vallan toimiva ratkaisu. Ajoittaisesta koheltavuudestaan huolimatta Kultsan Paniikki onnistuu olennaisimman välittämisessä. Ei ole helppoa olla mies, eikä aina edes toisen miehen kaveri. Se on siinä määrin hankalaa, että kun komiikan tielle on lähdetty olisi sen voinut viedä vielä muutaman asteen överimmäksi.




Teatteri Kultsa: Paniikki
Ohjaus: Jorma Tapola
Rooleissa: Nestori Välitalo, Jouni Puumalainen, Jalmari Jalonen
Teksti: Mika Myllyaho




Teatteri Kultsa on vuonna 1959 perustettu harrastelijateatteri. Kultsan kotisivuilla sen toimintaa on kuvattu seuraavasti: "Teatteri Kultsa tuottaa 4-6 ensi-iltaa vuosittain. Ohjelmistossa vaihtelevat valtavirrasta erottuvat harvinaisuudet, tutut klassikot ja kultsalaisten itse kirjoittamat näytelmät. Varsinaisen ohjelmiston lisäksi tehdään lukuteatteria ja esiinnytään erilaisissa tapahtumissa."
www.teatterikultsa.fi

 

Kommentit

  1. Viime aikojen kiireestä ja yleisväsymyksestä kertoo se, että nyt vasta huomasin tulla katsomaan ja kommentoimaan tämän... Ja kiitos itsellesi kutsusta mukaan! Tämä postaus kertoi hyvin sen, mitä esityksen jälkeen jo summattiinkin. Huumoria joo, ja vakavampaa pohdiskelua joo, mutta syvemmällekin olisi molempiin voinut vielä mennä. Silti toki viihdyttävä esitys!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j