Siirry pääsisältöön

Kinky boots liekittää yleisönsä

Jos olisi olemassa sellainen työpaikka kuin Kinky bootsin sarjakatselija, niin hakisin kyseistä työtä heti.

Esityksen jälkeen koko yleisö seisoo ja taputtaa. Meillä kaikilla on kuvitteelliset punaiset korkosaappaat ja koroissa korkojen taika. Näin me olemme yhtä ihastuksesta huokailevaa, villisti taputtavaa, rakkauden täyttämää massaa. Tälläistä se on, kun monta sydäntä lyö kuin yksi.

Äh, saattaa kuulostaa imelältä, mutta on silti ihan totta. Ja jos jo tässä vaiheessa aavistelet, että tämä teksti menee pelkäksi kehumiseksi, niin olet kyllä ihan oikeassa.

Samuel Harjanteen ohjaama Kinky boots tuuttaa viestiä rakkauden ja itsensä hyväksymisen tärkeydestä.  Tarinana se rakentuu kenkätehtaan ympärille ja nytkähtää käyntiin, kun Charliesta hänen isänsä kuoltua tulee vastoin tahtoaan kenkätehtaan johtaja.

Ongelmia ilmaantuu heti. Kengät eivät mene kaupaksi ja tilaajat palauttavat niitä lavakaupalla. Mikä neuvoksi? No tietysti markkinarako. On tehtävä kenkiä kohderyhmälle, jolle niitä ei ole ennen tehty. Alkakoon siis kenkien valmistus drag queeneille ja mutkainen matka kohti Milanon cat walkeja.

Kinky boots on vastustamaton ja vaikka se on täynnä toinen toistaan hienompia roolisuorituksia on yksi ylitse muiden: Lauri Mikkolan esittämä Lola/Simon. Jestas mikä nainen, eikun hetkinen, mies. Kumpi tahansa niin sex appealia varpaankynsistä peruukinlatvoihin! Voisin todeta, kuten Joe E. Brown elokuvan Piukat paikat lopussa: nobody's perfect. Paitsi että juuri sellainen Lola on. Täydellinen.


Kuva: © Mirka Kleemola


Kinky boots ei kysele: tanssitaanko? Se taivuttaa mukaansa varmaotteisen kavaljeerin ottein lupaa kysymättä. Se on häpeilemättömän viettelevä ja omasta tunnerekisterien soitostaan nautiskeleva. Tässä esityksessä toimii kaikki.

Ohje hyväksyä itsensä on täysin banaali ja vahvasti sukua inhoamilleni positiivisuuden perään kuuluttaville löysille lauseille. Samanaikaisesti se on tärkeällä tavalla totta ja musikaali, jos mikä, on laji, jossa periaatteessa lattea voidaan kuorruttaa ja nostaa tyylikkäästi hakkaamaan sydänrumpua. Niin Kinky boots tekee.

Erityisesti ensimmäisen näytöksen aikana olin jatkuvasti tunnekuohussa. Kinky bootsin taidokkuus itketti. Wau muuttui kestokosteudeksi silmäkulmiini. Että meillä Suomessa ja Helsingissä ja kaupunginteatterissa tehdään näin hienoa juttua. Että meillä on näin lahjakkaita näyttelijöitä, joille teatterin suuri näyttämökin on vähän liian pieni, vaikka toki taipuukin eri kohtauksiin ja ympäristöihin.

Itketti toisistakin syistä, sillä en pysty ymmärtämään, miksi kellään voisi olla mitään sitä vastaan, että mies pukeutuu mekkoon. Mekko on tehty kankaasta, housut on tehty kankaasta - muoto on hieman erilainen, mutta mitä väliä sillä on. Millä tavalla on keneltäkään pois, jos mies tykkää käyttää enemmän mekkoja kuin housuja? Tämä kysymys on tietysti täysin retorinen, koska vastaus on ilmiselvä.

*

Että oliko tunnelma katossa? No ei oikeastaan, sillä katosta mentiin läpi niin että rysähti. Ei rajoja, ellet niitä itse itsellesi aseta. Ja miksi tekisit niin? Miksi et uskoisi, kun esityksessä vakuutetaan, että "kun sydämesi avaat, muuttuu maailmasi."

Lujaa, kovaa, korkealta, timanttitikarilla suoraan rinnuksille.

Vauhtia, kimallusta, hurmiota, lumousta.

Hyvä naiset ja herrat ja kaikki siltä väliltä! Jos viihdytetyksi tuleminen on yhtään prioriteeteissa kannattaa oitis ostaa lippu Kinky bootsiin. Esiyksen jälkeen olo on uudistunut, askel kevyempi ja kasvoilla hallitsematon hymy. Jos maailma olisikin tällainen ...


* * *

Kinky boots perustuu Miramaxin samannimiseen elokuvaan (käsikirjoitus Geoff Deane ja Tim Firth)

Musikaalin käsikirjoitus: Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat: Cyndi Lauper
Käännös: Kari Arffman, Hanna Kaila
Ohjaus: Samuel Harjanne
Orkestraatio: Stephen Oremus
Kapellimestari: Eeva Kontu
Koreografia: Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus: Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Kari Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu: Henri Karjalainen

Rooleissa mm.: Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, Laura Alajääski, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius


Lipuista suurkiitos Helsingin Kaupunginteatteri




Kommentit

  1. Kirjoitat todella kauniisti musikaalista - se todellakin iski suoraan sydämeen, ja olo oli teatterista poistuessa uudistunut ja raikas. Vaikutuin Kinky Bootsista niinkin paljon, että menen katsomaan sen lokakuussa uudestaan opiskelijabudjetista huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli mahtava kokemus. Odotukset oli aika suuret, mutta ne täyttyi moninkertaisesti.

      Olen itsekin miettinyt, jos menisi uudestaan, mutta en vielä ole päättänyt. Eiköhän Kinky bootsia esitetä aika pitkään, niin on tässä aikaa.

      Poista
  2. Tekis mieli nähdä tämä. Syksyssä on jo niin paljon kaikkea, että ehkä kevätpuolella.
    Kuvassa keskellä on varmaan Lola. Upea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ota ihmeessä tämä kevään ohjelmistoosi. Uskon, että tykästyt. Keskimmäisenä kuvassa tosiaan Lola.

      Poista
  3. Olen menossa katsomaan Kinky Bootsin lokakuun loppupuolella. Aluksi en ollut kamalan innostunut, mutta koska on hehkutettu niin paljon, niin eihän sitä voi jättää näkemättäkään. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei voi jättää näkemättä, olen tuhatprosenttisen samaa mieltä. :D Kinky boots on kuuma tapaus.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän