Siirry pääsisältöön

Aktiivimalli ym & co GmbH Ltd. - Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Jos sattuisi käymään niin, että minun olisi loppuelämäni ajan luettava pelkästään Harry Salmenniemen novelleja, en tuntisi suurtakaan kutsumusta kapinoida kohtaloani vastaan.

Salmenniemen novellikokoelma Uraanilamppu ja muita novelleja oli vuoden 2017 ehdottomasti kiinnostavimpia tuttavuuksia. Edellisen lauseen voin todistaa toteamalla, että moni kyseisen kokoelman novelleista on edelleen kirkkaasti mielessäni. Edellisen lauseen merkittävyyden voin todistaa toteamalla, että usein tilanne ei ole tämä, vaan novellit katoavat mielestä ja maastoutuvat osaksi muuta luettua kuin mitkäkin camouflage-oliot parhaimmillaan.

Pari faktaa: Uraanilampun ulkoasu oli oranssi. Delfiinimeditaation ulkoasu on vaaleansininen, hieman turkoosiin vivahtava - vaikutelma on riippuvainen individuaalin värienhahmotuskyvystä.
Faktat päättyvät paitsi että en malta olla vielä kysymyttä: mikä väri seuraavaksi?

Delfiinimeditaatio ja muita novelleja sisältää 16 novellia. Se on aika paljon, kun kirjassa on 218 sivua. Se ei ole liikaa tai liian vähän, vaan just jetsulleen.

Syistä, joita en tiedä ja vaikka tietäisinkin en tunnustaisi, tunnen suunnatonta kiusausta järjestää nämä novellit eri otsakkeiden alle. Kirjoitan "eksistentiaalinen hyhmä" ja tulen tulokseen (miksi muuten tulokseen aina tullaan, mutta ei koskaan mennä?), että järjestämisajatus ei sittenkään ole paras mahdollinen tapa lähestyä näitä novelleja. Tässä kohtaa voisin käyttää deleteä, mutta en nyt kummiskaan käytä, vaan kirjoitan muutaman sanan lisää siirtääkseni vielä hetken sitä hetkeä, jolloin esitän pääseväni asiaan.

Salmenniemen novelleista kirjoittaessani (siis juuri nyt tällä hetkellä) tunnen (sisäisesti), miten hehkutusripuli aka kehuripuli tekee tuloaan ja on aivan liian myöhäistä torjua sitä maitohappobakteereilla, joita kaiken lisäksi pitäisi lähteä ostamaan apteekista, joka on kiinni.

Okei.

Sanon sen nyt niin pääsen sen sanomisesta: Delfiinimeditaatio sähköistää. Se saa tuntemaan, että ei olekaan maailmassa ihan yksin, kun on tällaisia novelleja, joiden kanssa yhdessä voi nauraa sisäistä voimanaurua. En voisi vaatia enempää, en kehtaisi, en tohtisi, eikä siihen ole tarvetta. Nämä novellit ovat kultaa, jonka edessä ei ole kissaa.

Osansa Delfiinimeditaation novelleissa saa yksi jos toinenkin, kuten myös muutama ikonisin suomalainen brändi, instituutio tai kansalle pyhä asia, joille ei tässä kokoelmassa sen enempää kunnian kana kuin kukkokaan lauleskele. Sanatraileri:

Marimekon kuosit näyttävät oksennetulta kärpässieneltä. [...] Koffin olut on laimennettua kusta, Upcider sokeroitua pissaa, Lapin Kulta hirviöiden kuolaa, Karhu kammottava rikos ihmisyyttä vastaan. [...] Opetusministeriö nuolee demarien perseitä, puolustusministeriössä taas ei malteta olla nielemättä jokaisen paikalle osuvan kokoomuslaisen mällejä. [...] Keihäänheitto on aina ollut älykääpiöiden pullistelua, jääkiekko sitä, että tukeudutaan mailaan, kun piruetit eivät onnistu.

Salmenniemi ei liimaa politiikkaa kasaan, vaan antaa sen rikkinäisyyden näkyä. Naisministeristä kertovassa novellissa Päätöksiä paljastuu, miten turhuuden turhuus on kaikki tää ja miten siitä huolimatta, että ministerin työssä järkevien päätösten tekeminen on mahdottomuus on työ aina etusijalla, eikä sen asemaa heilauta sellaiset pikkujutut kuin ministerin itsemurhan tehneen veljen hautajaiset.

Kokoelman novelleja yhdistää ihmiselon ihanuus ja kurjuus, joista jälkimmäinen on usein leikkisällä fontilla mentaalisesti boldattu. Määrällisesti laajimman kokonaisuuden Delfiinimeditaatiossa muodostavat tapauskertomukset, jotka on jaettu kahteen eri novelliin (Galleria: hohde, Galleria: veri). Ne kertovat erinäisistä mielenterveysongelmista kärsivistä ihmisistä, joiden puheita psykiatri itsekseen kommentoi tavalla, jonka useimmiten ei soisi tulevan hänen asiakkaidensa tietoon. Miettisin vielä vähän ennen kuin tilaisin hänelle vastaanottoaikaa.

Delfiinimeditaatiossa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan (rip) peruskiviä tönitään monesta suunnasta. Näistä ilkikurisin löytyy novellista Presidenttejä, johon pohjautuen esitän seuraavan arvoituksen: Kun suomalaiset presidentit asetaan kakkapillujärjestykseen yksi heistä saa ihan oman asteikkonsa eli kusimulkun. Miksi?

Uraanilampussa Salmenniemi mm. uudelleenkirjoitti Juhani Ahon novellin ja teki muita hauskoja lainauksellisia tekoja. Tästä johtuen olen Delfiinimeditaatiota lukiessani jatkuvasti varuillani ja pelkään meneväni halpaan tai metsään, mutta tämä ei luojan kiitos sentään estä nautintoani. Kun novellin Mies ei vastaa kohdalla keksin ihan itse (wau! hyvä minä!), mihin elokuvaan siinä viitataan tunnen erityistä riemua. Vihjeeksi Salmenniemi tarjoaa muutaman kuvan kyseisestä elokuvasta. Samalla mietin, miksi tämäntyyppisen aktiivimallin käyttö ei ole yleisempää kirjallisuudessa.

Yksi jännä erityispiirre Salmenniemen novelleissa on se, että hän johtaa minua sukupuoliharhaan ja tekee sen erityisen onnistuneesti paljastamalla samalla, että omaan osin tiedostamattomasti näkemyksiä, jotka liitän tiettyyn sukupuoleen ja tietystä sukupuolesta kertomisen tapaan ja yksityiskohtiin. Tässä suhteessa erityisen avaava on novelli Vaikeus kieltäytyä croissantista, jonka päähenkilön sukupuolesta tein novellia lukiessani parahultaisen vääriä johtopäätöksiä.

Tässä vaiheessa tätä tekstiä on kolme sokrua jäljellä. Ne ovat Reservatio mentalisDelfiinimeditaatio ja Ihminen on onnellinen eläin. Kirjoitan niistä seuraavaksi, mutta en siinä järjestyksessä kuin ne edellä mainitsin.

Delfiinimeditaatio on delfinaarisin kannanotto pakolais- ja seksuaalipolitiikkaan, johon kuuna kullan valkeana olen törmännyt. Ai juma. Just sellainen novelliherkku, jonka voi tiivistää sanoihin "en kestä" tai "ai juma." Valitsin tällä kertaa jälkimmäisen.

Reservatio mentalis on tarina oravanpyörän sisäistämisestä niin lopullisesti, että kävytkin ovat hukassa. Se osoittaa, että valtaapitävien ei tarvitse kysyä ken on maassa kaunehin, koska he itse ovat ainoa ja ilmiselvä vastaus. Reservatio mentalis on vakava, viileä ja vahva (noilla adjektiiveilla yritin saada tähän tekstiin Jorma Uotinen -viban) vetäisy yhteiskunnallisen epätasa-arvon poliittisesta tuottamisesta.

Enpä näemmä ole paljoa sitaatteja ottanut tähän tekstiin mukaan, joten otanpa nyt sellaisen novellista Ihminen on onnellinen eläin. Sitä ennen kumminkin kerron, että jäin miettimään, mitä tapahtuis jos Rafael Donnerin herkkä eläin -ihminen ja Salmenniemen onnellinen eläin -ihminen kohtais. Kuin eläimellinen meno siis syntyis?

Mut siis se sitaatti:

Millainen ihminen saa lohtua ja nautintoa vaikkapa Tšehovin tai Maupassantin novelleista? Kuinka moni meistä pystyy suhtautumaan vakavasti estyneen piian valmiiksi katkeriin lemmenleikkeihin? Entä kuinka montaa meistä todella koskettaa, kenen kanssa joku kamarineito pääsee tai joutuu naimisiin? Onko jokun mielestä yhä mielenkiintoista seurata, miten seurapiirinainen tuhoutuu omaan elämänvalheeseensa? Kuinka moni edes uskoo käsitteeseen elämänvalhe?

Piti ottaa vähän pitempi sitaatti, jotta pääsen kertomaan, että uskon käsitteeseen elämänvalhe. Itse asiassa se on yksi kiinnostavimpia ja identiteettiäni eniten kasassa pitäviä käsitteitä, kun otetaan huomioon että identiteetti noin enimmäkseen - mun kohdalla ainakin - on pieninä palasina maailmalla. Sä muuten saat kans vastata tohon kyssäriin, jos haluat. Sitä varten blogissa on kommentit-osio.

Ihminen on onnellinen eläin oli ruokaisa kokemus. Sitä lukiessani olin sekä pistaasipähkinöinä että ilmepuolella Hangon keksi. Se kertoo miehestä, jolle ei koskaan tapahdu mitään ja jos tapahtuu, se on virhe. Karmea virhe, jota merkitsevä punainen isokokoinen v:n muotoinen ilmenemä loistaa helakammin kuin ylikypsymisvaurioituneet puolukat. 

Arvaa mitä.

Mulla olis muutama tosi kiinnostava juttu novellista Ihminen on onnellinen eläin. Mut arvaa mitä. Mietin viikon ja päätin, etten kerrokaan niitä. En nyt tarkoita harrastaa mitään lälläslää-meininkiä kuhan jätän vaan kertomatta. Sanon sit vaan en kestä, koska tuol aiemmn sanoin ai juma. Tälleen vältän toistoa aika näppärästi.

Ja nyt lopuks
- onks pakko?
- on!
alan esittää asiallista. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kuumaa jäätä ja jäätävää tulta. Ne kahmaisevat syliinsä isoja lohkareita siitä, missä yhteiskunnallisesti olemme menossa. Niissä on myös paljon naurua erilaisilla kierteillä - esim. fusillimaisilla täysjyvällä ja ilman -  ja se tuntuu vapauttavalta jos toki myös kauhistuttaa, koska se on sidoksissa siihen, miten monet asiat ympärillämme ovat huonolla tolalla.

Näiden novellien lukeminen tuntuu hyvältä. Uskomattoman hyvältä. Hyvemmältä kuin hyvältä!



Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
218 sivua
Siltala (2019)

Kommentit

  1. Ja eikun lukulistalle! Kiitos aina niin lukunautinnollisista postauksistasi muutenkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Viivi 😊ja ihanaa kuulla, että kirja menee sun listalle. Aina jotenkin ihan erityisesti ilahdun, kun joku kertoo aikovansa lukea Salmenniemeä. Tyyppihän uudistaa koko suomalaisen novelligenren ja on runoilijakin vielä. Aikamoinen saavutus!

      Poista
  2. Viimein muistan kommentoitua tämänkin! Eli siis, itsekin uskon elämänvalheeseen, koska vaikea on muutenkaan selittää sitä ihmisten kokemusta, joka näyttää olevan tosi yleinen ja toistuvan usein kaikesta maailman näennäisestä vapaudesta huolimatta.

    Tykkäsin kovasti siitä, miten tämä oli temaattisesti ja tyyliltään erilainen kokonaisuus kuin Uraanilamppu, ja nyt aloin taas miettiä myös sitä, miten kirjojen ulkoasut oikeasti tuntuvat ilmentävän näissä Salmenniemen novelleissa sisältöä erityisen vahvasti. Muutenkin kuin mielleyhtymänä delfiinit -> sininen, näissä teksteissä oli jonkinlaista viileyttä, pintatason rauhaa, vaikka pinnan alla olikin sitten rauhatonta, pelottavaakin. Sukupuoliharhan mainitsemisesta erityispeukku, sen unohdin omassa kirjoituksessa, vaikka oli tosiaan tärkeä elementti myös. Ja joo, elokuvien tai muutenkin eri taidemuotojen hyödyntäminen kaunokirjallisten tekstien pohjalla voisi yleistyä mieluusti.

    Kyllä oli taas riemastuttavaa, tämä kaikki. Seuraavaksi voisi olla vaikka vihreän novellikokoelman vuoro, voin melkein nähdä sen jo silmissäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämänvalhe on jo sanana niin hieno, että sitä ei missään nimessä pidä hylätä.
      Hieno havainto tuo pintatason rauha ja sen alla oleva rauhattomuus - en tullut lukiessa sitä ajatelleeksi, mutta nyt kun mainitsit asian, niin totta. Kaikenlaista jännää liikettä tästä kokoelmasta kyllä löytyy mukaanlukien kiinnostavia yhteiskunnallisia juttuja.

      Vai vihreä. Saattaapi ollakin, mutta veikkaan keltaista. :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j