Hyvä nuuhku piti paikkansa - Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Kun saan käsiini uuden kirjan tapanani on avata se randomisti jostakin kohtaa ja ennen kuin luen ainoatakaan sanaa haistelen kirjaa. Sen jälkeen luen muutaman sanan ja haistan kirjaa uudestaan. Miira Luhtavaaran runokokoelmasta minulla oli sekä haju- että näköaistiin perustuen heti alkuunsa hyvä nuuhku.

Luhtavaaran runokokoelman aiheena on perhe, jonka jäsenet ovat äiti-Margot, isä-Boris ja lapsi-Lulu. Onko tässä jotakin, mikä pitää erikseen mainita? On kyllä.

Runoissa kirjoitetaan harvoin perheistä. Runouden default-päähenkilö on pitkään ollut mies ja hänen suuret eksistentiaaliset ongelmansa ja punaviinipullosta sekä naisista haettu lohtu. Tämä kuvio on onneksi muuttumassa, mutta yhä edelleen perhe yksikkönä on saanut olla harvinaisen rauhassa runoilijan kynältä.

Kirjoitetaan kyllä äideistä ja isistä ja lapsista, mutta harvemmin niin, että heitä tarkastellaan perheenä. Luhtavaara tarttuu tähän aiheeseen ja synnyttää kokoelmassaan onnistuneen vuoropuhelun perheenjäsenten välille. Jokainen heistä sanoo sanottavansa yksinään, sanoo sanansa julki miettimättä, mihin ne putoavat vai jäävätkö kenties ilmaan pyörimään. Kyse ei ole vuoropuhelusta sen varsinaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin niin, että jokainen puhuu vuorollaan, eikä se mitä sanotaan liity välttämättä siihen, mitä toinen on sanonut aiemmin.

Miten Margot, Boris ja Lulu ovat asunnossa, jossa he asuvat? Ovatko he yhdessä, vierekkäin, päällekkäin? Alussa on joka tapauksessa vettä ja paljosta vedestä tulee meri, märkä tai kuviteltu. Vanhemmaksi tuleminen on haurasta ja kun lapsi on ihan pieni, on myös äiti ja isä pikkuruisia. Siitä se lähtee ja kohtaa unettomuuden. Tarkemmin määrittelemättömästä suunnasta kuuluvat Lulun sanat:

Sitten kun minä kasvan isoksi
ja te kasvatte pieniksi

minä menen tuuliajolle.

Kasvamista tapahtuu eri suuntiin. Juuttumista myös. Ja menettämistä. Äiti joutuu luopumaan omasta tilastaan, koska hän on aina käytettävissä. Miten siihen tottuu? Muuttuneeseen olosuhteeseen, jossa se toinen ei aina oikein osaa, vaikka yrittää kyllä. Ja miten siitä seuraa se, että tunteet kerääntyvät sisälle kehoon, eivätkä osaa ulos.

Miten lapsi (lapsi yleensä, sinä ja minä lapsena, lapseus kokonaisuutena) on ensin uimari ja vasta myöhemmin nousee jaloilleen edetäkseen kävelemällä. Miten "sama meri kaikissa meissä" (kiitos Jaan), miten aikuisissa sama meri jo vähän kuivunut ja joskus levoton, joskus taas hiiskumaton.

Ja miten sen iskeytyminen tajuntaan, että vanhempana on lapsensa lapsuus.

Että kaikki se miten paperinmakuinen
minäkin voin olla, on paperia sinun suussasi ja mikä
muisto siitäkin syntyy. Olla jonkun lapsuus, vaikka on
sateeseen unohtunut ämpäri, vaikka on matala tukka ja
sattumanvarainen mielipide. 

Miten lapsen lapsuus rakentuu äidin ja isän menneisyyden päälle. Miten sitä on välissä ja kiitorata lapselle kohti tulevaisuutta. Miten itseäkin oman pinnan liukkaus kauhistuttaa. Miten siivet, joissa oman äidin puhaltamaa, kivun pois vievää taikaa ovat kuhmuraiset. Miten ne lepattavat ja ovat aina vähän rikki.

Puhuuko lapsi vai puhuuko aikuinen ja jos aikuinen niin kuka? Vai puhuuko sittenkin aikuisen sisällä oleva lapsi, lapsen kerrokset, oman lapsen äidistään esiin nostamat muistot.

Nyt, tai ehkä vasta nyt minä näen sinut
hämärässä, kyykistyneenä sänkyni vieressä, epämukavassa
asennossa yrität hivuttaa tyynyn alle hammaskeijun tuomaa
kolikkoa niin etten herää.

Luhtavaaran kieli on kylpy, sen vaahdon arvaamattomuus hyväilee kehoani joka puolelta. Se viipyy kainaloissa ja pärisyttää vatsaa ja puhaltaa lounatuulen napaan. Se hyväilee silloinkin, kun se ei tee niin. Joskus erityisesti juuri silloin. Tämän kokoelman sanoissa on valtavasti lämmintä hymyä (sinä hävisit Mona Lisa), joka voi äkkiä vaihtaa tunnetilaa.

Niinkuin sinusta Luhtavaaran sanoista roikkuu valoa.



Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
96 sivua
Teos (2019)