Ihan nyt sellainen "pikkujuttu", että sinä ja minä voimme valita, luemmeko tämän kirjan. Katriina Huttusella sen sijaan ei ole valinnan mahdollisuutta. On vain loputon suru, joka ei hellitä. On ennen ystäviksi luullut ihmiset, jotka Huttusen tyttären kuoleman jälkeenkin ovat enemmän kiinnostuneita omista asioistaan kuin Huttusen hyvinvoinnista.
Jollakin tapaa koin velvollisuudekseni lukea Surun istukan. Edellinen lause on hullusti sanottu, mutta tarkoitan sitä, että lukemalla tämän kirjan ja kirjoittamalla siitä haluan ottaa osaa Huttusen suruun ja ilmaista myötätuntoni.
Kirjoitan nyt kirjasta, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa. Kaikki mitä tästä kirjasta voin sanoa on turhaa. Suurimman osan ajasta tätä kirjaa lukiessani halusin halata kirjailijaa. Osoittaa edes jotenkin, että en käänny pois hänen surustaan. Ihmisten puistattava kylmyys Huttusen kokemuksia ja tilannetta kohtaan on vastenmielistä ja saa kysymään, eikö itsekkyydellä ole enää mitään rajaa? Vastaus on ilmeinen: Ei ole.
Kauheinta mitä voisin tehdä olisi kirjoittaa teksti, jolla pyrkisin vetoamaan lukijoiden tunteisiin. Kirjoittaa näennäisesti kaunis ja koskettava bloggaus, jonka voi lukea ja luettuaan unohtaa ja jatkaa niitä arkisia puuhia, joita ennen tekstin lukemista oli tekemässä. Jatkaa, koska voi niin tehdä.
Surun istukan lukeminen pelottaa epämääräisellä tavalla. Ennen sen lukemista mietin, että ei ole väliä sillä, minkälainen tämä kirja on. On väliä vain sillä, että se on kirjoitettu. Jollakin tapaa koin niinkin, että tässä kirjassa Huttusen tytär elää edelleen ja että tämä kirja estää hänen unohtumisensa ulkopuolisten silmissä.
Huttusen teos on armoton ennen muuta häntä itseään kohtaan. Suru ja syyllisyys kietoutuvat toisiinsa loputtomin säikein. Kirjaa lukiessa haluaisin sanoa hänelle, että se, mitä tapahtui, ei ole hänen syynsä. En usko hetkeäkään, että tyttären teko oli millään tavalla Huttusen syytä.
Surun istukan sivuille heijastuu kuva kirjailijasta itsestään, joka on matkalla Hietaniemen hautausmaan kolumbaarioon. Matkalla sytyttämään kynttilöitä tyttärensä hautapaikalle. Metaforisena kuvana mieleen tulee Sisyfos ja hänen kivenjärkäleensä. Kerta toisensa jälkeen, uudestaan uudestaan uudestaan.
Huttunen ei lähde teoksessaan avaamaan niitä syitä, jotka johtivat hänen tyttärensä itsemurhaan, vaan antaa hienotunteisesti tyttären pitää syyt itsellään. Sen sijaan hän kritisoi - ja erittäin oikeutetusti - terveydenhuolto- ja apteekkihenkilökuntaa, jotka tekivät tyttären teon mahdolliseksi. Ne, joiden olisi pitänyt pelastaa ja auttaa toimivat juuri päinvastaisesti. Kukaan heistä ei kuitenkaan suostu ottamaan vastuuta tapahtuneesta. Tunnen voimatonta vihaa. Miten näin voi käydä? Maassa, joka tilastojen mukaan on maailman onnellisimpia. Tuntuu, että "hyvinvointi" on vain sana, jota käytetään peittämään mätää pursuavia paiseita.
On ihmeellinen yhteensattuma, että surunsa keskellä Huttunen suomentaa Naja Marie Aidtin kirjaa Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin, joka niinikään kertoo tekijänsä lapsen itsemurhasta. Aidtin hienon teoksen lähestymistapa on fragmentaarinen, kun taas Huttunen kertoo surustaan sen omaa logiikkaa seuraten. Kumpikin näistä romaaneista menee syvälle lukijaan.
Istukan kautta vatsassa oleva vauva saa ravintoa. Surun istukan kautta Huttunen on yhteydessä tyttäreensä ja suru ruokkii häntä. Usein lukiessani kohotan katseeni katsoakseni ikkunasta ulos, mutta näen vain sumua.
En osaa sanoa oikein mitään. Hiljaisuus kertoo enemmän kuin sanat.
Kiitos tästä kirjasta Katriina Huttunen.
Katriina Huttunen: Surun istukka
(ennakkokappale), 319 sivua
S&S (2019)
S&S:lle kiitos ennakkokappaleesta
Kävin lukemassa tekstisi vähän ennen kuin julkaisin oman postaukseni. Minäkin painiskelin sen kanssa, että mitä tästä nyt sanoisin. Kaikki tuntui jotenkin falskilta. Muutenkin bloggaamiseni on jumittanut viime aikoina, ja huomaan nyt, että en kovin helposta päästä lähtenyt tätä blogijumiani aukomaan.
VastaaPoistaJuuri tuo, että kaikki tuntui falskilta. Sitten tuntui, että ei voi myöskään olla kirjoittamatta ja siinä välimaastossa sitten sanoa jotakin. Ei tosiaankaan helpoin kirja, jos bloggaaminen on muutoinkin hankalaa. Hieman samaa ollut mullakin. Välillä ei meinaa millään onnistua.
PoistaAion tutustua. Tyttäreni menehtyi aivosyöpään reilu kaksi vuotta sitten ja kirjallisuus on auttanut minua raskaalla surureissulla, reissu jatkuu. Aidtin kirjan olen myös lukenut, kiitos tästä vinkistä.
VastaaPoistaLämmin osanottoni Jorma. ❤️Niin valtavan surullista. Toivon, että tämä kirja tarjoaa sinulle tukea surussasi. Mikäli haluat voit laittaa sähköpostiini (omppuapple@gmail.com) osoitetietosi ja lähetän tämän kirjan sinulle. Paljon voimia sinulle!
PoistaTää kiinnostaa, koska ite lapsena yritin kolme kertaa itsemurhaa.
VastaaPoistaUskaltanen sanoa ja toivottavasti olet samaa mieltä, että onneksi et onnistunut ja olet edelleen keskuudessamme. <3
PoistaTekisi niin mieli sanoa jotakin, mutta en osaa. Joskus vielä lainaan tämän, kunhan saan tuota lähellä olevaa kirjapinoa vähän pienemmäksi. Kiitos hienosta kirjoituksestasi, Omppu.
VastaaPoistaTämä kirja hiljentää ja ymmärrän hyvin, että sanat katoavat. Niin mullekin kävin, kun tästä kirjasta kirjoitin ja koko sitä valtavaa maastoa, jonka tämä kirja herätti eloon on ihan mahdotonta pukea sanalliseen muotoon.
Poista