"Luja lukukokemus" - Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki * BAR Finland, 36

 "Teksti ei ole teksti, jollei se kätke ensi näkemältä, ensi alkuun, rakenteensa lakia ja pelisääntöjä. [...] Teksti on siten aina ja olemuksellisesti vaarassa kadota lopullisesti. Kukapa saisi siitä koskaan tietää?"

(Jacques Derrida: Platonin apteekki) *


Tämä on 36. osa BAR Finland -kirjoitussarjaa ja ensimmäinen, jossa osanottajille annetaan drinkki käteen heti ovella. Ennen kuin kulautamme juomat kurkkuumme sanomme kaikki yhdessä aperitiff ja tunnustelemme miten ylähampaat ottavat kosketusta alahuuleen.

TÄSSÄ alla on tila,




jossa kuuluisi esitellä Kari Aronpuro ja kertoa jotakin hänen saavutuksistaan. En sitä nyt kuitenkaan tee, sillä ne joille Aronpuro on tuttu eivät hänen esittelyään kaipaa ja ne taas, joille nimi Kari Aronpuro ei sano mitään voivat halutessaan käyttää hakukonetta.

Aronpuron romaanin nimi laajenee mielessäni kuviksi, joita hallitsee filminpätkät Roberto Rossellinin elokuvasta Rooma - avoin kaupunki. En väitä, enkä ole väittämättä, että näiden kahden teoksen välillä vallitsisi yhteyksiä.

Jostakin tuntemattomasta syystä, joista todennäköisin on aperitiffin (pienellä a:lla) vaikutus, edellisten kuvien päälle liimaantuu kuva Anita Ekbergistä Fontana di Trevin suihkulähteellä. Elokuva on vaihtunut Federico Fellinin Ihanaan elämään, joka peilaa niitä tunnelmia, jotka Aperitiffin (isolla A:lla) läsnäolo kirjallisessa baarissani saa aikaan.

1960-luku oli suomalaisen kirjallisuuden ja muun taiteen osalta kivaa aikaa, sillä silloin tehtiin monia juttuja, joita ei ennen ollut tehty. Järjestettiin performansseja ja vastaavia ja oltiin muutoinkin täynnä luovaa intoa. Vuosikymmenen puolivälin Amerikassa syntyi postmodernismi ja samaan aikaan - osin ehkä sen kaikuna,  osin ehkä itsenäisesti - kokeellisuus alkoi saada jalansijaa suomalaisessa kirjallisuudessa ja erityisesti runoudessa.

Samalla hiekkalaatikolla Aronpuron Aperitiff - avoin kaupunki -romaanin kanssa leikkivät vuonna 1965 mm. Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi, Kalevi Seilosen Tosiasioita minusta, Maila Pylkkösen Virheitä, Pekka Parkkisen Kuu hehkuu vielä sekä Pekka Kejosen Käyttögrafiikkaa.** Nämä teokset kokeellisemman kirjallisuuden ystävän kannattaa pitää mielessä ja laittaa ne vaikka alati pitemmäksi käyvälle "luen vielä joskus" -listalle, jonne onneksi mahtuu kirjallisia teoksia loputtomasti.

*

Lukemani Aperitiff - avoin kaupunki on teoksen 3. laajennettu painos, jonka kustantamo ntamo julkaisi tämän teoksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2015. Kyseessä on hieno ja arvokas kulttuuriteko ja lähetän isokokoisen virtuaalisen ruusukimpun ntamolle.

Aperitiff - avoin kaupunki koostuu seuraavista elementeistä niihin kuitenkaan rajoittumatta:

päiväkirjamerkinnöistä
runoista
aurinkomarkiisien tilausohjeesta
tavaraluetteloista
lehtileikkeistä
lähdeluetteloista
sukupuusta
mustasta sivusta
laskulomakkeista
mainoksista
logaritmitaulukoista

Romaanin juonen voi tiivistää kertomalla, että se kertoo kahdesta veljeksestä Tauno ja Reino Salmesta. Tauno on kirjastotyöntekijä, Reino taas hautausurakoitsija.  Tauno on lisäksi runomiehiä ja otan tähän alle randomin esimerkin (valittu silmät kiinni sormella sivukohtaa osoittamalla) hänen runoistaan.

tulin pantteistis-materialistiseen tunnetilaan
istun ja katselen liikennelaitoksen hallien kattojen yli
kaupunkia
olla tätä kaikkea olla kesä
olla kappale materian tietoista tilaa

Aperitiff on kollaasiromaani, joka koostuu noin sadasta eri teoksesta lainatusta materiaalista, joka on lueteltu itse teoksessa ja joka on pääosin ei-fiktiivistä. Tämän materiaalin käyttö ja se tapa, jolla Aronpuro sitä käyttää luo tähän teokseen omanlaisensa tyylin, jota voisi kutsua epätyyliksi.

Maanapaossa heinäkuussa 1965 oleva K.K. toteaa teoksen esipuheessa

Mielestäni nykyajalla ei ole mitään varsinaista tyyliä.

Tämä lause sopii huomattavasti paremmin kuvaamaan Aperitiffia kuin moni muu lause. Tosin se on äärimmäisen helppo ja luultavasti helpompi ymmärtää väärin kuin oikein. Tämän vuoksi on hyvä pitää mielessä, että tyylistä on hankala päästää eroon, sillä myös tyylittömyys tuottaa aina omanlaisensa tyylin ja jos tekee kuten Aronpuro romaanissaan ja yhdistää toisiinsa hyvin eri tyylisiä elementtejä, niin mikäs muukaan siitä on lopputuloksena kuin juuri tietty epätyylinen tyyli.

Edellisten lauseiden kohdalla pitää huomioida lisäksi nykyaika, joka tässä yhteydessä on 1960-luvun puoliväli ja joka tätä tekstiä kirjoittaessani on vuosi 2019. Näiden välille syntyy jännite, jota kiristää ja löysää se, että monet Aperitiffissa esiintulevista huomioista ovat sen tapaisia, että niistä itsestään on mahdoton tai hankala sanoa, mihin nykyaikaan ne viittaavat. Tämä tulee esiin erityisesti Aperitiffin toiseen laitokseen liitetyissä aikalaisarvosteluissa, jotka ovat niin herkullisia, että en malta olla ottamatta niitä tässä yhteydessä esiin. Samalla voin vain haikailla niin monipuolisten ja tarkkoja havaintoja ja analyysejä sisältävien arvioiden perään kuin mitä näistä vuonna 1965 julkaistuista kritiikeistä löytyy.

Mukaan otettujen aikalaisarvostelujen myötä Aperitiff kirjoittautuu uudeksi teokseksi. Kriitiikeistä löytyy useita tarkastelukulmia itse teokseen ja ne rikastuttavat valtavasti Aperitiffin tarkastelua. Yksi Aronpuron teoksen tyypillisimmistä tyyliseikoista on, että hän tekee kuvatusta materiaaliskonkreettista. Niinpä tässä teoksessa ei vain tyydytä kertomaan, että postissa tuli sähkölasku, vaan itse sähkölasku on painettu teokseen. Sähkön katkaiseminen taas on esitetty mustana sivuna. ***

Joku ehkä sanoisi, että Aperitiffin tapaisen teoksen kuka tahansa voisi saada aikaan. Joku on tietenkin väärässä, sillä kyse ei ole summittaisesta eri elementtien yhteen liittämisestä. Kollaasissa Aperitiff mukaan lukien kiinnostavinta on, miten eri elementit keskustelevat keskenään. Tulkinta on Aronpuron romaanin kohdalla juuri avoin kaupunki, jossa luettelot, runot jne. ovat kaupungin sisäisiä elementtejä, jotka Aronpuro saattaa diamonilogiin toistensa kanssa. Erityisen kiinnostava on teoksen kohta, jossa vasemmilla sivuilla "kulkee" teosluettelo, kun taas oikeanpuoleisilla sivuilla kerrotaan yksityiskohtia luokkakuvassa olevista lapsista.

Aperitiffissa kysytään: "Mitä tekemistä sanoilla on todellisuuden kanssa?" Itse asiassa koko teos voidaan lukea kommentaarina tähän kysymykseen. Vaihtoehtoiset vastaukset kysymykseen ovat, että sanoilla on tekemistä todellisuuden kanssa tai ei ole tai on tai ei ole osittain.

Ihan oman kirjallisuushistoriallisen helmensä tarjoaa teoksessa mukana oleva ns. Kemin kirjaston jupakka. Aperitiffista löytyy niin kopio Kemin kaupungin kirjastolautakunnan kokouksesta kuin Kemin kaupunginkirjaston johtajan Pohjolan Sanomiin 16.1.1966 kirjoittama teksti, jossa kyseinen johtaja kertoo, miksi Aperitiffia ei ole otettu mukaan kirjaston valikoimiin. Kirjoituksessaan kaupunginkirjaston johtaja toteaa Aperitiffia esimerkkinä käyttäen, että "ilmeinen humpuuki ja pelkkä atelieerikokeilu eivät kuulu kirjaston hyllyille."  On helppo kuvitella, että saman kohtelun olisi kokenut myös Gertrude Steinin Herkät napit, jos siitä jo vuonna 1966 olisi ollut suomennos käytettävissä ja sitä olisi Kemin kaupunginkirjaston kokoelmiin keksitty tarjota.

Toisin kuin edellä mainittu Kemin kaupunginkirjaston johtaja olen sitä mieltä, että Aronpuron romaani on merkittävä kirjallinen teos. Se on ihan hitokseen inspiroiva romaani, joka kertoo myös paljosta muusta kuin siitä, mikä itse teoksessa ilmenee.  Etukäteen vähän pelkäsin, että Aperitiffin lukeminen saattaisi olla työlästä, mutta aavistukseni oli täysin väärä. Paikoin olo oli kuin ihmisellä, joka muutaman viikon karkkilakon jälkeen pääsee Makuuniin, jonka toimiala on muuttunut videovuokraamosta karkkikaupaksi. Niin monta värikästä laaria, joista voi koostaa oman pussillisensa.

Teoksen toiseen painokseen sisällytetyssä otteessa 'Tekijän päiväkirjasta', joka on kirjoitettu syyskuussa 1978, Aronpuro kertoo, että hänen estiikkansa koostuu "kuudesta perusosasta: lähettäjä, vastaanottaja, sanoma, koodi, kanava ja konteksti." Pohdintojensa tukena hän käyttää semiootikko Umberto Econ ja kielitieteilijä Roman Jakobsonin ajatuksia. Tähän kappaleeseen tutustumista suosittelen erityisesti semioottisesti ja/tai kielitieteellisesti suuntautuneille lukijoille. Kyseisestä osiosta löytyy myös tämän blogitekstin aloittanut sitaatti Jacques Derridalta.

Jaahas, tulin kulkeneeksi ympyrää.





Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki (3. laajennettu painos)
ntamo (2015)
ensimmäisen painoksen julkaisi Kirjayhtymä vuonna 1965




Otsikossa mainittu "luja lukukokemus" on lainaus Kalevi Seilosen Demariin vuonna 1965 kirjoittamasta Aperitiffin kritiikistä.

* Kari Aronpuro siteeraa Derridaa Aperitiffin uusimpaan laitokseen kirjoittamissaan jälkisanoissa 'Aperitiff - avoin kaupunki 1965-2015'

** suomalaisen kirjallisuuden 1960-luvun osalta olen konsultoinut Juri Joensuun teosta Menetelmät, kokeet, koneet : proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa, Poesia 2012. Minun olisi kannattanut tutustua myös Joensuun teokseen Vuoden 1965 mania? : suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi, Poesia 2016, mutta kuulin tästä teoksesta vasta, kun etsin Helmetistä tietoa siitä, minä vuonna ensin mainitsemani Joensuun teos on julkaistu. Vastaisen varalle panen vahvasti mieleeni tämän jälkimmäisenä mainitsemani Joensuun teoksen, sillä on äärimmäisen luultavaa, että sillä on minulle paljon annettavaa

*** mustan sivun tulkinta sähkökatkokseksi ei ole omaa keksintöäni, vaan se on peräisin Leo Lindstenin 31.10.1965 Kansan uutisiin kirjoittamasta kritikiistä