"Varo sitä pimeää ovea!" - Djuna Barnes: Yömetsä
On romaaneja, joiden vaikutus syntyy juonesta, tarinasta tai henkilöhahmoista. Harvinaisempia sen sijaan ovat romaanit, joissa oleellisinta on tunnelma. Djuna Barnesin klassikkoteos Yömetsä (Nightwood, 1936) kuuluu kuitenkin juuri näihin. Tunnelmana tämä romaani on elänyt mielessäni siitä lähtien, kun sen ensimmäisen kerran luin. Tätä tunnelmaa, joka kantaa rakkauden rautaista pantaa, ovat vuodet sekoittaneet ja kerrostaneet, mutta sen ydin on pysynynyt muuttumattomana.
Yömetsän alussa on T.S. Eliotin esipuhe, jossa hän kertoo kuvanneensa Barnesin romaania toteamalla, että "se vetoaa lähinnä runojen lukijoihin". Tällä kuvauksella Eliot sanoo tarkoittaneensa, että Yömetsä "on niin hyvä romaani, että vain runouden herkistämät voivat arvostaa sen kaikkia puolia."
Jos Yömetsä olisi kynttilä, sen sydän olisi Robin. Arvoituksellinen, alati karkaava nainen, jolla on hyvin voimakas vaikutus ihmisiin, joita hän tapaa. Robin on luiskahteleva ja suostumaton, hän kylvää rakkauden tuhoa minne meneekin. Hän oh ihmiseksi tullut yö. Robin on
[...] tavoittamaton, kuin puutarhan vanha veistos, josta kuvastuvat sitä koetelleet säät, eikä se siksi ole niinkään ihmiskäden kuin sateen, tuulen ja vuodenaikojen vaihtelun aikaansaannos ja on, ihmishahmostaan huolimatta, tuhon vertauskuva.
Robinin lisäksi tunnelman luomisen kannalta keskeisiä henkilöitä teoksessa ovat Tohtori, joka rakastaa omaa ääntään ja puhuu paljon sekä Nora, jolle Robin on myrkytys veressä.
Yömetsässä on naisia rakastavia naisia ja Tohtori on hänkin persoonaltaan nainen, vaikka on miehen ruumiiseen syntynytkin. Tämä ei ehkä tunnu kovin radikaalilta nykylukijasta, mutta kannattaa pitää mielessä, että Yömetsän julkaisuvuosi on 1936.
Yömetsä on absintti ja dekadentti. Se on vahvasti suurustettu esteettinen keitos, jossa rakkaus näyttää itsestään myös ne kipua tuottavimmat puolet ja vihjaa, että kaikesta muusta ihminen voi itsensä irrottaa, mutta rakkaus on kuumetauti, johon ei ole parannusta.
Madame, jos syntyisi pelkkä sydän lautasella, se sanoisi "Rakkaus" ja värähtelisi kuin sammakon irtileikattu reisi.
Barnesin romaanin kieli on törkeän hienoa. Kohtalon puraisemaa ja dekadentin oopiumin välimerkitsemää. Yömetsän sanoissa on yön arvaamaton varjo. Kiihkeä hajuvedeltä lemahtava rannepulssi, joka heijastaa milloin ylhäistä, milloin alhaista.
[...]haudo tuskaasi hiljaisuudessa, jos sitä haluat, sama juttu kuin kärpillä - naiset kun maksavat huomattavia hintoja hienoista keltaisista kärpännahoista - mistä ne saavat tämän arvokkaan värinsä? Istumalla koko ikänsä sängyssä ja kusemalla lakanoihinsa, eli omalla tavallaan itkemällä.
Yö on tässä romaanissa se totuus, jolta haluaisi ummistaa silmänsä.
Me olemme vain ihon kattamaa ilmaa, joukko katoavaiseen kiinnitettyjä lihaksia. Itseemme painautuneena nukumme häpeään tuomitussa tomussamme. Olemme kurkkua myöten täynnä oman kurjuutemme kuvauksia. Elämä on laidun, jossa yö näykkiii ja märehtii ravintoa meidän epätoivomme ruokkimiseksi.
Yömetsä vie minut takaisin niihin tunnelmiin, joita koin Prahassa nelisen vuotta sitten ja sen vuoksi päätän tämän tekstin lainaamalla vanhaa blogitekstiäni ja ottamalla mukaan myös tuolloin julkaisemani kuvan, joka kuvaa Yömetsän sielunmaisemaa.
[lainaus alkaa]
Kadut ovat kapeita ja kapenevat yhä. Ne johtavat paikkoihin, joihin säädyllinen kulkija ei suostu edes menemään. Menen silti. Kuumottaa.
Absintti valuu alas kurkusta ranskankielisen puheen säestyksellä. Keitä ovat nuo miehet ja naiset, jotka niin kiihkeästi väittelevät jonkun sanan käännöksestä?
Pahan kukkia kasvaa seiniin.
Spleen.
Viini.
Kuolema.
Kapina.
Vihreän valon houkutus.
Yösydän. Katse. Hikiset kainalot ja paljas selkä.
Savukeholkit.
Savuinen jazz.
[lainaus päättyy]
Jos käyt Yömetsään yksin teet sen omalla vastuullasi. Jos et suostu kohtaamaan omaa yötäsi, elämäsi ei riitä tekemättömän tekosi katumiseen.
Kun luet Yömetsän löydät sen, mitä olet jo pitkään aavistellut. "Varo sitä pimeää ovea." Paluuta ei ole.
Djuna Barnes: Yömetsä
176 sivua
Nightwood (1936)
Suomentanut Lauri Perkki
Kirjayhtymä (1987)
Osallistun tällä kirjalla myös Mitä luimme kerran -blogin naisklassikkohaasteeseen
Osallistun tällä kirjalla myös Mitä luimme kerran -blogin naisklassikkohaasteeseen
Luin tämän joskus teininä, silloin en muista vaikuttuneeni kirjasta paljoakaan. Nyt tämän blogipostauksesi myötä alkoi kiinnostaa olisiko lukuelämys erilainen näin kypsällä iällä. Täytyy varmaankin kokeilla uusintaa.
VastaaPoistaEi ehkä ihme, että ei teininä oikein sytyttänyt, sillä onhan tämä kuitenkin aika haastava teos. Onneksi kirjojen kanssa voi aina tehdä uuden yrityksen.
PoistaTämä oli kyllä mullistava. Hienoa, että luit nyt uudestaan. Muistan tarkasti hämmennyksen, jonka kieli aiheutti alkuun, että _miten_ tätä oikein pitäisi lukea, kun se jotenkin vastusteli tarkoitusta, johon sen yritin asettaa. Sitten ymmärsin, että tästä saa eniten irti, kun lukee runon tavoin, vaikka kieli ei ensin näytä runolta. Ostin kirjan hyllyyn englanniksi ekalta Lontoon matkalta, on mielenkiintoista lukea sitten joskus tämä alkukielellä.
VastaaPoistaTuo T.S. Eliotin kommentti on kyllä ihan paikallaan ja justiinsa. Haluan myös joskus ostaa tämän englanniksi hyvällä kannella. Tämän kirjan kohdalla kansi on erityisen tärkeä, sillä haluan, että jo kannesta välittyy samaa kuin itse kirjastakin.
Poista