Moi,
Minä tässä eli sirkusitkijä, joka kävi pari päivää sitten Kansallisteatterissa katsomassa Melli Maikkulan kirjoittaman Pellen, joka sai kantaesityksensä Willensaunassa.
Siltä varalta, että ihmettelet niin kerron, että sirkusitkijyyteni tarkoittaa mm., että kuulun niihin, joilla kyyneleet nousee silmiin heti sirkustelttaan astuessa ja joiden rinnassa puristus huipentuu siihen maagiseen hetkeen, kun pelle astuu lavalle.
Kansallisteatterin esitys alkaa pellen (Olli Ikonen) sisääntulolla. Ollaan klassisten pelle-elementtien juurilla modernia twistiä unohtamatta. Näin luodaan se tunnemaasto, jossa esitys tapahtuu. Eräänlainen takabiitti, joka vaikuttaa kaikkeen, jota Pellessä myöhemmin tullaan näkemään.
Pellen keskeisiä teemoja on isän ja tyttären välinen suhde. Isä on pelle, jolta ei ole liiennyt huomiota tyttärelle, koska hänellä on niin paljon tekemistä pellepuuhiensa kanssa. Yhtä lailla esitys nostaa haarukkaansa normit, joiden mukaan elämää tulee suorittaa. Siis nyt vaikka niin, että ihmisen kuuluu mennä heteronaimisiin ja hankkia lapsia, eikä kenenkään isän kuulu olla pelle. Kunnon häitä pitää tietenkin edeltää stressi vieraslistapohdiskeluineen ja polttarisäätöineen. Näin hommat tehdään oikein ja niin kuin kuuluu, sillä normien noudattaminen on tärkeää, koska niiden ulkopuolella vallitsee kaaos, kumma meno ja mahdollisesti onnellisuus, vaikka jälkimmäistä ei saa saa mainita ääneen.
 |
| Anna Ackerman, Olli Ikonen |
Pellen pariskuntayksikön muodostavat Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo). Julia on ammatiltaan terapeutti, joka onkin hyvin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että hän jäi lapsena huolenpitoa vaille. Ei siis ihme, että transferenssi ja vastatransferenssi menee Julian vastaanotolla mutkalle, kun potilas (Jukka-Pekka Palo) tulee hakemaan apua laiskuuteensa.
Kent myy liittymiä. On silleen hieman Saunalahti-missionäärityyppisesti liittymäihmisiä. Kun kauppa käy huonosti, hän päättää viedä liittymähommat uudelle tasolle ja kosii Juliaa. Oiva ratkaisu, sillä häät ovat aina hyvä vaihtoehto saada lisäsäpinää elämään, eiks niin. Ja varsinkin, jos sekä morsiamella että sulhasella on omia pikku salaisuuksia, joiden paljastuminen johtaa noloihin tilanteisiin.
 |
| Jukka-Pekka Palo, Olli Ikonen, Tomi Alatalo |
Näyttelijöiden suoritukset ovat hurjan vaivattoman tuntuisia. Voisin kuvata niitä tässä vaikka sellaisella kliseellä kuin maininnalla, että ne ovat metsäpuron raikkaita ja luonnollisia. Jokainen hahmoista kasvaa itseään suuremmaksi. On samaan aikaan sitä mitä on, mutta yhtä lailla myös aukenemisia enempään ja pidemmälle.
Pellen yksi hienoimpia ominaisuuksia on, että suunnilleen kaikki nähty viittaa johonkin muuhun kuin mitä varsinaisesti nähdään ja kuullaan. Musiikki luo tapahtumien päälle vielä oman kerroksensa ja lisää tunnetta siitä, että kyse on vielä jostain syvemmästä kuin mitä tässä onnistun ilmaisemaan. Esityksen lavastus on pelkistetty ja tehokas ja sen voimakkaimmat elementit syntyvät punanenäisten seinällä loksahtelevien pelletaulujen kautta. Pellet vaanivat ja kyseenalaistavat. Niiden ilmekieli menee siihen paikkaan ihmistä, jossa syntyvät unet, pelot ja unelmat.
 |
| Riisinkeitto ei ole aina helppoa Tomi Alatalo, Anna Ackerman |
Tyyliltään Pelle on absurdi komedia, jossa näkymättömästi mukana hääräävät Beckettin Godot'n Vladimir ja Estragon. Se naureskelee kaikelle sille häslingille, jota häiden järjestäminen nykyään aiheuttaa, kun ne järjestetään niin kuin pitää. Se haukkaa ihmisen syvintä yksinäisyyttä ja siitä aiheutuvaa seisahtuneisuutta, jota edes you tube -videot eivät pitemmän päälle pysty poistamaan. Onneksi sentään on olemassa Prisma, sillä kun sinne asti onnistuu itsensä saamaan voi aina takertua sen ihananvihreän muovisen ostoskorin ripaan ja aloittaa seikkailun kummasti vahvistuneena.
Pellen komiikassa on syvää filosofiaa ja eksistentialismia. Jokainen meistä liukastuu ennen pitkää banaaninkuoreen ja monet useammankin kerran.
Maikkulan käsikirjoitus on hauskuudessaan ihan pirun vakava ja muodoltaan koomikon kyyneltä simuloiva. Arkiset havainnot väreilevät terävinä, tarkkoina ja hyvin tunnistettavina. Esitys etenee raikkaan arvaamattomasti ja koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi on tulossa. Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Pelle on upean luontevaa teatteria, joka osallistaa katsomon poikki näyttämölle kulkevien viirien kautta myös katsojat osaksi sirkusta, josta myös nimeä elämä käytetään.
Kansallisteatterin Willensauna: Pelle
Käsikirjoitus Melli Maikkula
Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Anna Pöllänen
Äänisuunnittelu Leo Lindgren
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Klovneria suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez
Näyttämömestari Aslak Sandström
Rooleissa:
Olli Ikonen
Anna Ackerman
Tomi Alatalo
Jukka-Pekka Palo
Valokuvat
Lipusta kiitos Kansallisteatteri
Löysin vihdoin aikaa kurkistaa blogiisi. Olet kyllä ihan uskomaton sanataituri ja harvinaisen teräväkatseinen. Kirja-arvioitasi lukiessani en ole voinut taas kuin vain huokailla! Huippuhyvää tekstiä kauttaaltaan. Samoin kuin myös nämä teatteriarviosi. Melkein istuin Willensaunassa itsekin. Juu, juu, tiedän että olen tämän saman sanonut täällä ennenkin, mutta sanonpahan taas! Ps. Hienoa kun tuo Ossi Nymankin löysi tämän tositositasokkaan blogisi tuolla ylempänä 👍❤😊.
VastaaPoistaOlen viime aikoina ollut innostunut teatterista noin ylipäätään ja tämä Pelle oli niin mun juttu. Sen vuoksi siitä olisikin vallan ihanaa ja vapauttavaa kirjoittaa.
PoistaOssin vierailu oli melkoinen yllätys. Hienoa totta kai, että hän näki niin paljon vaivaa, että tuli blogiin asti kommentoimaan. Suosittelen lukemaan Patriarkaatin. Se tuskin jättää kylmäksi.
Kiitos taas AilaKaarina. Kirjoitat aina niin kauniisti, että täällä lähes "vetistelen" :)