Sanotaan paremman puutteessa vaikka näin. Kulttuurimme tarvitsee Omaheimon kaltaisia rohkeita ja sopivasti räävittömiä naisia, jotka uskaltavat uskalluksen yli, eivätkä välitä sopivuudesta ja sen asettamista rajoista.
Myös Sydämessä Omaheimo panee itsensä peliin. Toki teos on fiktiivinen, mutta siinä on vahva henkilökohtaisen pohjavire. Kirjoitan muistiinpanovihkooni, että Sydän on puhekirjallisuutta ja että tämän tyyppiset kirjat ovat nyt muodissa. Kirjat, jotka sijoittuvat hyvin lähelle tekijäänsä ja joiden ihannelukija on henkilö, joka jakaa tekijän kanssa saman kokemuspiirin.
Sydämessä minua kiinnostaa erityisesti kaksi eri juttua, joista kumpikaan ei liity teoksen varsinaiseen tematiikkaan, rakkauden ja ihmissuhteiden vaikeuteen ja mahdottomuuteen. Teoksen alkuosan kiinnostavuus syntyy siitä, että siinä kuvataan siivoojan työtä. Hyvin harvoin siivoojat nimittäin pääsevät esiin kirjallisuudessa. Siis mahtavaa. Vaeltelen Sydämen siivoojan kanssa pitkin Stockmannin autiota tavarataloa. Kumihanskat saavat käteni haisemaan, kainaloissa on hikiläikät ja kurja haju levittäytyy ympärilleni.
Tässä kohtaa tajuan, että kirjoitin edellä "Sydämen siivooja" - hmm jaahas, tällaisenkin tason tästä romaanista voi löytää.
Monesti elämä olisi helpompaa, jos sydämensä voisi siivota yhtä lailla kuin tavaratalon. Kuurata sen puhipuhtaaksi jos ei muuta niin seuraavaa likaajaa varten. Tehdä sydämensä suursiivouksen aina ihmissuhteen päätyttyä. Asiat vaan eivät mene niin, vaan sydämeen kerrostuvat kaikki ihmissuhteet. Jäävät sen sisälle ja pinnoille kamalaan ja äänekkääseen epäjärjestykseen.
Sydämessä rakkaus tulee elämään Otavan, Freijan ja Muusikon muodossa. Rakkauden vaiheet ovat aina samat:
1. "Kanssasi on niin hyvä olla / syliisi helppo tulla."*
Kaikki on ihanaa. Sinun ihosi on suunnaton ja kiehtova maanosa. Meri, josta juoda. Kartta, jonka jokaista millimetriä on pakkoa saada nuolla.
2. Epäilys herää
3. Ohi on
Kun uni tai valve voittaa, he katoavat kaikki, lopullisesti. Joka kerta lopullisesti.
Sydän (symbolina) on kulttuurisesti niin vahvasti lastattu ja moneen kertaan ryöstöviljelty, että siihen on vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Osin tästä johtuen Omaheimon romaanin sydänsymboliikka ei paikoin oikein jaksa nousta, vaan jumittuu toisteisuuteensa.
Enemmän kuin tulkintojen lukeminen siitä, että teoksen päähenkilön päättää heittää sydämensä kadulle minua kiinnostaa teoksen kertojaratkaisu, joka on mystinen ja siksi kiehtova. Romaanin alussa päähenkilö on siivooja, mutta teoksen loppupuolella hän on terapeutti. Toki on mahdollista, että kyse ei ole samasta henkilöstä ollenkaan, mutta mikään romaanissa ei viittaa tähän mahdollisuuteen.
Miksi siivooja muuttuu terapeutiksi? Tekeekö hän siivojanhommia opiskellessaan terapeutiksi? Opiskeleeko hän terapeutiksi voidakseen keskittyä muiden huoliin omiensa sijasta? Onko kyseessä luokkaloikka?
Onko Sydän komedia? Siinä mielessä varmasti kyllä, että ihmisen tarve löytää rinnalleen toinen ihminen on usein niin perustavanlaatuisesti elämää hallitseva juttu, että siitä ei ilman komediallisia aspekteja selviä. Samalla tietenkin on traagista ja repivää, kun joutuu kohtaamaan ihmissuhdepettymyksen toisensa jälkeen ja tätä puolta Omaheimo tuo vahvasti romaanissaan esiin ja saa pragmatistin sisälläni kysymään: miksi kaikki tämä ihmissuhdevaiva, kun lopputulos on aina yhtä kurja?
Mut hei, ei saa olla pessimisti. Tämän neuvon annan itselleni.
Sydän saa myös kysymään, missä määrin ihminen itse kaipaa toista rinnalleen ja missä määrin kyse on kulttuuristen odotusten täyttämisestä. Malin Lindroth on teoksessaan Vanhapiika tuonut ansiokkaasti esiin, miten kumppaniton ihminen tulkitaan vialliseksi ja jollakin tapaa kelpaamattomaksi yhteiskunnan ylijäämäksi.
Siis patriartkaattihan hyötyy ihan jumalattomasti siitä, kun nainen tuskailee ihmissuhteiden kanssa. Näin tärvääntyy aikaa, jonka voisi käyttää monenlaisiin tärkeisiin asioihin, kuten vaikka juuri kyseisen patriarkaatin rapauttamiseen. Ai että!
Mutta kun se sydän haluaa tahtoo vaatii kieltäytyy olemasta onnellinen, jos sen vieressä ihan liki liki ei syki toinen moinen lihasmöykky.
Sydän etenee sydämen rytmiin. Sen pulssissa on ikävä ihmistä, joka jäisi vierelle. Omaheimo on kirjoittanut romaanin, josta moni voi löytää itsensä ja oman kaipauksensa. Lohdullisuus syntyy siitä, että muillakin on samanlaista kuin itsellä.
Raisa Omaheimo: Sydän
186 sivua
Kustantamo S&S (2019)
*Lainaus samannimisestä laulusta, tekijät/esittäjät Juha Tikka, Hector ja Susanna Haavisto
Kiitos tästä, itse siivoustyötä päätoimisesti tekevänä ex- kirjallisuudenopiskelijana arviosi sykähdytti. Hienosti kirjoitat sydämen siivoamisesta ja ihmissuhteiden kertymisestä..puhtaus ja lika ovat hyvinkin symbolisia asioita, vaikka harvempi siivooja tuota tulee miettineeksi muuten kuin käyttännön näkökulmasta. Ilahdun yleensä duunarikuvauksista nykyromaanissa ja tietysti nimenomaan siivoojien nostamisesta näkyviin, heidän persoonastaan työroolin takana. Nykysiivoojat lienevät vähän toisenlaista porukkaa kuin muutama vuosikymmen sitten, tosin nuoria on vaikea alalle houkutella. Mutta tuo työ tuskin heti loppuu se epäseksikkyydestä huolimatta :)
VastaaPoistaTartun kirjaan kun se eteen osuu. Toivottavasti pian.
Duunarikuvauksia lukisin itsekin mieluusti enemmän, mutta aika vähän niitä taidetaan nykyisin kirjoittaa. Ehkä juuri sen takia kirjan alkuosa miellytti erityisesti, kun siivooja oli kerrankin päähenkilö. Puhtaus ja lika, kuten mainitsit, ovat todellakin symbolisia asioita. Kiitos kommentistasi!
Poista