Siirry pääsisältöön

Kun ilmastonmuutos ahdistaa - Emma Puikkonen: Lupaus


"Minä suojelen sinua kaikelta,
mitä ikinä keksitkin pelätä.
Ei ole sellaista pimeää,
jota minun hento käteni ei torjuisi."

Ylläolevia Ultra bran säkeitä lauloin ahkeraan, kun olin raskaana ja niitä huomasin tapailevani useaan kertaan myös lukiessani Emma Puikkosen uutuusromaania Lupaus. Siinä nimittäin teoksen päähenkilön Rinnan isä lupaa tehdä samoin: suojella tytärtään kaikelta ja saman lupauksen Rinna tekee tyttärelleen Seelalle.

Vaan kovinpa vähän kukaan ketään kykenee suojelemaan, vaikka kuinka tekisi parhaansa. Sen joutuu huomaamaan myös Rinna, joka valmistautuessaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin päätyy äärimmäisiin varautumistoimiin.

Puikkosen romaani on vahvasti ajankohtainen. Keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta on käynyt viime päivinä kiivaana myös ympäri somea, jossa moni vanhemman sukupolven edustaja repii sukka- ja pelihousunsa törmätessään nuorten ilmastonsuojeluaktivismiin.  Kun ensin on ollut mukana tuhoamassa planeettaamme  tulevien sukupolvien elinolosuhteista välittämättä ja sen jälkeen osoittaa syyttävällä sormella nuoria, jotka vaativat meitä aikuisia ryhtymään tekoihin, en voi kuin hävetä kuulumistani keski-ikäisten joukkoon. Propsit nuorille!

Lupauksen tarinaan ilmastonmuutoksen merkit hiipivät vähitellen. Sateet pitenevät. Punkkikannat kasvavat ja muuttuvat ihmisen kannalta vaarallisemmiksi. Turistit "kiljuvat ja nauravat", kun jäälohkareet irtoavat seinämästään.

Ongelma on ihminen ja hänen toimintansa. Luonnolla menisi niin paljon paremmin ilman ihmistä.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Rinnan ja Seelan tarinan lisäksi Lupaus kertoo myös Rinnan veljestä Robertista, joka tekee tutkimusmatkoja Grönlannin jäätiköille.

Puikkosen romaani ei etene kronologisesti, vaan sen sidoksena kulkee kerronnan perustasoon nähden tulevaisuuteen sijoittuva kuvaus Rinnasta, joka on joutunut hoitolaitokseen ilmastoahdistuksensa vuoksi.

Rinnan kohtalon myötä esiin nousee myös normaalina pidetty ja yhteiskunnallisesti hyväksytty. Tässä suhteessa avaava on Rinnan huomio siitä, että hänen "ymmärryksensä on erkaantunut yhteiskunnallisesta ymmärryksestä." Rinnan mielenterveyden järkkymisen myötä Puikkonen ikään kuin pakottaa lukijan kysymään, eikö normaalimpaa ole ahdistua ilmastonmuutoksesta kuin olla sen suhteen välinpitämätön?

Seelan kasvaessa Rinna joutuu hänen kanssaan useasti törmäyskurssille. Avioeron jälkeen hän asuu kaksin tyttärensä kanssa ja tämän tarve saada äidiltään huomiota tuntuu toisinaan vaatimusten sarjalta, johon Rinna ei millään jaksaisi vastata.

Haluan tunkea Seelan suuhun jotain jotta saisin hänet hiljaiseksi. Katson ympäri keittiötä, mikä se voisi olla, kapusta, patonki, kaulin?


Puikkonen kuvaa Seelan kasvua irti äidistä kohti maailmaa ja omaa elämää ja Rinnan vaikeuksia päästää irti tyttärestään. Äidin ja tyttären väliin kasvaa tyhjää ja lauseet, joita Rinna on aiempina vuosina tyttärelleen sanonut alkavat näyttäytyä naurettavina ja epätoivoisina. Seelan teini-ikä aiheuttaa enenevää kahnausta ja ehdin jo mielessäni kritisoida, että taas kerran vahvistetaan stereotypiaa teineistä maailmanneksi hankalimpina tyyppeinä, joiden sielunelämää ja tekoja vanhempien on mahdoton ymmärtää saati hyväksyä. Vaan maltetaanpa hetki.

Yksi Lupauksen puhuttelevimpia kohtia on, kun Rinna, jolle tytär ei juuri enää suostu puhumaan, saa kuulla tämän ajatuksista television välityksellä. Kyseessä on koulun kautta järjestynyt tapaaminen pääministerin kanssa ja mitä tekeekään Seela? Saa tärkeine kysymyksineen pääministerin näyttämään idiootilta. Pointsit Seelalle! Teini rulez!

Robertin tarina vaikuttaa osin muuhun kertomukseen ympätyltä ja siihen liittyy sivupolkuja, joita en täysin purutyötä tekemättä ole valmis nielemään. Toisaalta Robertin kautta Puikkonen laajentaa ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä ja tuo esiin myös miesten välisen rakkaussuhteen. Erityisen ilahduttavaa on, että Robertin ja hänen poikaystävänsä Neevin rakkaussuhdetta käsitellään Lupauksessa ilman mitään erityisiä filttereitä. Ihan niinku normijuttuna!

Kun Seela on pikkutyttö hän haluaa kirjoittaa Robertin tarinan muistiin. Tämän mikrotason muistiinkirjoituksen Puikkonen yhdistää hienolla tavalla laajempaan maailman muistiin kirjoittamisen problematiikkaan. Se, mitä tapahtuu ja se mitä koetaan on kuitenkin aina enemmän kuin se mitä voidaan muistiin tallentaa.

Kaikki pitäisi kirjoittaa muistiin: hidas humina jonka ihminen voi kuulla kun maapallo kääntyy, jos on yksin korkealla paikalla, muuttolintujen äänet, niiden kaikkeus, keltainen väri siinä yhdessä pensaassa ...


Kielellisesti Lupaus jakautuu mielenkiintoisesti kahtia. Arkielämää ja ihmisten tekemisiä Puikkonen kuvaa konstailemattomasti ilman sen kummempia kielellisiä tehokeinoja. Luontoon liittyvät kuvaukset ja ihmisen sekä luonnon välistä suhdetta esiintuovat kohdat sekä ylipäätään ne osat tekstiä, joissa luontomaailma on jollakin tapaa läsnä ovat paikoitellen - kuten edellä olevasta sitaatistakin käy ilmi - kauneudessaan pysähdyttäviä ja suorastaan huikaisevia. Kielellinen rekisterivaihtelu kertookin tässä romaanissa omaa tarinaansa luonnon merkityksestä ihmistä suurempana.

Lupauksen kauneimpia kohtia on kuvaus ihmisen sulautumisesta yhdeksi luonnon kanssa. Tämä teoksen loppusivuilta löytyvä kuvaus olisi hieno päätös tälle romaanille, mutta tarinan dramaturgia vaikuttaisi vaativan, että teos päättyy sen ydintarinan - Rinnan ja Seelan välisen suhteen  - tarkasteluun. Tämä on tavallaan sääli, vaikkakin itse tarinasta käsin motivoituva loppuratkaisu, joka sekään ei ole huono ja jättää lukijalle vahvan viestin siitä, että toivo on nuorissa ja tulevaisuudessa.

Juuri nyt tarvitaan kuitenkin erityisesti tekoja ja Lupauksen kaltaisia kirjoja, jotka käsittelevät ilmastonmuutoksen ulottuvuuksia niin taitavasti kuin Puikkonen tässä romaanissaan tekee.




Emma Puikkonen: Lupaus
299 sivua
WSOY (2019)


Helmet-haaste kohta 22: ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Kommentit

  1. Moi! Tämä kirja kyllä kiinnostaa tosi paljon juuri ilmastonmuutos- ja ilmastoahdistusaiheen vuoksi. Myös tuo Teini rules -juttu houkuttelee, hienosti sanottu! Kuulitko muuten, että nuorten ilmastomielenosoituksessa perjantaina laulettiin tuota Minä suojelen sinua kaikelta -biisiä? <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiennyt, että ilmastomiekkarissa laulettiin tätä laulua. Se vaan tuntui niin valtavan hyvin kuvaavan Puikkosen romaania, että otin sen tuohon alkuun mukaan.

      Kiinnostuin Puikkosesta kirjailijana hänen edellisen teoksensa 'Eurooppalaiset unet' myötä, joten halusin heti lukea myös tämän uutuuden. Lupaus on monisäikeinen teos ja sen ajankohtaisuus on tyrmäävää.

      Poista
  2. Minullekin tuli mieleen tuo, kuinka perjantain mielenilmauksessa laulettiin juuri tuota kappaletta. Itse en valitettavasti ollut paikalla, tulin vasta illalla.

    Tämä kuulostaa vaikuttavalta ja ajankohtaiselta kirjalta. Ilmastoahdistuksestakaan ei ole tietääkseni paljoa kirjoitettu, ja moni ympäristöä käsittelevä kirja on fantasiaa tai scifiä. Minua puhuttelee myös tämä ajatus kaiken muistiinkirjoittamisesta: hetkien, ajatusten ja tjmunteiden, ettei niitä unohtaisi myöhemmin. Luin juuri uudelleen parin vuoden takaisia runojani, jotka käsittelevät tätä aihetta. Välillä unohtaminen on tosin armollisempaakin.

    On myös paljon nuoria, jotka eivät välitä ilmastonmuutoksesta ja siihen vaikuttamisesta - ei tarvitse hävetä itseään, vaikka muut oman sukupolven edustajat eivät välittäisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kappale sopii loistavasti sekä ilmastonmuutosteemaan että tässä kirjassa olevaan äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Itse tulen sen tosiaan aina muistamaan raskausajoiltani.

      Tuntuu kamalalta, mutta tuntuu että jotkut dystopiat ovat muuttumassa todellisuudeksi. Minäkään en muista lukeneeni kirjaa, jossa ilmastonmuutos olisi yhtä keskeisellä sijalla kuin tässä Puikkosen kirjassa.

      Muistiin kirjaaminen on aina vajavaista, mutta itsekin nuorempana kirjoittelin ahkerasti päiväkirjoja. Kerran luin niitä ja totesin, että en ollut yhtään niistä ajoista viisastunut ja välillä tuntui, että joissain asioissa oli nuorena fiksumpi.

      Kyllä mua hävettää nämä vanhempien ihmisten reaktiot, joita on tullut ympäri somea vastaan. Ja lisäksi tuntuu tosi ikävältä, että vaikutelmaksi jää, että halutaan vaan torpata nuoria. Ikinä koskaan ei nuorilta pitäisi viedä toivoa ja myös niin, että nuorilta voi vanhempikin oppia paljon, jos oma omahyväisyys ei ole esteenä.

      Poista
  3. Sain tän itsekin juuri luettua, mutta en jostain syystä kirjoitettua siitä mitään. Pidin pohjavireestä ja Rinnan (eikös se päähenkilö ollut Rinna eikä Riina? En pääse tarkastamaan kun palautin kirjan jo kirjastoon, mutta Rinnasta olen itse muistiinpanoni koko ajan kirjoittanut, haha.. :D) ja Seelan suhteesta kaikkein eniten, ja samoin kuin ilmeisesti sinua, Robertin mukaantuominen tuntui hieman päälleliimatulta.

    Oma keskittyminen vain tämän kanssa puolivälin jälkeen herpaantui, enkä harmikseni enää saanut uudelleen alun taiasta kiinni, ja vähän tosiaan kaksijakoiset fiilikset kirjasta jäi. Mutta aiheeltaan hieno ja ajankohtainen, silläkin jo pääsee pitkälle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rinna on tosiaan oikein. Onnistuin lukemaan koko kirjan läpi niin, että luin joka kerta Riina. Korjasin tuon nimen nyt. Kiitos huomautuksesta.

      Mulla taas oli niin päin, että alku ei oikein lähtenyt ja ehdin jo vähän huolestua, mutta sitten alkoi ns. tapahtua. En tästä tosin niin paljon innostunut kuin Eurooppalaisista unista, mutta siitä pidinkin vallan hurjasti. Aihe on kyllä mitä tärkein ja pistää ajattelemaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e