Siirry pääsisältöön

Donna Tartt: The Goldfinch (Tikli)

"We have art in order not do die from the truth." (Nietsche)

'Goldfinch' on järkäle niin kokonsa kuin lukijalle tarjoamansa tarinankin puolesta. Jos et halua lukea aamun pikkutunneille asti, älä tartu 'Goldfinchiin', sillä se aiheuttaa lukijassaan vaikeasti hallittavaa sivunkääntämishimoa.

Teos on saanut nimensä Carel Fabritiuksen vuonna 1654 maalaaman samannimisen taulun mukaan. 

Se on kertomus 13-vuotiaasta Theodore Deckeristä, joka menettää äitinsä newyorkilaiseen museoon tehdyssä terrori-iskussa. Theo itsekin loukkaantuu, mutta onnistuu pääsemään museosta ulos. Tätä ennen hän kuitenkin tutustuu vanhaan herrasmieheen, Weltyyn, joka pyytää Theoa ottamaan mukaansa Fabritiuksen taulun, joka on ollut myös Theon äidin lempitaideteos. 

Jo ennen räjähdystä Theo on pannut merkille Weltyn ja hänen seurassaan olleen nuoren tytön. Myöhemmin käy ilmi, että mies, joka hänkin kuolee terrori-iskun seurauksena oli antiikkikauppias ja tyttö, Pippa, hänen tyttärentyttärensä. Mies antaa museossa Theolle sormuksen, jonka hän pyytää Theo viemään yhtiökumppanilleen Hobielle. Näin Theo tutustuu Hobieen ja antiikkihuonekalujen maailmaan.

Theo ja hänen äitinsä ovat olleet hyvin läheisiä ja taidenäyttelyissä käynti oli heidän yhteinen harrastuksensa. Theon isä taas on puolialkoholisti, joka on jättänyt perheensä. Äidin kuoltua Theo jää kovin yksin. Isän olinpaikkaa ei tiedetä, eivätkä isovanhemmat ole kiinnostuneet Theosta. Tarttin romaanin halki kulkee vire, joka kietoutuu kysymyksiin, miten ihmiselle käy, kun elämältä putoaa pohja? Miten elämää voi jatkaa, kun on joutunut luopumaan kaikkein rakkaimmasta ihmisestään? Miten syyllisyyden kanssa voi elää?

'Goldfinch' on nykypäivän epiikkaa. Theon väliin varsin huumeidentäytteinen odysseia ja kuvaus nuoren miehen yrityksistä löytää paikkansa maailmassa. Tässä etsinnässä on kolme ihmistä, joiden avulla Theo haparoi eteen päin. Olemassaolon yleisen kivuliaisuuden hän voi jakaa Hobien kanssa, menetyksen kauheuden Pippan kanssa ja sivullisuuden tunteet Borisin kanssa. Jälkimmäiseen Theo tutustuu, kun hänen isänsä yllättäen palaa poikansa elämään ja ottaa  hänet mukaansa asumaan Texasiin.

Tarttin teos on taiteen kyllästämä. Kerronta ja tapahtumat pysyvät kasassa pienen 1600-luvulla maalatun taideteoksen avulla. Samanaikaisesti maalauksen lintu, Tikli, toimii Theon ja hänen elämänsä metaforana. Tiklin tavoin Theo on vanki, hänen elämänsä kehysten määrittyessä kuoleman, syyllisyyden ja sivullisuuden kautta. Fyysinen taideteos puolestaan kulkee Theon mukana pitkin hänen elämäänsä, Theo piilottaa sen ja suojelee sitä, välillä se joutuu kadoksiin ja ilmestyy taas esiin uudestaan. Taideteoksen vaiheet symboloivat Theon elämää: olemista, kadottamista ja löytämistä. 

Taideteos ei kuitenkaan ole pelkästään taideteos, vaan se on symbolisessa mielessä myös Theon äiti - se, mitä Theolle äidistä jäi. Se on rakennelma, jolle Theon elämä perustuu äidin kuoleman jälkeen. Fabritiuksen taideteos aiheuttaa kuitenkin Theolle myös jatkuvaa syyllisyyttä, koska Theo on vienyt sen museosta luvatta ja hän tietää liiankin hyvin, että se pitäisi palauttaa museolle. Maalaus on Theon salaisuus, jonka varassa hänen elämänsä on. Miten voisi luopua asiasta, jota ilman oma elämä lakkaisi olemasta?  

The painting had made me feel less mortal, less ordinary. It was support and vindication; it was sustenance and sum. It was the keystone that had held the whole cathedral up. And it was awful to learn, by having it so suddenly vanish from under me, that all my adult life I'd been privately sustained by that great, hidden, savage joy: the conviction that my whole life was balanced atop a secret that might at any moment blow it apart. 

Taideteos edustaa Theon kaipuuta menneisyyteen, aikaan, jolloin äiti vielä eli. Aikaan, jolloin Theo ei vielä ollut repeytynyt irti elämästä. Terrori-iskun hetkellä Theon elämä kiinnittyy taideteokseen, mutta samanaikaisesti hänen äitiä kohtaan tuntemansa rakkaus jatkaa elämäänsä siirtymällä museossa räjähdyshetken myös kokeneeseen Pippaan. Siinä missä taideteos edustaa rakkautta imperfektiivissä, Theon Pippaa kohtaan tuntemat tunteet ovat futuurissa ja futuurissa ne myös pysyvät. Theon Pippaa kohtaan tuntema rakkaus on intensiivistä. Se on fiksaatio, eräänlainen halun korkeampi prinsiippi, joka ei voi saada täyttymystään. Psykologisella tasolla Theon Pippaa kohtaan tuntema halu edustaa hänen rakkauttaan äitiinsä ja jotta halu voisi saada täyttymyksensä, olisi Theon päästettävä irti äitinsä kuoleman aiheuttamasta surusta. Jos taas Theo voisi tästä surusta luopua, kaipaus Pippaa kohtaan lakkaisi olemasta.

'Goldfinch' on kerrottu ensimmäisessä persoonassa, joka on omiaan tuomaan Theon hyvin lähelle lukijaa. Vasta teoksen lopussa paljastuu, että kyse on retrospektiivisestä kerronnasta, jossa Theo muistelee elämäänsä. 'Goldfinchissä' myös paikoilla on tärkeä merkitys. New York vilkkaine katuineen ja viehättävine kuppiloineen edustaa Theon "äidinmaata", lattea ja keinotekoinen Texas isänmaata ja Amsterdam kaupunkia, jossa uudelleen syntyminen on mahdollista. Tarttin henkilökuvaus on äärimmäisen tarkkaa ja varsinkin Hobie ja Boris on kuvattu hyvin elävästi. Nämä kaksi ovat henkilöinä mitä erilaisimpia, mutta heillä molemmilla on erityinen paikkansa Theon sydämessä.

Hobien maailma vanhoine korjattavine huonekaluineen kasvaa sekin elämänsuuruiseksi metaforaksi. Kärsivällisyydellä ja huolellisella työllä rikkoutunut huonekalu voidaan restauroida, mutta siitä ei koskaan tule samanalaista kuin millainen se alunperin oli. Kolhut jättävät jälkensä niin huonekaluihin kuin elämäänkin. Meidän tehtävämme on oppia hyväksymään epätäydellisyys ja löytää kauneutta paikatun ja alkuperäisen leikkauspisteestä. 

Siinä missä Hobien huonekalupajassa vallitsee hidastunut aika ja historian armelias pöly, tuo Boris mukanaan jatkuvan, usein hermostuneen liikkeen. Viinaa ja huumeita kuluu. Tehdään hassuja juttuja, jotka myöhemmin eivät niin hassuilta enää tunnukaan. Boris on Theon paras ystävä, mutta Theo joutuu myös pettymään häneen, antamaan anteeksi ja hyväksymään, että Boris on Boris. Kaiken kaikkiaan Boris on riemastuttava henkilöhahmo, jonka ilmestymistä Tarttin romaanin sivuille odotin kärsimättömästi. Borisin näennäisesti hyvin kevyn elämäntavan kautta Theo joutuu pohtimaan painavia kysymyksiä hyvän ja pahan ilmenemismuodoista. Voiko paha synnyttää hyvää? Entä jos paha onkin välttämätöntä, jotta hyvä voisi tulla esiin?  

'Goldfinchin' lopussa Theo tekee tiliä elämänsä kanssa. On kysymyksiä, jotka Tartt haluaa meidän esittävän itsellemme, vaikka ne vaikuttaisivatkin naiiveilta. Tärkeintä on olla itsensä, luottaa oman sydämensä ja intuitionsa ääneen. Tosin vaikeammaksi tämä tehtävä käy silloin, jos intuitio vie suoraan kohti tuhoa. Pitäisikö sitä silti noudattaa? Pitäisikö pyrkiä olemaan parempi ihminen? Vastauksia tärkeämpiä ovat kysymykset ja niiden pohtiminen. Loppujen lopuksi mikään ei ole pelkästään itseään, vaan viittaukset vievät useihin suuntiin. Kuten Tartt osuvasti kirjoittaa: Everything is a signpost pointing to something else.


Teos, joka lukiessa tuli mieleen: Edgar Allan Poe: The Purloined Letter



Kommentit

  1. Hyvä kuulla, että tämä on koukuttava ja vie siis mukanaan. Pidin nimittäin kohtalaisen paljon Jumalat juhlivat öisin -kirjasta, mutta Pieni ystävä oli pettymys. Tämä uusin kutkuttaa hieman, mutta vähän varauksella. Toki vain lukemalla selviää, millainen kokemus tästä syntyy.

    VastaaPoista
  2. Itse pidin kovasti Jumalat juhlivat öisin -teoksesta. Pientä ystävää en ole lukenut. Tämä Goldfinch sitten olikin aikamoinen lukukokemus. Käynnistyi hieman hitaasti, ainakin minulle, mutta sitten se oli menoa. On ihanaa, että tällaisia "mammutteja" vielä kirjoitetaan, niin että saa viettää kirjan maailmassa hieman pidemmänkin aikaa. Tässä oli ihan omanlaisensa kirjoitustapa. Teksti hengitti ja rytmittyi mielenkiintoisesti. En osaa kuvata tuota tarkemmin. Kannattaa siis lukea. :)

    VastaaPoista
  3. Sattumalta ostin juuri äsken tämän kirjan. Ostan kirjoja todella harvoin. Minulla oli painavat ostaa juuri tämä kirja ja sehän oli tietysti Tarttin esikoisromaanin tekemä voimakas vaikutus.

    Tuskin uskalsin lukea tekstisi. Pelkäsin koko ajan, että paljastat jotain liikaa, mutta onneksi et. Itse olen kai omissa blogiraapustuksissani tullut syyllistyneeksi kaikenlaisiin möläytyksiin ja spoilereihin liiankin usein...

    Eikö kirjasta tullut mieleen Oscar Wilden "Dorian Grayn muotokuva"? Onhan siinäkin maalaus. Entä voitko yhtään valottaa blogisi nimen taustaa? Liittyykö siihen joku tarina?

    VastaaPoista
  4. Painavat syyt ostaa painava kirja :) Jään mielenkiinnolla odottamaan bloggaustasi Goldfinchistä.

    Pyrin kirjoittamaan niin, että en paljastaisi liikoja, koska uskoisin, että aika monet ei vielä ole tätä lukeneet. Mulla ei tullut kyllä kertaakaan mieleen "Dorian Grayn muotokuva" johtuen ehkä siitä että Wilden ja Tarttin romaaneissa taideteoksilla on mielestäni aika erilainen funktio.

    Blogini nimi viittaa Charlotte Bronten romaaniin Jane Eyre, jossa samanniminen päähenkilö huudahtaa: Reader, I married him. Minulle tämä huudahdus on merkinnyt jonkinlaista vallankumousta naiskirjallisuudessa, koska 1800-luvun puolivälissä tällaiset suorat lukijan puhuttelut olivat vielä harvinaisia.

    VastaaPoista
  5. Mää en oo tarttunu Tarttin kirjoihin, ku ne on jostain syystä tuntuneet jotenkin niin isoilta ja pelottavilta. Ehkä pitäisi vaan rohkaistua ja kokeilla, eikä pelätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen rohkaistumaan. Mulle nuorena Jumalat juhlivat öisin oli elämää suurempi kokemus ja viihdyin erinomaisesti myös tämän Tiklin seurassa. En ole paksujen kirjojen ylin ystävä, mutta Tarttin kohdalla teoksen laajuskaan ei haittaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e