Siirry pääsisältöön

Shani Boianjiu: The People of Forever are not afraid



Laita kaasunaamari päähän ja astu telttaan, joka on täynnä kyynelkaasua. Ota kaasunaamari pois. Vastaa komentajan kysymyksiin: Rakastatko armeijaa? Rakastatko maatasi? Kumpaa rakastat enemmän, isääsi vai äitiäsi? Pelkäätkö kuolemaa? Moneenko kysymykseen ehdit vastata ennen kuin kyynelkaasu pakotti sinut juoksemaan pois teltasta? Opitko tämän harjoituksen avulla hallitsemaan paniikkiasi?

Boianjiu heittää lukijan keskelle tapahtumia. Ollaan israelilaisessa luokkahuoneessa. Opiskelijat ovat tyypillisiä teinejä teinien iloine ja suruineen. Opiskeltavat asiat sen sijaan ovat kaukana tavanomaisista, kun tyttöjen on mm. opeteltava määrittelemään sellaisia lyhenteitä kuin PLO, SAM, IAF ja RPG-lapset. Pian tunneilla kirjoitettavat lippuset, haaveet pojista ja juhlista jäävät taakse, kun tyttöjen on astuttava armeijaan ja osallistuttava kaasunaamarikokeeseen.

People of Forever are not afraid (PFA) on rakenteeltaan episodimainen ja kirjailija kertookin teoksen loppuun liitetyssä haastattelussa, että osa kirjan kappaleista oli alunperin itsenäisiä kertomuksia. Boianjiun kirjoitustyyliä leimaa kiihkeys ja yllätyksellisyys, sanat ovat kuin kankaalle umpimähkään läiskittyjä väritäpliä, jotka tekijän taiturillisuus pitää koossa. PFA muistuttaa palapeliä, josta sekä puuttuu paloja, että jossa niitä on liikaa.

Israelilainen Boianjiu on itsekin käynyt armeijan ja hän kirjoitti PFA:n 25-vuotiaana muutama vuosi oman palvelusaikansa jälkeen. Teoksen päähenkilöinä ovat ystävykset Yael, Avishag ja Lea. Tytöillä on monia yhteisiä piirteitä, mutta jokaiseen heistä armeija vaikuttaa eri tavalla. Yael on asekouluttaja, jonka tehtävänä on opettaa nuoria poikia ampumaan. Avishag taas on rajavartija, joka monitorista tutkii rajaliikennettä ja ajankulukseen kuvittelee, että näytöllä näkyvät pikselit ovat oikeita ihmisiä. Lea puolestaan toimii vartijana rajatarkastusasemalla tehtävänään profiloida, että rajan ylittävät palestiinalaiset eivät ole tappajatyyppiä tai kuulu niihin, jotka aikovat pysyä Israelissa ikuisesti.

Tytöt ovat kaukana sankarihahmoista ja välillä he ovat suorastaan vastenmielisiä. Boianjiun tahallisen pinnallinen henkilökuvaus kuvastaa osuvasti sitä, miten armeija ja jatkuvassa hälytystilassa oleminen kutistaa ihmisen ja hänen tunne-elämänsä. Tyttöjen siirtymä aikuisten maailmaan on pitkästymisen, turhautumisen ja väkivallan näkemisen ja kokemisen kestämistä. Boianjiun maailmassa moraali on pelkkä sana ilman sisältöä. Avishag pohtii ratkaisua perinteisen abortin ja pillereillä tehtävän abortin välillä. "Also, it could be interesting to just do my shift and smoke a cigarette in the watch room while a tiny baby is falling out and no one knows it but me. I didn't even know that pill thing existed! The wonders of science. I like it that both options are interesting. It makes the whole decision thing that much more special."

Teos sisältää kuitenkin myös huumoria ja usein tapahtumien kuvaus saa lisäksi absurdeja mittasuhteita, kuten kolmen ihmisen mielenosoituksessa, johon osallistuvat toivovat armeijan tekevän heille jotakin, jotta he saisivat asialleen julkisuutta. Mielenosoittajat itse ovat Leaa paremmin perillä siitä, millainen proseduuri on heidän kapinansa tukahduttaminen ja miten heitä tulee kohdella, jotta heidän kohtalonsa ylittäisi lehtien julkaisukynnyksen.

Vaikka PFA ei ole varsinaisesti poliittista kirjallisuutta, ei poliitikasta voi päästä eroon, koska teos käsittelee myös Israelin ja Palestiinan välisiä suhteita. Kappaleessa 'Means of Supressing demonstrations" mainitaan kuin ohimennen perheensä menettänyt Huda-niminen tyttö, jonka kuva levisi sanomalehdissä maailmanlaajuisesti ja muistan itsekin sen nähneeni. Hudan ottaminen mukaan kaunokirjalliseen teokseen puolestaan on herättänyt kovaakin kritiikkiä. Painetut kirjaimet ovat edelleen vaarallisia ja erityisen vaarallisia ne ovat silloin, kun ne osuvat maiden väliseen konfliktitilanteeseen.

***

Löysin Shani Boianjiun teoksen sitä kautta, että se oli viime vuonna Baileys-kirjallisuuspalkinto-ehdokkaana. 'People of forever are not afraid' on pinnalta helppolukuinen, mutta mitä enemmän sitä miettii ja pohtii, sitä lukuisammaksi käy lukijan päässä syntyvien polkujen ja kysymysten määrä. Lukemisen jälkeen teos on palannut mieleeni tämän tästä ja olen huomannut miettiväni sitä taas jostakin aivan uudesta näkökulmasta. PFA:n kaltaiset kompleksiset teokset edustavat juuri sellaista kirjallisuutta, josta itse pidän eniten. PFA on kerrottu ei-kronologisesti ja se huipentuu loppusivuilla Yaelin pohdintaan siitä, miten paljon armeijaan meno häntä pelottaa. Ottaen huomioon romaanin nimen, koko teoksen ylle heittäytyy iso ironinen varjo. 

Jään odottamaan innolla Boianjiun seuraavaa teosta. Jos olisin kirjallisuuskriitikko, lopettaisin sanoihin: Tähti on syntynyt.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j