Sudan itsenäistyi vuonna 1956, mutta siitä lähtien aina 2000-luvun puolelle asti maassa on käyty melkein jatkuvasti sisällissotaa. ’Sade lankeaa’ kuvaa sisällissotaa maan pohjoisosan arabien ja etelän ei-arabien välillä. Yhteensä tässä sodassa kuoli noin 1,5 miljoonaa ihmistä ja sisällissota päättyi vasta vuonna 2005 solmittuun rauhansopimukseen. Virallisesti Etelä-Sudan itsenäistyi 9.7.2011.
Kirjan etukannesta luen, että Wynne-Jones on toimittaja ja kirjailija, joka on työskennellyt useilla kriisialueilla Etelä-Sudan mukaanlukien. Kirjassa kuvatut tapahtumat pohjautuvat löyhemmin tai tiukemmin hänen omiin kokemuksiinsa. Ennen lukemisen aloittamista kääntelen kirjaa kädessäni epävarmana siitä, haluanko lukea sitä ollenkaan. Uutisista tutut kuvat välähtelevät mielessäni. Lasten suuret silmät, laihat ruumiit ja surisevat kärpäset.
Wynne-Jonesin kuvaaman tarinan alku sijoittuu vuoteen 1997, jolloin nuori ja idealistinen englantilainen lääkäri Maria ja kaksi muuta avustustyöntekijää, Billy ja Sean, lähtevät kenttätyöhön Etelä-Sudaniin. Kiitoradan tuhouduttua pommituksissa he joutuvat jäämään sotatoimialueelle pieneen Adekin kylään.
Hyvin nopeasti käy ilmi, että auttaminen on valitsemista. Kokeneempi Billy neuvoo Mariaa: "Pelasta ne, jotka voit ja anna muiden olla. Älä sotke mukaan tunteita. [...] Vaikka pelastat täällä yhden elämän, tuhat kuolee kymmenessä lähikylässä." Ruokaa ja lääkkeitä ei koskaan ole tarpeeksi. Nälänhädän, sairauksien ja sotilaallisen uhan lisäksi vastuksena ovat myös tiedonpuute, maamiinat sekä arikkalaisten uskomukset. Lääkärinä Maria joutuu vaikeiden eettisten kysymysten eteen. Miten hyväksyä se, että on parempi antaa kuolemaa toivovan ihmisen kuolla kuin pitkittää hänen kärsimyksentäyttämää elämäänsä muutamalla päivällä lääkkeillä, joita ei ole saatavissa lisää? Tai miten toimia tilanteessa, jossa sudanilaiset luottavat enemmän rituaalisiin parannuskeinoihin kuin länsimaiseen lääketieteeseen? Tai miten antaa itselleen anteeksi, että on omillaan toimillaan syyllistynyt muiden ihmisten kuolemaan ja vammautumiseen?
Pohjois- ja etelä-sudanilaisten välisen sodan syitä on länsimaisesta näkökulmasta vaikeaa, lähes mahdotonta ymmärtää. Ainoastaan se on varmaa, että sota turmelee kummatkin osapuolet. Maria haluaa olla niiden puolella ja joukoissa, jotka ovat hyviä ja oikeassa. Kuitenkin sekä pohjois- että eteläsudanilaisilla on omat käsityksensä ja totuutensa, eikä niitä voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Ei ole mitään hyvien joukkoja, vaan ihmisiä, jotka taistelevat toisiaan vastaan epätoivon vallassa. Marialle jää vain moraalinen epävarmuus, johon kytkeä omat jo muutoinkin vähäisiltä tuntuvat auttamistoimet.
Teos on kerrottu takautuvasti takaisin kotikaupunkiinsa Lontooseen palanneen Marian näkökulmasta. Wynne-Jones asettaa paikoin kipeälläkin tavalla rinnakkain sudanilaisten hädän ja englantilaisten yltäkylläisyyden. Hän ei kuitenkaan missään kohdin sorru mässäilemään kuvaamiensa tapahtumien kauheudella, vaan hänen kirjoittajanotteensa on myötätuntoisen tarkkaileva ja sudanilaisia kunnioittava. Avustustyöntekijät on kuvattu rehellisen oloisesti niin hyvässä kuin pahassakin.
Me länsimaalaiset sen sijaan saamme osamme Wynne-Jonesin kritiikistä. Olemmeko todella niin paatuneita, että meiltä ei heru apua muutoin kuin kaikkein surkeimpia ihmisiä esittävien valokuvien myötä? Kun sudanilaisia valokuvaamaan tullut Grace etsii mahdollisimman suurta tuskaa ja kurjuuttaa kuvastavaa näkökulmaa, Billy toteaa Gracelle ronskiin tapaansa: "Ovatko nämä lapset sinusta tarpeeksi surkastuneita?" Ja silti todellisuus kuvan takana on vielä järkyttävämpi ja toivottomampi. Toisaalta kuva ei kerro myöskään siitä, mitä on ihmisten välinen solidaarisuus, rakkaus ja pienet onnen hetket. Elämä on hauras ja erityisen haurasta se on silloin, kun millä askeleella tahansa saattaa astua maamiinaan.
Sudanissa sataa hyvin harvoin. Taivaalta voi kuitenkin sataa muutakin kuin vettä. Wynne-Jones on liittänytkin romaanin alkulehdille puhuttelevan sitaatin runoilija W.H. Audenilta: "Taivas tummuu kuin tahra / Jokin kuin sade lankeaa / Eikä maahan vihmo kukkia."Teos on kerrottu takautuvasti takaisin kotikaupunkiinsa Lontooseen palanneen Marian näkökulmasta. Wynne-Jones asettaa paikoin kipeälläkin tavalla rinnakkain sudanilaisten hädän ja englantilaisten yltäkylläisyyden. Hän ei kuitenkaan missään kohdin sorru mässäilemään kuvaamiensa tapahtumien kauheudella, vaan hänen kirjoittajanotteensa on myötätuntoisen tarkkaileva ja sudanilaisia kunnioittava. Avustustyöntekijät on kuvattu rehellisen oloisesti niin hyvässä kuin pahassakin.
Me länsimaalaiset sen sijaan saamme osamme Wynne-Jonesin kritiikistä. Olemmeko todella niin paatuneita, että meiltä ei heru apua muutoin kuin kaikkein surkeimpia ihmisiä esittävien valokuvien myötä? Kun sudanilaisia valokuvaamaan tullut Grace etsii mahdollisimman suurta tuskaa ja kurjuuttaa kuvastavaa näkökulmaa, Billy toteaa Gracelle ronskiin tapaansa: "Ovatko nämä lapset sinusta tarpeeksi surkastuneita?" Ja silti todellisuus kuvan takana on vielä järkyttävämpi ja toivottomampi. Toisaalta kuva ei kerro myöskään siitä, mitä on ihmisten välinen solidaarisuus, rakkaus ja pienet onnen hetket. Elämä on hauras ja erityisen haurasta se on silloin, kun millä askeleella tahansa saattaa astua maamiinaan.
Englanninkielinen alkuteos: Something is going to fall like Rain (2009), suom. Einari Aaltonen
Tässä yksi mieleenjäävimmistä kirjoista, joita olen lukenut. Onneksi tämä on saanut jonkin verrna blogisavuja, kun oikein lähetin taivaalle savuviestejä;)
VastaaPoistaKiva, että luit ja pidit.
Hyvin on Leena sun savut toimineet, kun ne minunkin luokseni tieni löysivät. :)
VastaaPoista