Siirry pääsisältöön

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa


Sudan itsenäistyi vuonna 1956, mutta siitä lähtien aina 2000-luvun puolelle asti maassa on käyty melkein jatkuvasti sisällissotaa. ’Sade lankeaa’ kuvaa sisällissotaa maan pohjoisosan arabien ja etelän ei-arabien välillä. Yhteensä tässä sodassa kuoli noin 1,5 miljoonaa ihmistä ja sisällissota päättyi vasta vuonna 2005 solmittuun rauhansopimukseen. Virallisesti Etelä-Sudan itsenäistyi 9.7.2011. 

Kirjan etukannesta luen, että Wynne-Jones on toimittaja ja kirjailija, joka on työskennellyt useilla kriisialueilla Etelä-Sudan mukaanlukien. Kirjassa kuvatut tapahtumat pohjautuvat löyhemmin tai tiukemmin hänen omiin kokemuksiinsa. Ennen lukemisen aloittamista kääntelen kirjaa kädessäni epävarmana siitä, haluanko lukea sitä ollenkaan. Uutisista tutut kuvat välähtelevät mielessäni. Lasten suuret silmät, laihat ruumiit ja surisevat kärpäset.

Wynne-Jonesin kuvaaman tarinan alku sijoittuu vuoteen 1997, jolloin nuori ja idealistinen englantilainen lääkäri Maria ja kaksi muuta avustustyöntekijää, Billy ja Sean, lähtevät kenttätyöhön Etelä-Sudaniin. Kiitoradan tuhouduttua pommituksissa he joutuvat jäämään sotatoimialueelle pieneen Adekin kylään. 

Hyvin nopeasti käy ilmi, että auttaminen on valitsemista. Kokeneempi Billy neuvoo Mariaa: "Pelasta ne, jotka voit ja anna muiden olla. Älä sotke mukaan tunteita. [...] Vaikka pelastat täällä yhden elämän, tuhat kuolee kymmenessä lähikylässä." Ruokaa ja lääkkeitä ei koskaan ole tarpeeksi. Nälänhädän, sairauksien ja sotilaallisen uhan lisäksi vastuksena ovat myös tiedonpuute, maamiinat sekä arikkalaisten uskomukset. Lääkärinä Maria joutuu vaikeiden eettisten kysymysten eteen. Miten hyväksyä se, että on parempi antaa kuolemaa toivovan ihmisen kuolla kuin pitkittää hänen kärsimyksentäyttämää elämäänsä muutamalla päivällä lääkkeillä, joita ei ole saatavissa lisää? Tai miten toimia tilanteessa, jossa sudanilaiset luottavat enemmän rituaalisiin parannuskeinoihin kuin länsimaiseen lääketieteeseen? Tai miten antaa itselleen anteeksi, että on omillaan toimillaan syyllistynyt muiden ihmisten kuolemaan ja vammautumiseen?

Pohjois- ja etelä-sudanilaisten välisen sodan syitä on länsimaisesta näkökulmasta vaikeaa, lähes mahdotonta ymmärtää. Ainoastaan se on varmaa, että sota turmelee kummatkin osapuolet. Maria haluaa olla niiden puolella ja joukoissa, jotka ovat hyviä ja oikeassa. Kuitenkin sekä pohjois- että eteläsudanilaisilla on omat käsityksensä ja totuutensa, eikä niitä voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Ei ole mitään hyvien joukkoja, vaan ihmisiä, jotka taistelevat toisiaan vastaan epätoivon vallassa. Marialle jää vain moraalinen epävarmuus, johon kytkeä omat jo muutoinkin vähäisiltä tuntuvat auttamistoimet.

Teos on kerrottu takautuvasti takaisin kotikaupunkiinsa Lontooseen palanneen Marian näkökulmasta. Wynne-Jones asettaa paikoin kipeälläkin tavalla rinnakkain sudanilaisten hädän ja englantilaisten yltäkylläisyyden. Hän ei kuitenkaan missään kohdin sorru mässäilemään kuvaamiensa tapahtumien kauheudella, vaan hänen kirjoittajanotteensa on myötätuntoisen tarkkaileva ja sudanilaisia kunnioittava. Avustustyöntekijät on kuvattu rehellisen oloisesti niin hyvässä kuin pahassakin.

Me länsimaalaiset sen sijaan saamme osamme Wynne-Jonesin kritiikistä. Olemmeko todella niin paatuneita, että meiltä ei heru apua muutoin kuin kaikkein surkeimpia ihmisiä esittävien valokuvien myötä? Kun sudanilaisia valokuvaamaan tullut Grace etsii mahdollisimman suurta tuskaa ja kurjuuttaa kuvastavaa näkökulmaa, Billy toteaa Gracelle ronskiin tapaansa: "Ovatko nämä lapset sinusta tarpeeksi surkastuneita?" Ja silti todellisuus kuvan takana on vielä järkyttävämpi ja toivottomampi. Toisaalta kuva ei kerro myöskään siitä, mitä on ihmisten välinen solidaarisuus, rakkaus ja pienet onnen hetket. Elämä on hauras ja erityisen haurasta se on silloin, kun millä askeleella tahansa saattaa astua maamiinaan.

Sudanissa sataa hyvin harvoin. Taivaalta voi kuitenkin sataa muutakin kuin vettä. Wynne-Jones on liittänytkin romaanin alkulehdille puhuttelevan sitaatin runoilija W.H. Audenilta: "Taivas tummuu kuin tahra / Jokin kuin sade lankeaa / Eikä maahan vihmo kukkia."


Englanninkielinen alkuteos: Something is going to fall like Rain (2009), suom. Einari Aaltonen

Kommentit

  1. Tässä yksi mieleenjäävimmistä kirjoista, joita olen lukenut. Onneksi tämä on saanut jonkin verrna blogisavuja, kun oikein lähetin taivaalle savuviestejä;)

    Kiva, että luit ja pidit.

    VastaaPoista
  2. Hyvin on Leena sun savut toimineet, kun ne minunkin luokseni tieni löysivät. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post