Siirry pääsisältöön

Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa

Ruususuolaa? Onkos se sitä ainetta, jota muinoin annettiin pyörtyileville naisihmisille? Eli jos minä nyt kävisin tähän retkottamaan, niin runoilija saisi minut virkoamaan? Uskallanko ottaa riskin? Tottakai, kuka sitä nyt haluaisi kuulua pelkurien huoneeseen ja sukuun. Asetun siis selälleni keskelle lattiaa niin, että kaikkiin seiniin on matkaa kolme metriä. Pitelen runoilijan teosta käsissäni ja luen. Katsotaan miten käy.

Maailma on vakava paikka ja mitä enemmän uutisia seuraa, sitä ahdistavammalta tuntuu. Tämän vuoksi oli erityisen ihanaa heittäytyä Jarkko Jokisen luomaan naivistiseen maailmaan hänen kokoelmassaan Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa. Kokoelman nimestä seuraa kaksi kysymystä. 1) Olisivatko nämä runot erilaisia, jos Jokisen aivoihin olisi piikitetty ruususuolaa? 2) Onko Jarkko Jokinen runouden Alice Kaira? Vastauksista en ole kiinnostunut, mutta näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni Jokisen runoja lukiessani.

Jarkko Jokinen on runoileva ratikkakuski, jonka edellisen kokoelman nimi on 'Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä' (Helsinki Poetry Connection, 2014).  Se on nimi, josta saattaisi päätellä jotain ja aavistella, mitä Ruususuola kenties tuo mukanaan.

Ruususuolan runot muistuttavat koululaisen ainekirjoitusta kuorrutettuna hersyvällä swingillä. Ne saattavat aluksi vaikuttaa pelkästään yksinkertaisilta, mutta niiden naivistisuus sulkee sisälleen jotakin hyvin olennaista maailmanmenosta. Ne ovat herkullisen höttöisiä. Kermavaahtoa, joka kätkee sisälleen pikantin suolakiteen. Vaikutelmaa tehostaa viehkosti Ronja Westerlundin runojen hengen tavoittava kuvitus.

Ruususuola muistuttaa Friedrich Schillerin naivistista runoutta koskevista näkemyksistä. Teoksessa Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta Schiller kirjoittaa:

Naiivista ajattelutavasta seuraa välttämättä sekä sanojen että liikkeiden naiivi ilmaisu, ja tämä on sulokkuuden tärkein ainesosa. Nero ilmaisee ylevimmät ja syvimmät ajatuksensa naiivin viehkeästi: ne ovat jumalten sanoja lapsen suussa.

Schillerin mainitsema sulokkuus on Jokisen runoissa raikasta ja viettelevää. Sille on mahdotonta panna vastaan ja niin lukiessa huomaa hymyilevänsä ja tämän vuoksi en suosittele lukemaan Jokisen runoja yleisellä paikalla, mikäli yksikseen hymyily tuntuu epämiellyttävältä ajatukselta.

Minun piti ensin selviytyä vesipistooli- ja tyynysodista ennen kuin todellinen sota alkaisi. Minä kuolin jo tyynysodassa. Minut haudattiin sille hautuumaalle, jossa makaavat onnellisesti kaatuneet.

Muodoltaan Ruususuolan runot ovat lyhyitä proosapätkiä, joissa yleensä viimeisessä lauseessa tapahtuu aiemmin ilmaistun hersyynnyttävä käänne. Näennäisesti hyvin simppelillä tavalla Jokinen luo runoihinsa vastaäänen, joka vahvistaa runonsisäistä lempeää huumoria.

Tällaista suloista höpsötystä ihminen aina välillä tarvitsee. Ehkä pitäisi sanoa, että tosikot pysykööt näistä runoista kaukana, mutta en sano, koska juuri heille nämä runot tulisivat mitä suurimassa määrin tarpeeseen.

Ja nyt kaikki te, jotka edelleen väitätte, että runot ovat hankalia, niin mars mars lukemaan Jarkko Jokista ja "jumalten sanoja lapsen suussa."


Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (2017)
79 sivua
Kustantaja: Kolerea



Kommentit

  1. Voi miten ihanalta tämä kuulostaa nyt, kun kurkku viiltää viidettä päivää ja loma on alkanut kipuillen. Pääni kaipaa todellakin ruususuolaa ja Himalajan-suolaa ja hattaraa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti on jo hellittänyt. Hanki tämä varalle, jos taas tauti iskee. Jokisen kirjoitustapa on suloisen herkullinen.

      Poista
  2. Vastaus ensimmäisen kappaleen kysymyksiin, ei, ruususuola on punertavaa mineraaliruokasuolaa (eli NaCl joka sisältää mm. rautaa), ajattelit hajusuolaa joka taas on ammoniumsuolaa (josta erittyvä ammoniakki herättelee tajuttoman).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Sekoitin suolat, kun arvelin, että siihen voisi joku tarkkasilmäinen lukija tarttua :D

      Poista
  3. Mulla on tämä odottamassa kotona ja vähän olen jo selaillut, sympaattisen oloisia tekstejä ja jännä tapa kirjoittaa lyhyitä proosarunopätkiä. Hyvän mielen runokirjatkin ovat tosiaan tarpeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sympaattisia nimenomaan ja samaa mieltä, että tällaisiakin runokirjoja tarvitaan. Runous taipuu moneksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä