Siirry pääsisältöön

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Mattias Edvardssonin romaani Melkein tosi tarina myytiin minullle takakannen sanoilla: "Olen kateellinen kaikille, jotka saavat lukea tämän kirjan ensimmäistä kertaa." Tämän lainauksen sanoista vastaa Vargnatts bokhylla, jonka google-haku paljastaa olevan kirjablogi. Tässä kirjablogit ovatkin mainioita lähteitä. Melkein bloggauksesta kuin boggauksesta löytyy lause, joka voidaan irrottaa tekstiyhteydestään ja asettaa edustamaan totuutta kirjan laadusta. Helppoa ja ilmaista.

Joka tapauksessa kyseinen lause sai minut odottamaan Ryan Gattisin Vihan katujen kaltaista superintensiivistä romaania ja niinpä otin Edvardssonin romaanin mukaan lähtiessäni juhannuksen viettoon. Ajattelin, että se sopisi oikein hyvin luettavaksi bussimatkoilla ja tässä suhteessa olinkin oikeassa. Menomatkalla luin romaanista puolet ja paluumatkalla loput ja matka taittui nopsaan Melkein toden tarinan parissa. Tästä huolimatta lukukokemus jäi kauaksi edellä mainitun Gattisin romaanin tarjoamasta sähköisen vahvasta tunnelmasta.

Melkein tosi tarina on ihan ok romaani, joka sopii hyvin luettavaksi silloin, kun haluaa relata kirjallisuuden parissa. Tarina kertoo Zackistä, joka saa päähänsä kirjoittaa kirjan opiskeluaikojensa tapahtumista. Kirjan nykyhetki sijoitttuu vuoteen 2008 ja kirjan sisällä kuvatun Zackin käsikirjoituksen tapahtumat vuosiin 1996-7.

1990-luvun puolivälissä Jack osallistui luovan kirjoittamisen kurssille, jossa hän tutustui kurssilaisiin, joihin hän tutustuu uudestaan kirjaprojektinsa myötä. Paikoin olin aistivinani tuulahduksia Donna Tarttin romaanista Jumalat juhlivat öisin, mutta tämän romaanin lukemisesta on jo niin kauan, että en pysty tarkempaa vertailua näiden kahden välillä tekemään.

Melkein tosi tarina on myös kirja kirjoittamisesta. Voisi olla mielenkiintoista vertailla, miten romaanin nykyhetken myötä paljastuvat uudet tapahtumakäänteet vaikuttavat Zackin käsikirjoitukseen, mutta tässä suhteessa romaani ei lunasta odotuksiani, joskin sen ei ehkä ole tarkoituskaan niin tehdä. Edvardsson luo romaaninsa tunnelman pitkälti henkilöhahmojen kautta. Heistä salaperäisin ja kutkuttavin on kirjailija Leo Stark, jonka katoaminen tulkitaan murhaksi, johon syypääksi poliisi onnistuu nakittamaan Zackin kurssikaverin Adrianin. Ruotsalainen poliisin, aivan. Niinpä. En menisi luottamaan heidän tutkimustuloksiinsa.

Edvardssonin tarina rullaa mukavasti ja paikoin suht koukuttavastikin. Kustannusmaailmakin saa romaanin kuluessa muutaman tölväisyn, jotka saattaisivat olla hyvinkin kiinnostavia, mutta jäävät vähän puolivillaisiksi. Mikään elämää suurempi lukukokemus tämä romaani ei ole, mutta ihan kelpoa käyttökirjallisuutta, joka täyttää hyvin paikkansa juuri vaikkapa matkalukemisena, jolloin keskittyminen ei usein ole parasta mahdollista.



Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina (2017)
413 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: En nästan sann historia (2016)
Suomentanut: Tiina Ohinmaa
Kustantaja: Like (arvostelukappale)

Kommentit

  1. Minä luen nuo mainoslauseet vasta lopuksi. Hankala silloin, jos niitä on ympätty kanteen.
    Ihan samoilla ajatuksilla olin. Mukavan viihteellinen kirja, johon koukutuin vähän liiankin nopsasti. Mutta kirja on mukavaa lomalukemista näin kesäaikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin yleensä välttelen sekä takakantta että kirjanlievetekstejä, mutta kun mietin, että mitä otan juhannusmatkalle mukaan, niin tuli noita sitten luettua. Ihan ok laiturikirjallisuutta, mutta taitaa riittää mulle tätä lajia vähäksi aikaa.

      Poista
  2. Omppu, samoja aatoksia minullakin tästä kirjasta ja Tarttia olin myös aistivinani, tosin tämä kalpenee kyllä Tarttin rinnalla. Ihan sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa, mutta haihtuu mielestä saman tien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jumalat juhlivat öisin oli mulle nuorena elämää suurempi eli oikeastaan oli vaan huono asia, että tämä kirja herätti tuon mielleyhtymän, koska Tarttin kirjan rinnalla kalpenee aika moni muukin teos kuin tämä.

      Poista
  3. Aika samanmoisesti koin kirjan. Eniten huvitti satiirishenkinen kaustannus- ja kirjoittamisbisneksen kuvaus. Ja oli kertojakin melko vempula. Ihan kiva viihdykejännäri se.

    VastaaPoista
  4. Mulla on niin ristiriitaiset fiilikset tästä, tavallaan en pitänyt yhtään, ja silti hotkin sellaista vauhtia, ettei ihan heti muista vastaavia kirjakoukuttajia mieleen tule. Ja kyllähän tämä viihdytti, oli mainiota lukemista omaan hetkeensä, mutta tavallaan siitä jäi vähän sama olo kuin olisi katsonut putkeen 10 jaksoa tv-sarjaa: sellainen pöhnäinen ja tylsänturta, ei virittynyt ja virikkeellinen niin kuin kirjojen kanssa yleensä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuopa onkin kiinnostava tilanne, että et pitänyt kirjasta, mutta silti se hotkitutti. En taida muistaa omalla kohdallani vastaavaa tapahtuneen, vaan pitäminen ja hotkiminen kulkee yleensä käsikynkkää.

      Tämä ei tosiaan erityisemmin jää mieleen kummittelemaan, mutta täytti hyvin paikkansa matkalukemisena.

      Poista
  5. No minäkin luin tämän, vaikka en kauheasti tykännytkään.

    Ne oli niin hölmöjä ne kirjailijuuden ja LUOVAN kirjoittamisen ylistyspuheet, samoin kuin henkilökuvien typistäminen kahteen tyyppin: olet joko ruma ja tyhmä tai fiksu ja kaunis. Tämä oli varmaan just sitä samaa, mitä Tuija sanoi satiiriksi, mutta minua tosikkomaisesti vaan ärsytti.

    Mutta juoni koukutti, halusin tietää kuka on murhaaja :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja taitaa olla pienimuotoinen hitti sarjassa "luin nopeasti, vaikka en niin kovin tykännytkään" :D Voi tosiaan olla, että on kyse satiirista, mutta en myöskään oikein osannut tulkita noita kirjallisuuspuheita niin, koska kokonaisuus ei tukenut ko. tulkintaa

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä