Siirry pääsisältöön

Roxane Gay: Hunger - A Memoir of (My) Body

Roxane Gay -putkeni päättää hänen uusin teoksensa Hunger. Putki alkoi Gayn teoksesta Bad Feminist ja jatkui fiktiivisellä teoksella Difficult women. Nämä kolme luettuani minusta tuntuu kuin tuntisin Roxane Gayn. Hänestä on tullut läheinen sillä tavalla, että hänen kaikkinainen rehellisyytensä suorastaan pelottaa, sillä viimeistään Hungerin jälkeen hän on antanut itsestään lukijalle niin isoja paloja, että häntä on ilkeämielisten mitä helpoin loukata. On pakko kysyä, onko se sen arvoista? Onko edes järkevää antaa itsensä niin alastomana lukijoiden käsiin kuin mitä Gay Hungerissa tekee? En tiedä, mutta olen kuitenkin itsekkäästi iloinen, että hän on niin tehnyt ja yhtä lailla kuin iloinen olen vaikuttunut, vihainen ja surullinen, sillä Hunger läväyttää kasvoille kaiken sen paskan, jota rankasti ylipainoinen ihminen joutuu kokemaan.

Suhteeni lihavuuteen on vaikea ja neuroottinen ja Gayta lukiessani olen asiasta jatkuvasti piinallisen tietoinen ja usein myös häpeissäni. Minua kammottaa ajatus siitä, että itse olisin lihava ja erityisesti se pistää mietteliääksi juuri nyt kun vaaka on kivunnut korkeampiin lukemiin kuin koskaan aikaisemmin. Mitä tulee muiden ihmisten lihavuuteen niin se taas ei haittaa minua ollenkaan, koska se yksinkertaisesti ei ole millään tapaa minun asiani. Gayta lukiessani yritin saada "lihavuusneuroosistani" selvää ja tulin siihen tulokseen, että omalla kohdallani lihavuus tarkoittaa kontrollin menettämistä, eikä siten ole minulle ensisijaisesti esteettinen tai terveydellinen asia. Kontrolloimalla ruumistani minä kontrolloin olemistani maailmassa. En voi enää kieltää ajatusta, että huomaamattani olen tullut sisäistäneeksi erinäisiä ruumiiseeni liittyviä sille ulkoapäin asetettuja vaatimuksia.

Omalla kohdallani on kyse muutamasta edestakaisin seilaavasta kilosta, eikä tilanteeni siten ole missään määrin verrattavissa Roxane Gayn tilanteeseen. Gay on painoindeksi-luokituksen mukaan sairaalloisen ylipainoinen ja tämä asia hankaloittaa hänen elämäänsä monin tavoin. Kuvaavaa on, että suomenkielisessä painoindeksiluokituksessa suurimpaan ylipainoon on liitetty medikalistinen määre "sairaalloinen."

Gay tekee heti teoksensa alussa selväksi, että hänen tekstinsä ei ole laihdutukseen liittyvä menestystarina ennen ja jälkeen kuvineen, vaan totuus hänen omasta ruumiistaan ja sen kanssa elämisestä.  

Nyt jos koskaan sopii kirjoittaa: tämä on minun ruumiini, ottakaa ja syökää.

*

Hungerissa Gay tuo esiin, miten hän on tarkoituksellisesti syömällä syönyt itsensä ylipainoiseksi, koska hän 12-vuotiaana kokemansa joukkoraiskauksen jälkeen halusi muuttaa itsensä epähaluttavaksi miesten silmissä. Ylipaino on siten merkinnyt hänelle turvaa ja pakopaikkaa, mikä tekee asiasta kaikkea muuta kuin simppelin.

If I was undesirable, I could keep more hurt away.

Ihmisen paino ei ole yksityiasia, vaan vapaata riistaa, jota muut voivat jatkuvasti kommentoida joko ääneen tai äänettömästi. Lihavuus on itsensä alttiiksi asettamista. Sitä ei voi peitellä. Paino on indeksi, jonka mukaan ihmisiä asetellaan järjestykseen ja tässä pelissä vain normaalipainoiset armahdetaan. Joskin heidänkin on jatkuvasti tarkkailtava tilannetta, jotta he eivät lipsahda indeksin väärälle puolelle.

Hungerissa painoa tarkastellaan osana identiteettiä. Se vaikuttaa siihen, miten ihminen itsensä kokee. Läpi teoksen korostuu kirjoittamisen ja lukemisen merkitys. Jo hyvin nuorena Gay oppi luomaan itselleen kirjoittamalla toive-elämän. Hän piti synkän salaisuutensa sisällään, eikä kertonut edes vanhemmilleen siitä, mitä hänelle 12-vuotiaana tapahtui, koska hän ei uskonut, että hänen vanhempiensa rakkaus riittäisi asian ymmärtämiseen. Niin trauma kasvoi hänen sisällään ja tullakseen sen kanssa toimeen Gay söi itselleen lihavuuden suojamuurin.

Internetin yleistyminen merkitsi mullistusta Gayn sosiaalisessa elämässä. Online tarjosi anonyymin mahdollisuuden löytää ystäviä ilman että oma ruumis tulee väliin. Tästä aiheutunut helpotus näkyi Gayn elämässä vastuuttomuutena, joka ilmeni mm. siten, että hän matkusti toiselle puolen Amerikkaa nettituttavansa luokse. Itseinho teki hänestä hullunrohkean ja monessa kohtaa hänelle olisi voinut käydä hyvin huonosti. Oli pelkkää hyvää tuuria, että niin ei tapahtunut.

Gay osoittaa, miten nyky-yhteiskunta on rakentunut lihavuusvihalle. Hän kritisoi The biggest loser -ohjelman tapaista tosi-TV:tä, jossa onni ja laihduttaminen kulkevat käsi kädessä. Hän perkaa tämäntapaisten ohjelmien moraalittomuutta ja niiden täydellistä välinpitämättömyyttä sen suhteen, mitä niihin osallistuvat ihmiset joutuvat käymään läpi. Tärkeintä on tehdä "hyvää" telkkaria keinoista välittämättä. Laihuusihanteisiin pyrittäessä kilpailijoiden nauttimia kalorimääriä ei pelkästään rajoiteta radikaalisti, vaan heidät pakotetaan kärsimään nestehukkaa ja käyttämään laihdutuslääkkeitä. Lopputuloksena on metabolisen tasapainon häiriötila, jonka seurauksena kilpailijat lihovat nopeasti takaisin lähtöpainoonsa ja usein sen ylikin. Vaan väliäkö tuolla. Tärkeintä on, että katsojat viihtyvät ohjelman parissa.

Yksi Gayn kokemista ylipainoisuuteen liittyvistä ongelmista on jatkuva tilanviemisen pelko, joka on sekä mentaalista että konkreettista. Gay matkustaa paljon, eikä lentokoneen istuimia ole tehty ylipainoisille. Esiintymistilaisuuksissa hän joutuu jatkuvasti miettimään, kestääkö tuoli hänen painonsa ja mahtuuko hän siihen istumaan ja jos mahtuukin, niin pääsekö hän tuolista ylös. Ylipainoinen ihminen on jatkuvasti ikään kuin näyttämöllä ja kuka tahansa voi osoittaa häntä sormella ja lausua hänestä mielipiteensä ja purkaa hänen kauttaan omaa pahaa oloaan.

Naisten ruumiin kontrolli näyttäytyy Gayn teoksessa naisten vapautumisen vastaiskuna. Naisen ruumis on yleistä riistaa, jossa tapahtuneita muutoksia lehdistö ei kyllästy kommentoimaan. Meille kerrotaan jatkuvaa tarinaa kuuluisuuksien taistelusta painonsa kanssa, raskauden aiheuttamista muutoksista sekä erityisesti siitä, miten nopeasti synnytyksen jälkeen naiset onnistuvat saamaan takaisin raskautta edeltävän painonsa. Naisten ruumiin ja painon ympärillä käyty keskustelu on aikamme menestysnarratiivi, jonka avulla naisia objektifioidaan ja pyritään pitämään (miesten) mielen mukaisessa ruodussa. Tuskin  mikään on vaarallisempaa kuin nainen, joka onnistuu löytämään paikkansa tämän narratiivin ulkopuolelta.

Hunger ei kerro pelkästään ruokaan kohdistuvasta nälästä, vaan nälästä tyydytystä tuottavaa elämää kohtaan. Elämää, jossa Gay voisi kokea olevansa ehdoitta rakastettu. Monien muiden tavoin olen ollut siinä käsityksessä, että Roxane Gay on erityisen rohkea ihminen, joten olen suorastaan järkyttynyt, kun hän kertoo, että on päiviä, että hän ei pysty lähtemään edes asunnostaan ulos. Päiviä, jolloin hän ei pysty ja jaksa kohdata niitä reaktioita, joita hänen ylipainoinen ruumiinsa muissa ihmisissä aiheuttaa.

Hungerissa Gay etsii identiteettiään kirjoittamalla ja esittämällä kysymyksiä. Niitä ankaria ja äärimmäisiä "mitä jos" -kysymyksiä, joihin vastaaminen pelottaa.

There is the haunting question of "What if?" always lingering. What if who I am will never be enough? What if I will never be right enough for someone?

Gayn itsensä etsinnän käännekohdaksi muodostuu hänen joutumisensa sairaalaan, kun hän loukkaa nilkkansa. Siellä hän tajua olevansa rakastettu ilman ehtoja. Siellä hän tajuaa, että hänen lähipiirinsä on hänen tukenaan aina. Siellä hän tajuaa, että traumasta selviäminen on mahdollista. Mietittäväksi jää, voiko ihminen kokea olevansa tarpeeksi, jos hänen ympärillään ei ole ihmisiä, jotka hänelle tämän asian todistaisivat.

Gayn seurassa kuljin lävitse myös omaa elämääni ja kysyin hänen kysymiään kysymyksiä. Hunger on alaston teos ja sen vuoksi lukijankin on hyvä olla valmis riisuntumaan ennen kuin hän alkaa lukea Gayn tekstiä. Gay ei päästä lukijaansa helpolla, mutta miksi pitäisikään. Kevyttä höttöä on tarjolla joka puolella, mutta Hungerin kaltaisia piinaavan yltiörehellisiä teoksia tulee vastaan vain harvoin.


Roxane Gay: Hunger - A Memoir of (My) Body (2017)
306 sivua
Kustantaja: HarperCollins



Kommentit

  1. Kuuntelin Sivumennen-podcastin, jossa käsittelivät tätä ja alkoi kyllä vietävästi kiinnostaa. Tunnistan itsessäni tuon saman suhtautumisen lihavuuteen kuin mitä sinä kerroit. Kompleksista! Ja siksi tämä kirja täytyy lukea. Otan nyt ensin kuitenkin lukuun Bad Feministin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä Gayn kirjat antavat paljon ajattelemisen aihetta. Hänen tapansa kirjoittaa on jotenkin hyvin lukijan mukaansa ottava, joka luo otollisen tilan päänsisäiselle keskustelulle. Vinkkinä, jos haluat kuunnella juoksulenkeillä, niin Gay on lukenut itse kirjojaan äänikirjoiksi.

      Poista
  2. Kiinnostavaa. Lihavuus turvana on hiipinyt mieleeni sattuneesta syystä, ei aivan omakohtaisena mutta läheltä seurattuna. Ihmisellä voi olla seksuaalista holtittomuutta, joka tuo onnettomuutta. Vähän toinen tapaus kuin Gayn hyväksikäyttö, vaan niinpäin että nainen itse on yliaktiivinen, epävakaa. Ilman muuta lihavuus suojaa, ei tule yllykkeitä, ei houkuta seksuaalisesti.

    Silti minusta se on ihmiselle itselleen onneton ratkaisu, koska lihavana on epämukavaa, hiostavaa, altistuu sairauksille, vaikka ei ulkomuodosta välittäisi. Se on lopullista alistumista, jos sen tietoisesti valitsee eikä muuta keinoa löydä. Mutta tietenkin se voi olla trauma, joka vaatisi hoitoa.

    Länsimainen ja julkkisten kautta syötetty naiskuva on kyllä niin totaalisen sairaalloinen, että jos sen mukaan elää, voi todella päätyä äärimmäisiin ratkaisuihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa lukiesssa tuntui erityisen pahalta, että Gayn tie traumasta toipumiseen on ollut niin pitkä, vaikka asiat olisivat voineet mennä toisinkin, jos hän olisi kertonyt raiskauksesta vanhemmilleen, jotka olisivat voineet hankkia hänelle apua. Näkisinkin, että tämä kirja on myös tärkeä muistutus siitä, että asioita ei saa pitää sisällään, vaan on haettava apua, vaikka se kuinka vaikealta ja mahdottomalta tuntuisikin.

      Poista
  3. Tämä on iso ja monia koskeva ongelma. Jossain on tilastoitu, että suurin osa länsimaisista (varmaan muistakin, mutta ei ole ehkä tutkittu) naisista on vähintään huolissaan painostaan ja muista ulkonäköönsä liittyvästä.

    Minä olen kuten sinä Omppu, tarkka. Takanani on esiteini-iässä alkanut painontarkkailu, joka rauhoittui, kun sain perheen. Silti - taas tuli äskettäin sellainen hetki, että tunsin itseni epäviehättäväksi punkeroksi, kun ruuansulatus takkusi ja kaiken lisäksi huomasin jossain kuvassa itselläni pömppömahan. Olin joutunut syömään lastenlasten meillä ollessa itselleni epänormaalin taajaan, koska lapsilla tulee useasti nälkä, ja välillä snack-paikoissa yms. En ollut päässyt pyöräilemään ja kävelemään, mutta autossa oli tullut istutuksi sitäkin enemmän. Menin pitkästä aikaa vaa'alle, joka näytti pari kiloa enemmän kuin joskus muinoin ja hermostuin. No, nyt on jo kilo tippunut ihan itsekseen, kun olen omassa rytmissäni. Minulla siis painonlisä tuo heti sellaisen olon, että olen epäviehättävä.
    Ja kuten sinulla, minullakaan muissa ihmisissä ylipaino ei häiritse yhtään. Yksi parhaista ystävistäni on yhtä iso kuin Roxane Gray.
    Luulisi, että minun ikäiseni seitsemääkymppiä lähestyvä olisi jo vapaa tuollaisesta turhan murehtimisesta. Vartalo muuttuu muutoinkin - se ei haittaa eikä rypyt - koen vain lihomisen vihollisenani. Kauheaa, jos vielä murehtisi kaikkea rapistumistakin.

    Tyytyväisyys omaan kehoon ja seksuaalisuus kytkeytyvät toisiinsa. Monet vähän pyöreämmät lapsetkin häpeävät itseään ja puhuvat laihdutuskuurista. Toiset lapset ovat hanakoita huomauttamaan. Tunnen pikkupojan, joka oppi piilottelemaan vatsamakkaroitaan päiväkodissa. Miten näillä lapsilla sujuu murrosikä ja seksuaalisuden herääminen, jos ovat tottuneet häpeämään itseään!

    En ole lukenut mitään R G:ltä, mutta asia on korjattava. Tämä Hunger sopisi hyllyyni Portia de Rossin omaelämäkerrallisen kirjan Unbearable Lightness viereen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan. Ylipaino ei ole pelkästään paino-ongelma, vaan sen juuret ja syyt ulottuvat moneen eri suuntaan ja siksi sen moninaisuudesta on vaikea saada kiinni. Jollakin tapaa ne ympärillä vaikuttavat ihanteet (sairaatkin sellaisest) ihmiseen vaikuttavat ja on vaikea tietää, mikä on ns. omaa ajatusta ja mikä taas tiedostomattomasti vaikuttavaa.

      Kun järjellä ajattelee niin onhan se nyt ihan se ja sama, painaako pari kiloa enemmän vai vähemmän. Silti tämä pienikin painonlisäys herättää minussa kauhua ja pelkoa. On toki myös ihan konkreettinen raivostuksen aihe se, että vaatteet puristaa ja en kyllä suostu siihen, että uusisin vaatekertani parin kilon vuoksi. Se kun on niin, että ne kilot tulee juuri vyötärölle ja sitten kiristää ja se kiristys taas muistuttaa, että olen ollut holtiton ja päästänyt itseni tähän tilaan.

      Koko erityisesti naisten painon ympärillä käytävä bisnes on niin valtava sekainen ja usein täysin moraaliton vyyhti, että joskus mietin, että jos ei olisi tätä painohommaa ollenkaan, niin mihinköhän osaan naista silloin iskettäisiin. Painosta on ikäänkuin tehty ongelma, josta "kunnon" ihmisen kuuluukin olla huolissaan ja tämä kaikki huolissaan oleminen ja ylipainoa vastaan taistelu on sitten pois olennaisemmasta tekemisestä. Tässä tulee myös minusta esiin ihmisen muuttuminen enemmän koneen kaltaiseksi. Ruumista on tullut kone, jota pitää ruokkia, liikuttaa ja huoltaa oikein - paitsi että mikään ei sen suhteen koskaan ole tarpeeksi.

      Poista
    2. Niin, ja nyt olen huomannut, että erityisesti hyökätään mediassa vanhenevien naisten kimppuun. Jos jossain kuvassa näkyy löysää ihoa, niin sehän on kuin rikos. Pitäisi juosta maratooneja ja skeitata, silloin vanhenee oikein. Voi hyvin -lehdessä on juttu otsikoituna Ikä on vain numero, jutussa esitellään naisia jotka päälle 60-vuotiaina skeittaavat, leikkivät leluilla ja lähtevät au-paireiksi. Yksikin nainen (minusta kylähullu) uhoaa "minähän en mummoksi suostu".
      Miksi ei tuota hokemaa, ikä on vain numero, koskaan tulkita niin päin, että joku haluaa olla vaikka nuorempana jo vanha, sisäistyä ja hidastua, jättää koheltaminen nuoremmille.
      Pitkään on puhuttu, että suuret ikäluokat alkavat näkyä mediassa, muodissa jne., mutta nuoret toimittajat eivät ehkä osaa nähdä vanhenemista muuna kuin pelottavana asiana ja nostavat esiin erikoistapauksia malliksi siitä, että vanhuutta ei enää tarvitse olla.

      Minusta tuntuu, että paino ei ehkä ole enää monella nuorella niin iso juttu. Nuoret naiset ovat paljon pulskempia kuin 70-luvulla, jenkkakahvat kuuluvat vartaloon.
      Minä tiiraan ankaralla silmällä sovituskopissa, ettei vain mitään löystynyttä ihoa näy paidan päälle. Ja sama juttu kuin sinulla kiristävien vaatteiden kanssa. Joillain on ihan rennosti eri kokoja vaatekaapissa, koska paino heittelee. Minulle ei kävisi mitenkään sellainen.

      Poista
    3. Voi että olen kyllästynyt tuollaisiin "ikä on vain numero" -juttuihin. No on se tietysti niinkin, että "ei pidä päästää itseään tietyn ikäiseksi" - ajatella, että jotain ei voi tehdä sen tähden, että on jonkun ikäinen, jos se tekeminen muutois on mahdollista. Kuitenkin luulen, että enempi tuossa sanonnassa on kuoleman työntämistä kauemmaksi.

      Vanhuudesta luodaan jatkuvasti kuvaa, että se on jotain kamalaa ja epätoivottavaa, vaikka kaikilla meillä se on edessä, jos ei sitä ennen kuolla. Joka päivä on julkkisjuttuja, joissa ihmetellään, että se ja se ei yhtään näytä 50/60/70-vuotiaalta ikään kuin ihminen olisi jotenkin parempi, jos hän näyttää nuoremmalta kuin on. Vielä kun muistetaan, että noihin ikäihmeisiin liittyy usein kirurgiaa ja kohotusta ja mitä lieneekään. Puolustan oikeutta olla vanha.

      Poista
  4. Gay on niin upea kirjailija, rohkea ja omalakinen. Ja mä taas olen aina ajatellutkin noin, että rohkeus on vain yksi osa, että sen parina on varmaan se toinen puoli, niin herkkä kirjoittaja on. Bad Feminist on mulle viime vuosien tärkeimpiä kirjoja, aion lukea tämän Hungerin heti kun saan käsiini!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas olin kaiketi aiemmin ihanteellistanut kaiken, korottanut siinä mielessä liikaakin.

      Bad Feminist on kyllä ihan mahtava, mutta siltikin tämä Hunger teki vielä suuremman vaikutuksen. Tässä kirjassa, jos missä, henkilökohtaisesta tulee yleistä ja poliittista. Värisyttää aina, kun mietin, mitä kaikkea tämän kirjan kirjoittaminen on Gayltä vaatinut.

      Toivottavasti saat tämän pian käsiisi, sillä haluan ehdottomasti kuulla, miten tämän koet.

      Poista
  5. Kuuntelin Hungerin äänikirjana. Gay lukee äänikirjan itse, mikä tuo kirjailijan jotenkin erityisen lähelle, kun aihekin on näin henkilökohtainen. Kuunteleminen oli pysäyttävä kokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh, se oli varmasti todella intensiivistä, kun jo luettuanakin tämä tuli niin lähelle. Olen huono äänikirjojen kuuntelija, mutta tätä voisin joskus kokeilla. Pelkkä ajatus jo hieman värisyttää!

      Poista
  6. Hunger on monin tavoin parhaita lukemiani kirjoja ikinä ja varsinkin, koska sisältö koskettaa minua läheisesti. Mun pitäis hommata tää vihdoin omaan hyllyyn ja lukea uudelleen. Tästä sai ymmärrystä itseään kohtaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän