Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Cristina Sandun kieli soljuu kuin meren syli. Se kietoutuu ympärilleni ensi lauseista lähtien lämmittävän huovan tavoin ja muuttuu taikamatoksi. Niin minä lennän. Niin minusta tulee liidokki, joka kaartelee Romanian ilmatilassa ja panee merkille Punaisen kylän ja Flavia nimisen - naisen, jonka tukka liekehtii. Katseeni poimii myös veljekset, jotka ovat tulleet vierailulle entiseen kotimaahansa - toinen heistä Suomesta, toinen Yhdysvalloista. Huoneessa makaa kuolleena suvun patriarkka, josta käytetään nimeä Susi. Tarkkailen Albaa,  teoksen päähenkilöä ja Flavian pojan tytärtä. Liimaudun häneen kiinni, kun hän kulkee romanialaisen pojan käsipuolessa. Ilma on sillä tapaa sakeana pölystä ja rakkauden lupauksesta kuin se on silloin, kun rakkautta kohti astellaan ensimmäistä kertaa.

On varmaan synti nauttia romaanista näin itsekkäästi. Antaa sen kulkea lävitseni kuin tuuli, josta en tiedä, mistä se tulee ja minne menee. Jos niin on, otan tämän synnin mielihyvin kantaakseni, sillä en halua purkaa Sandun kertomaa tarinaa. En levitellä sitä pöydälle odottamaan fileerausveistä. Haluan pitää nämä kuvat sellaisina kuin ne minulle näyttäytyvät. Haluan nauttia ja haluan rikkoa. Siksi nostan Ceaucescua esittävän pystin korkealle ilmaan ja annan sen pudota kivilattialle. Niin menee palasiksi palatsien ja tekojärvien hallitsija, diktaattori ja tavallisten romanialaisten kurittaja. Kivimurut tuntuvat hyviltä ohutpohjaisten kenkieni alla.

Valas nimeltä Goliat kantaa mukanaan rikasta tarinaperintöä, joka muistuttaa minua Pajtim Statovcin romaanin Tiranan sydän kertomuksista. Ne ovat tarinoita, joiden läpi ihminen kasvaa. Tarinoita, joita kerrotaan yhä uusille sukupolville. Ne ovat romanialaisten muisti, joskus liioitteleva eikä ollenkaan kovin luotettava. Hirmuhallinnon alla tapahtuu kummallisia asioita. Valasta kuljetetaan maasta toiseen ja asetetaan näytille. Sen sisällä on moottori ja jääkaapit. Valaasta tulee ceaucesculaisen suuruudenhulluuden symboli. Legendat lepattelevat ja elävät omaa elämäänsä miettimättä suhdettaan todellisuuteen.

Sandun romaani alkaa Helsingistä ja romanialaiskerjäläisistä ja kuulisin heistä mielelläni lisää, mutta kirjailijan aistikylläinen kieli kuljettaa minut Romaniaan, jossa Alba ei sulaudu paikallisten joukkoon. Romanialaisesta isästään huolimatta hän on isänsä kotimaassa ulkopuolinen. Kuin liikennemerkki, joka pistää paikallisten silmään ja sellaisena romanialaiset hänet haluavat nähdä ja pitää. Alba on heille "ikkuna paikkaan johon he eivät koskaan pääsisi."

Albassa virtaa isän Romania ja äidin Suomi. Kummassakin maassa hän on välissä. Kotona, mutta ei kotona kuitenkaan. On vaikea päästä käsiksi kivualiaisiin ja hankalasti käsiteltäviin asioihin, joiden käsittely on Alban kasvutarinan kannalta oleellista, sillä suvun tapana on työntää kaikki vaikea pois mielestä. Vetää hankalien muistojen ja tapahtumien ylle uusi maalikerros.

Nyt ymmärrän että joka kevät, vuosien ajan, homeen alkaessa työntyä tapetin läpi, Flavia maalautti seinät. Ne olivat valkoiset kun saavuimme, häikäisevän puhtaat, jokainen käärmemäinen halkeama poissa silmistä.

Jotta ymmärtäisi itseään ja sitä mitä on nyt, on kurkistettava menneeseen. Niin tehdessään ja etsiessään omaa identiteettiään Alba törmää nostalgiaan, joka muuttaa muistot ja sen mitä joskus oli omalla vääristävällä filtterillään. Tämäntapaisissa huomioissa Valas nimeltä Goliat kertoo jotakin hyvin olennaista muistojen ja menneisyyden välisestä suhteesta.

Olen oppinut itsestäni jotakin mitä isäni ei ehkä koskaan oppisi: nostalginen mieli asettaa ansoja joita se kutsuu kodiksi, maalaa kuvia vastapaistetun leivän ja kahvin tuoksuista aamuisin, äidin pehmeistä käsistä kun ne oikaisevat paidanhelman rypyn ja keittävät hiekkakahvia hellalla. Mutta. Keittiössä munivat kärpäset. Kirkon sunnuntaimessut tunkeutuvat megafonien kautta kylän uloimpaan kolkkaan. Koirat haukkuvat läpi yön. Roska-auto ei pysähdy ellei portilla seiso heiluttamassa violettia seteliä.

Sandun romaani kysyy, mitä me oikestaan muistamme, kun käymme läpi menneisyyttämme. Ovatko muistomme luotettavia ollenkaan ja uskallammeko me raaputtaa nostalgian ah niin suloisen kerroksen muistojemme päältä. Kuinka paljon helpompaa onkaan vajota nostalgian suloiseen syliin ja tuudittaa itsensä osaksi kuvastoa, jonka kaltaista menneisyydessä ei koskaan ollut.

Valas nimeltä Goliat on erityisesti kielensä osalta vahva esikoisromaani, joka kutoo yhteen kollektiiviset tarinat ja henkilökohtaisen. Niiden välissä puristuksissa on Alba, hänen sormensa ojentuneena kohti totuuden helmaa. Totuuden, joka ehkä sittenkin löytyy aidoimmillaan tarinoista, joita hänen isänsä hänelle kertoo. Totuuden, joka loppujen lopuksi saattaa sittenkin olla enemmänkin harhaa, joka Shakespearen Machbethin sanoin usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.



Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
263 sivua
Kustantaja: Otava
Arvostelukappale