Siirry pääsisältöön

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi


Hän, hän väkevästi kirjoittaa hän.
Sai minut nauramaan hän.
Peruutti mun tulevaisuuden hän.

Hän eli Pontus Purokuru on antanut kirjalleen nimeksi nimihirviön Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi, jonka oitis lyhennän muotoon TAAHLK, sillä kyseistä nimeä ei jaksa ei kykene lausua/kirjoittaa ja ongelmaksi muodostuu myös se, että minulla homo tuppaa tulemaan väärään paikkaa eli Täysin automatisoitu avaruusluksushomokommunismi, joten siksi(KIN) pitäydyn muodossa TAAHLK siitä huolimatta, että kyseinen lyhenne synnyttää minussa vahvan viban siitä, että oltaisiin Tampereella. No ei olla. Ollaan yhteiskunnassa.

Kuka on Pontus Purokuru? TAAHLK:n liepeen mukaan hän on tietokirjailija ja johtava POP-filosofi. Minulle hän on ensimmäiseksi tyyppi, joka pitää yhdessä Veikka Lahtisen kanssa mainiota podcastia nimeltä Mikä meitä vaivaa? Kuuntelen sitä aika usein tai no, itse asiassa olen tainnut kuunnella lähes kaikki sen jaksot. En tosin aina välttämättä tiedä, puhuvatko Pontus ja Veikka tosissaan vai ironisesti vai jonkin asteisella läpällä, mutta en ole antanut sen haitata kuuntelemista, ku niillä kummiski on tosi hyvii juttui.

TAAHLK on esseekokoelma, joka muistuttaa hämmästyttävässä määrin ruotsinlaivan buffet-pöytää. Tarjolla on niin monenlaista aterioitavaa, että ähky on vaarassa iskeä jo ennen kuin suupaloja on edes maistellut. Ihan tuoretta ei kaikki tarjoilu ole, joten kannattaa pitää varansa, mitä lautaselleen pinoaa.


Alkupalat

Teoksen alkupaloista vastaa Frederic Jameson toteamuksellaan (jota Purokuru myös siteeraa):
on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu
Omia antipastojaan tyrkyttää myös Margaret Thatcher vikisemällä, että vaihtoehtoja ei ole. Margaret tietenkin viittaa siihen, että kapitalismille ei ole vaihtoehtoja. Voi sinua Margaret höpsykkä, sinun jos kenen pitäisi lukea TAAHLK.

Purokurun esseekokoelman monista ansioista ansioin on se, että se osoittaa kapitalismin lopun kuvittelemisen olevan mahdollista ja kuten tiedämme on kuviteltavissa olevan mahdollista myös toteutua.  Ergo: Margaret oli väärässä. Purokuru tarjoaa vision toisenlaisesta tulevaisuudesta manifestin muodossa, joka hakee reippaassa röyhkeydessään sielukaveria Valerie Solanasin SCUM-manifestilta.


Kalapöytä

Erityisesti teoksen kalapöytä eli köyhyyden analyysi saa kuolan valumaan pitkin leukapieliä. Se ei ole kovin seksikästä, mutta varma merkki siitä, että ollaan kiinnostavan äärellä.

Esseessä Kun hampaan pureminen ei auta Purokuru kirjoittaa köyhyydestä ja sen yhteiskunnallisen tuottamisen mekanismeista. Tämän esseen lukeminen tuntui tunnetasolla pitkälti samalta kuin seurata televisiosta keskustelua, jossa ystäväni Anna-Maija Tikkanen kohtasi kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken.

Tämä essee synnytti minussa kuvotusta, mikä on hyvä asia. Jos jonain päivänä käy niin, että luen Kun hampaan pureminen ei auta esseen kaltaisia tekstejä, eikä mikään minussa liikahda parasta mitä voin tehdä on ottaa itseni hengiltä.

Köyhyys ei ole luonnonvoima, vaan - kuten Purokuru tuo esiin - yhteiskunnan tietoinen päätös jakaa ihmisiä niihin, joilla ei ole ja niihin, joilla on yltäkylläisesti paitsi maita ja mammonaa, myös toiminnallisia resursseja ja mahdollisuuksia vallankäyttöön.


Pääruoka

Jos Purokurun manifestissaan visoima maailmantila alkaisi vallita, se tarkoittaisi mm., että

1-2) tylsät työt automatisoitaisiin kokonaan ja ihmiselle jäisi enemmän aikaa mukavampiin ja tärkeämpiin puuhiin, joista yksi olisi avaruusmatkailu. Näen jo silmissäni keltaisten hullujen haamujen mainoskyltit:  Äkkilähtöjä maaplaneetan ulkopuolelle.

3) "Räjäytetään sukupuolellisen ja seksuaalisen kokemuksen outo monimuotoisuus tuhanneksi ekoneonglittersateenkaareksi". Jotta edellinen olisi mahdollista sana homo aktivoitaisiin uudenlaisen ajattelun käynnistäjäksi. Homon sijasta käytettäisiin täsmällisempiä käsitteitä, ie. intersektionaalinen feminismi ja queerluksuskommunismi. Seurauksena olisi muun lisäksi mielenkiintoinen muutos teinien kielenkäytössä sekä oppilaitoksissa käydyssä sanailussa. Vitun interseksuaalinen ....

4) luksusta eli mielekästä elämää olisi tarjolla kaikille

5) kommunismi antaisi ihmiselle mahdollisuuden ja luvan oleskeluun ilman että pitäisi olla erityisesti hyödyksi yhteiskunnalle tai yhtään millekään muullekaan.

Kanssaihmisystävällisesti Purokuru säästää meidät esittämästä kritiikkiä manifestiaan vastaan kritisoimalla sitä itse.


Lisukkeet

Purokuru törmäyttää oivallisesti ensi näkemältä toisilleen vieraita asioita ja ilmiöitä, kuten esseessä Tähtien sota, jossa hän tarkastelee Tähtien sodan, fasismin ja totalitarismin välisiä yhteyksiä nykymaailmanpoliittisesta näkökulmasta käsin. Oman osansa saa myös start up -tapahtuma Slush, joka kerran vuodessa sähköistää Pasilan messukeskuksen sekä konservatismin ja liberalismin välinen avoin parisuhde.

Työmarkkinoita Purokuru lähestyy jobismin kautta, joka terminä viittaa sekä Applen edesmenneen gurun Steve Jobsin autoritaariseen johtamistyyliin että raamatun Jobin kirjaan. Jälkimmäisestä yhteydestä Purokurun on kiittäminen Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen teosta Seutu joka ei ole paikka, jota hän lukee ja analysoi TAAHLK:ssa liiankin hartaasti ja pitkään.

Toki jobismi viittaa myös työmarkkinoiden pirstaloitumiseen ja jobien epävarmuuteen, jonka tiivistän Tapio Rautavaraan laulun äänellä sanoihin "voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla."


Jälkiruoka

Taloustiede ei ole alaani ja valehtelisin, jos väittäisin siitä sen suurempia tietäväni. TAAHLK:ssa esitetyt poliittiset analyysit ovat kiinnostavia ja paikoin hulbbeita, mutta tunnen palaavani matkalta kotiin, kun Purokuru kirjoittaa kirjallisuudesta. TAAHLK:iin esiin pääsevät mm. Miki Liukkonen, Johannes Ekholm, Matias Riikonen, Harry Salmenniemi, Mikko Rimminen, Paperi T, Laura Gustafsson, Koko Hubara ja Anni Saastamoinen.

Purokuru korostaa, että muutos lähtee naisista ja rodullistetuista ja olisinkin odottanut, että nämä ryhmät olisivat päässeet TAAHLK:ssa voimakkaammin esiin. Jos katsoo teoksen lopussa olevaa viitekirjallisuuden luetteloa vahvistuu Purokurun nojaaminen miehisiin auktoriteetteihin valitettavan vankasti.

Post-alfan analyysissä Purokuru kirjoittaa mieheyden purkamisesta

Purkuyrityksen ongelma on siinä, että miestä yritetään purkaa miehen avulla. Se ei riitä. Miehen purkamiseen tarvitaan ei-miehiä.

Näin Purokuru tulee määrittäneeksi sen, mikä on osin myös hänen oman teoksensa ongelma.

TAAHLK:n minulle avaavin huomio löytyy juuri Purokurun kirjallisuutta käsittelevistä huomioista ja liittyy sukupolvikokemukseen. Esimerkiksi Johannes Ekholmin romaania Rakkaus niinku sekä Paperi T:n Post-alfaa on pidetty sukupolvikokemuksina. Purokuru huomauttaa, että

Sukupolviselityksen ongelma on sen kyvyttömyys kertoa sukupuolesta.

On hämmästyttävää, että en ole tullut ajatelleeksi, miten sukupolvesta puhuttaessa yleisessä kielenkäytössä sukupolvi muodostuu nimenomaan miehistä. Yhtä hyvin kuin Ekholmin tai Paperi T:n teosten kohdalla voitaisiin esimerkiksi Ulla Donnerin Spleenishiä tai Nelli Ruotsalaisen Täällä en enää pyydä anteeksi -kokoelmaa kuvata sukupolvikokemuksiksi. Huonommillakin matematiikan taidoilla on helppo ymmärtää, että sukupolvi kattaa enemmän kuin noin puolet kyseiseen ikäluokkaan kuuluvista.


Digestiivi

Osoittaa hyvää tyylitajua, että TAAHLK:n viimeiseksi esseeksi on valittu koko kokoelman henkilökohtaisin kirjoitus, jossa Purokuru kertoo omasta masennuksestaan ja psyyken lääkkeiden käytöstään. Sitä lukiessa en mieti, miksi niin moni on masentunut, vaan sen sijaan pohdin, miten on mahdollista, että nykymaailman kaltaisissa olosuhteissa me kaikki emme ole masentuneita.


Terveisiä kokille

TAAHLK:n lukeminen on energisoiva ja paikoin hyvällä tavalla hengästyttäväkin kokemus. Se herättää paljon tunteita ja saa näkemään yhteiskunnan valtarakenteita ja kiroamaan näkemäänsä.  Se synnyttää halua rustata plakaatteja ja lähteä mielenosoitukseen. Se saa tuntemaan kiitollisuutta siitä, että on Purokurun kaltaisia ihmisiä, jotka tulevaisuuden kumotessaan onnistuvat kuitenkin pitämään yllä myös toivoa paremmasta huomisesta.

Asiaa Purokurun teoksessa on enemmän kuin pienessä kylässä ennen asukkaiden maaltapakoa kaupunkiin. Paikoin fokus on hieman kateissa tai ehkä pikemminkin niin, että Purokuru on ollut liian hellämielinen tappaakseen muutamia darlingsejaan.

TAAHLK sisältää useita vahvasti värähteleviä kiteytyksiä ja erinomaisen hienoa on myös se, että Purokuru tunni/ustaa omat lähtökohtansa. Tapa, jota soisi myös suomalaisessa esseistiikassa näkevän useammankin. Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi kurkottaa kohti Oscar Wilden sanoja: "Joutilaisuus on maailman vaikein asia, vaikein ja älyllisin." 


Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi
296 sivua
Kosmos (2018)


Kirja ostettu Sammakon kirjakaupasta. Teki nyt mieli tämäkin mainita ...


Kommentit

  1. Tätä olikin jo odotettu, ja miten hillitön kattaus, mainio. :D Repeilin Tampere-jutulle alussa jotenkin ihan tosi paljon.

    Hyvä tietää, että olet myös kuunnellut MMV-podcastista lähes kaikki jaksot, itse olen kuunnellut niitä sillä lailla väärinpäin uusimmasta vanhinta jaksoa kohti, se on ollut hauskaa. Viimeksi kuuntelin jakson neljä itseään purkavista miehistä, oli tosi hyvä. Luin ensin TAAHLK:in ja sitten aloin kuunnella podcastia, joten ironian erottaminen ei ehkä ole kontekstia vasten tuntunut enää hankalalta, tai sitten se on tässä kolmekymppisten sukupolvessa (huom.) niin olennainen keskustelutyyli, ettei siihen kiinnitä edes huomiota.

    Yhdessä podcastin jaksossahan puhuttiin just tuosta representaatiosta, kun pääosin miehiin viittaamisesta oli tullut kommentteja, mutta en nyt muista miten Purokuru asiaa siinä kommentoi, mielessäni on vain joitain häilyviä sanoja - se varmaan oli taas sellainen, että keskityin tekemään jotain muuta samalla kun podcast pyöri kuulokkeissa. No joka tapauksessa, oon pyrkinyt mainitsemaan viimeisen vuoden aikana erityisesti Saara Turusen mulle tärkeiden sukupolviromaanien kirjoittajaksi, jos sitä termiä nyt pitää käyttää, että laajenisi vähän käsitys, mitä se voi olla ja kuka sen määrittelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sun mainitsema podcast-jakso (siis tuo itseään purkavat miehet) olikin vallan hillitön. Olin siitä varsin innoissani. Tuota toista mainitsemaasi en ole tainnut ihan kokonaan kuunnellakaan. Mulla tuli vähän ähky podcastien kanssa ja pari viime viikkoa olen podcast-tilanteissa kuunnellu vaan musiikkia. On myös usein tuo sama ongelma, että harvoin ihan täysin pystyn keskittymään kuuntelemaani ja jotain oleellista voi mennä ohi.

      Olen miettinyt tuota ironiaa aika paljon (ja erityisesti sen jälkeen, kun luin Hurskaisen esseet) ja myös sitä, että tulkitsenko ironiaa jotenkin eri tavalla kuin muut. Tarvitsen ironian erottamiselle kontekstin tai että tunnen jollakin tasolla ihmisen, joka sitä käyttää. Sitten myös ironia välilä ähkytyttää ja siihen liittyen se, että ironia seuraa post-ironia ja sitä post-post-ironia ja mitä se kaikki sitten loppujen lopuksi kommunikaatiolle tekee.

      Käytän kyllä blogiteksteissä ironiaa itsekin, mutta en tietenkään tiedä, miten lukija sen kokee. Luulen myös, että olen taipuvainen näkemään ironiaa sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole ja just esseet on tässä suhteessa osoittautuneet haastaviksi.

      Poista
  2. Tää oli kyllä hurjan monitahoinen ja ajatuksia herättelevä teos. Ja vielä silleen pitkäkestoisesti herättelevä, ei vain lukuhetkellä vaan niin, että näitä juttuja huomaa pohtivansa vielä kuukausi lukukokemuksen jälkeen, monia ilmiöitä Purokurun ajatusten kautta siivilöiden. Tykkäsin paljon, niistäkin kohdista joista olin eri mieltä, sillä se vain opetti näkemään asiaa laajemmin. Hieno taito sekin, Purokurulta siis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin oli. Onneksi ostin kirjan omaksi. Olen esseekirjoja pyrkinyt ostamaan, kun niissä on aina juttuja, joihin tekee mieli palata, kuten tämänkin kirjan kohdalla. Tässähän on sekin upea puoli, että Purokuru esittää myös utopian, joka taas on varsin harvinaista kirjallisuudessa.

      Poista
  3. Hyvä arvio! Pidin kirjasta paljon.

    Ekholmin kunniaksi täytyy sanoa että hän (kuten myös Purokuru, muistaakseni jopa tässä teoksessa) ovat toistuvasti kritisoineet kulttuuritoimittajien sukupolvikokemus-luokitteluja lähinnä tietoisena tai tiedostamattomana tapana ohittaa teosten poliittisuus. Sanana "sukupolvikokemus" on tyhjä, yleistävä ja mielikuvitukseton, se ei sano itsessään yhtään mitään ja laimentaa teoksen, se pesee kriitikonkin kädet mistään konkreettisesta näkemyksestä. Eivät Ekholm tai Purokuru siis todellakaan tunnu ylpeilevän saati janoavan moista löysää "tunnustusta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä juuri niin kuin kirjoitit Purokuru mainitsee tässä kirjassa tuon sukupolvikokemus-sanan löysyyden eli vähän niin, että kun kriitikko ei oikein muuta keksi, niin sanoo sitten, että teos on sukupolvikokemus. Kirjoitin varmaan epäselvästi, mutta tarkoitin, että tätä hölmöä sanaa käytetään nimenomaan miesten kirjoittamista kirjoista. Ehkä onkin niin, että on onni, että naiskirjailijat ovat säästyneet moiselta. 😀

      Ongelmana sukupolvikokemuksessa on usein myös se, että sitä käytettäessä usein se viiteryhmä on kuitenkin aika pieni, esim. 30-kymppiset pääkaupunkiseudulla asuvat miehet, jolloin ilmaus tyhjenee entisestään.

      Poista
  4. Tämä sun arvio tästä kirjasta herätti kyllä mun mielenkiinnon. Tuo kirjan nimi on jotenkin luotaantyöntävä ja ei oo herättäny kiinnostusta yhtään, lähinnä oon vaan miettiny, että mikähän kirja se tuokin on haluamatta lähemmin tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä taas toi nimi on aivan loistava ja ainakin jää mieleen. Kiva, että kirja alkoi herättää sinussakin kiinnostusta. Mainioita esseitä Purokuru kirjoittaa.

      Poista
  5. Ah, kiva toi sukupolvittamisen yhteiskunnallisuuden mainitseminen! Sukupolvensa äänet herättää mussa vihaa. :D Meinasin itseasiassa gradunki aiheesta "keitä kutsutaan millaisilla termeillä kirjallisuuskritiikeissä" vääntää, mutta luulen etten tee sitä sittenkään. Lähinnä koska yrittäisin liikaa todistella siinä jotakin yhteiskunnallisia pinttymiäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sun gradunaihe kuullostaa vallan mahtavalta. Harmi, jos olet sen hylkäämässä, mutta ymmärrän toki tuon omiin pinttymiin liittyvän ongelmallisuuden.
      Tämä sukupolvijuttu hahmottui mulle ihan uudella tavalla Purokurun kirjan myötä, vaikka toki sinänsä tämä on vaan yksi pikku detalji runsaassa teoksessa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä