Siirry pääsisältöön

"Varo sitä pimeää ovea!" - Djuna Barnes: Yömetsä

Varaudu pimeään! Nyt matkataan yöhön, jota kaasulamppu heikosti vielä hetken valaisee.

On romaaneja, joiden vaikutus syntyy juonesta, tarinasta tai henkilöhahmoista. Harvinaisempia sen sijaan ovat romaanit, joissa oleellisinta on tunnelma. Djuna Barnesin klassikkoteos Yömetsä (Nightwood, 1936) kuuluu kuitenkin juuri näihin. Tunnelmana tämä romaani on elänyt mielessäni siitä lähtien, kun sen ensimmäisen kerran luin. Tätä tunnelmaa, joka kantaa rakkauden rautaista pantaa, ovat vuodet sekoittaneet ja kerrostaneet, mutta sen ydin on pysynynyt muuttumattomana. 

Yömetsän alussa on T.S. Eliotin esipuhe, jossa hän kertoo kuvanneensa Barnesin romaania toteamalla, että "se vetoaa lähinnä runojen lukijoihin". Tällä kuvauksella Eliot sanoo tarkoittaneensa, että Yömetsä "on niin hyvä romaani, että vain runouden herkistämät voivat arvostaa sen kaikkia puolia."

Jos Yömetsä olisi kynttilä, sen sydän olisi Robin. Arvoituksellinen, alati karkaava nainen, jolla on hyvin voimakas vaikutus ihmisiin, joita hän tapaa. Robin on luiskahteleva ja suostumaton, hän kylvää rakkauden tuhoa minne meneekin. Hän oh ihmiseksi tullut yö. Robin on

[...] tavoittamaton, kuin puutarhan vanha veistos, josta kuvastuvat sitä koetelleet säät, eikä se siksi ole niinkään ihmiskäden kuin sateen, tuulen ja vuodenaikojen vaihtelun aikaansaannos ja on, ihmishahmostaan huolimatta, tuhon vertauskuva.

Robinin lisäksi tunnelman luomisen kannalta keskeisiä henkilöitä teoksessa ovat Tohtori, joka rakastaa omaa ääntään ja puhuu paljon sekä Nora, jolle Robin on myrkytys veressä.

Yömetsässä on naisia rakastavia naisia ja Tohtori on hänkin persoonaltaan nainen, vaikka on miehen ruumiiseen syntynytkin.  Tämä ei ehkä tunnu kovin radikaalilta nykylukijasta, mutta kannattaa pitää mielessä, että Yömetsän julkaisuvuosi on 1936.

Yömetsä on absintti ja dekadentti. Se on vahvasti suurustettu esteettinen keitos, jossa rakkaus näyttää itsestään myös ne kipua tuottavimmat puolet ja vihjaa, että kaikesta muusta ihminen voi itsensä irrottaa, mutta rakkaus on kuumetauti, johon ei ole parannusta.

Madame, jos syntyisi pelkkä sydän lautasella, se sanoisi "Rakkaus" ja värähtelisi kuin sammakon irtileikattu reisi.

Barnesin romaanin kieli on törkeän hienoa. Kohtalon puraisemaa ja dekadentin oopiumin välimerkitsemää.  Yömetsän sanoissa on yön arvaamaton varjo. Kiihkeä hajuvedeltä lemahtava rannepulssi, joka heijastaa milloin ylhäistä, milloin alhaista.

[...]haudo tuskaasi hiljaisuudessa, jos sitä haluat, sama juttu kuin kärpillä - naiset kun maksavat huomattavia hintoja hienoista keltaisista kärpännahoista - mistä ne saavat tämän arvokkaan värinsä? Istumalla koko ikänsä sängyssä ja kusemalla lakanoihinsa, eli omalla tavallaan itkemällä.

Yö on tässä romaanissa se totuus, jolta haluaisi ummistaa silmänsä.

Me olemme vain ihon kattamaa ilmaa, joukko katoavaiseen kiinnitettyjä lihaksia. Itseemme painautuneena nukumme häpeään tuomitussa tomussamme. Olemme kurkkua myöten täynnä oman kurjuutemme kuvauksia. Elämä on laidun, jossa yö näykkiii ja märehtii ravintoa meidän epätoivomme ruokkimiseksi.

Yömetsä vie minut takaisin niihin tunnelmiin, joita koin Prahassa nelisen vuotta sitten ja sen vuoksi päätän tämän tekstin lainaamalla vanhaa blogitekstiäni ja ottamalla mukaan myös tuolloin julkaisemani kuvan, joka kuvaa Yömetsän sielunmaisemaa.

[lainaus alkaa]

Kadut ovat kapeita ja kapenevat yhä. Ne johtavat paikkoihin, joihin säädyllinen kulkija ei suostu edes menemään. Menen silti. Kuumottaa.


Absintti valuu alas kurkusta ranskankielisen puheen säestyksellä. Keitä ovat nuo miehet ja naiset, jotka niin kiihkeästi väittelevät jonkun sanan käännöksestä?

Pahan kukkia kasvaa seiniin.

Spleen.

Viini.

Kuolema.

Kapina.

Vihreän valon houkutus.

Yösydän. Katse. Hikiset kainalot ja paljas selkä.

Savukeholkit.

Savuinen jazz.

[lainaus päättyy]



Jos käyt Yömetsään yksin teet sen omalla vastuullasi. Jos et suostu kohtaamaan omaa yötäsi, elämäsi ei riitä tekemättömän tekosi katumiseen. 

Kun luet Yömetsän löydät sen, mitä olet jo pitkään aavistellut. "Varo sitä pimeää ovea." Paluuta ei ole.



Djuna Barnes: Yömetsä
176 sivua
Nightwood (1936)
Suomentanut Lauri Perkki
Kirjayhtymä (1987)



Osallistun tällä kirjalla myös Mitä luimme kerran -blogin naisklassikkohaasteeseen

Kommentit

  1. Luin tämän joskus teininä, silloin en muista vaikuttuneeni kirjasta paljoakaan. Nyt tämän blogipostauksesi myötä alkoi kiinnostaa olisiko lukuelämys erilainen näin kypsällä iällä. Täytyy varmaankin kokeilla uusintaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ehkä ihme, että ei teininä oikein sytyttänyt, sillä onhan tämä kuitenkin aika haastava teos. Onneksi kirjojen kanssa voi aina tehdä uuden yrityksen.

      Poista
  2. Tämä oli kyllä mullistava. Hienoa, että luit nyt uudestaan. Muistan tarkasti hämmennyksen, jonka kieli aiheutti alkuun, että _miten_ tätä oikein pitäisi lukea, kun se jotenkin vastusteli tarkoitusta, johon sen yritin asettaa. Sitten ymmärsin, että tästä saa eniten irti, kun lukee runon tavoin, vaikka kieli ei ensin näytä runolta. Ostin kirjan hyllyyn englanniksi ekalta Lontoon matkalta, on mielenkiintoista lukea sitten joskus tämä alkukielellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo T.S. Eliotin kommentti on kyllä ihan paikallaan ja justiinsa. Haluan myös joskus ostaa tämän englanniksi hyvällä kannella. Tämän kirjan kohdalla kansi on erityisen tärkeä, sillä haluan, että jo kannesta välittyy samaa kuin itse kirjastakin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän