Siirry pääsisältöön

Alice McDermott: Someone

Jätetään pois erikoiset henkilöhahmot. Jätetään pois psykopaatit, narsistit ja hyväksikäyttäjät. Jätetään pois lukijaa tarkoituksellisesti itkettävät ihmiskohtalot. Jätetään pois sodat, raiskaukset, seksi ja väkivalta. Jätetään pois pitkät historialliset jatkumot ja maailmanselitykset. Jätetään pois dystopiat ja rinnakkaiset todellisuudet. Jätetään pois suuret rakkauskertomukset. Jätetään pois murhat ja mytologiset keppihevoset. Jätetään pois kerronnalliset kikkailut ja erityisen lyyrinen kieli. Mitä jää jäljelle? 

Jäljelle jää Joku ja hänen elämänsä, jonka tarinan kertoo Alice McDermott. 


Alice McDermott ei käsittääkseni ole kovinkaan tunnettu kirjailija Suomessa. Itse esimerkiksi en ollut ennen 'Someonea' edes kuullut hänestä. Hän on kuitenkin kolminkertainen Pulizer-finalisti ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Suomeksi hänen tuotannostaan on käännetty 'Hurmaava mies' (Charming Billy, 1998). Sen jälkeen kun lopetin Helsingin Sanomien kulttuurisivujen lukemisen ja aloin etsiä tietoni uutuus- ja muista kirjoista ulkomaisten lehtien nettisivuilta, olen löytänyt monia kirjailijoita ja teoksia, jotka muutoin olisivat jääneet löytämättä. Yksi heistä on juuri Alice McDermott. 

*

On kirjoja, joista kirjoittaminen parhaimmillaankin voi olla vain haalea heijastus siitä, miten loistokas itse teos on. Alice McDermottin 'Someone' on tällainen kirja. McDermott kuvaa Tavallisen ihmisen Tavallista elämää tavalla, joka osoittaa, miten ihmeellistä Tavallinen kaikessa nykyisessä epämuodikkuudessaan on. 'Someone' on tarina, josta on riisuttu kirjalliset kuorrutukset, shokkiefektit ja romaaniseksikkyys. McDermott osoittaa, että juuri se pienin ja Tavallisin on elämisen, katsomisen ja tutustumisen arvoista. Että juuri sieltä löytyvät elämän taitekohdat, melkein näkymättömät nitkahdukset, jotka saavat lukijan kirjaimellisesti haukkomaan henkeään.

'Someonessa' kuvataan irlanninamerikkalaisia Brooklynissä 1900-luvun puolivälissä. Teos alkaa kuvauksella, jossa romaanin päähenkilö Marie on lapsi ja tarkkailee ikkunasta naapureitaan. Myöhemmin todistamme Marien ensimmäisiä haparoivia lähentymisiä vastakkaiseen sukupuoleen, tutustumme hänen työhönsä hautajaistoimistossa, opimme tuntemaan Marien äitinä, sisarena ja puolisona sekä vanhempana naisena. Marien ilot ja surut ovat pitkälti samoja kuin omammekin. Jos olemme naisia, ovat ne vielä enemmän samoja kuin omamme. Rakastumista, pettymistä, luopumista, toivomista, synnyttämistä, huolehtimista, huolestumista ja sitä kaikkea muuta, mitä useimpien elämässä tulee vastaan.

Lukiessani 'Someonea' huomaan yhtäkkiä huudahtavani ääneen: Eikä, ei voi olla. Noin ei saa tapahtua. Miten McDermott tuon tekee, miten hän saa lukijan mukaan niin syvälle kertomaansa niin vähin näkyvin keinoin. Miten hän saa lukijan samaistumaan Marieen niin, että tämän ja lukijan tunteiden väliset rajat katoavat. Lukiessani olen Marie, makaan sairaalan sängyssä silmät peitettyinä ja minua pelottaa. Veljeni Gabe on minulle mysteeri. En saa koskaan tietää, miksi hän lähti ulos kadulle ilman vaatteita. Miksi hänet vietiin sairaalaan. Miksi hän luopui pappisvirastaan. Veljeni Gabe, miten olisinkaan halunnut tietää. Olen synnyttänyt tunteja, päiviä ja viikkoja. Lääkärillä on punaiset kasvot ja satuttavat kädet. Hän sanoo minulle vihaisesti: "Mrs. Commeford ... you are not cooperating. ... A little pain now ... for a good outcome later. For your baby." 

McDermott on aivan armoitettu kertoja. Hänen kirjoituksensa on hengitystä ja hänellä on hallussaan taianomainen tapa käyttää kieltää, jossa sanat ovat sanoja niiden omassa totutussa merkityksessä, mutta jossa ne samanaikaisesti luovat kokonaisia pienoismaailmoja. Hänen kuvauksensa asioiden ilmaisemista pienillä eleillä on huikaiseva.

"A finger held to the side of a nose indicated deception, a pantomimed bottle raised to the mouth meant there was a problem with drink, the rubbing of thumb and forefinger meant money problems (usually because someone, most likely a spouse, was cheap), eyebrows raised and words falling off into a long nod indicated sex ("and he was coming home every night while she was still losing blood and ...") - eyebrows, nod, and all the other women would cluck their tongues in sympathy."

McDermottin tavassa kirjoittaa on paljon hellyyttää ja empatiaa. Marien ja hänen lähipiirinsä kautta hän näyttää millaisia me olemme ja tekee tämän tuomitsematta ja lempeydellä. Hän tuo esiin, miten suurinkin rakkaus voi olla niin sokea, että se ei huomaa, että omilla teoillamme me voimme tuhota ison palan lähimpiemme elämästä itse sitä aina edes huomaamatta. McDermott kuvaa sukupolvien välisen kuilun, läheisten ihmisten välillä olleen sillan huomaamattoman rapautumisen. Me hinkkaudumme toisiamme vasten, muutumme toistemme kautta, annamme itsestämme ja otamme vastaan. Silti. Läheisimmätkin ihmisemme jäävät meille aina osin mysteereiksi. Elämä on villalankaa, joka sotkeutuu umpisolmuihin tuhansin eri tavoin ja meidän sormemme ovat liian kömpelöitä niiden avaamiseen.

Kirjallisuushistoriallisissa teoksissa naiskirjailijoita on usein syytetty siitä, että he kuvaavat liiaksi kodin piiriin kuuluvia asioita ja arkielämää ikään kuin tämä aihepiiri olisi jotenkin vähäarvoinen. Minä taas väitän, että tekijän on paljon helpompi peittää tarinankertomiseen liittyvät puutteensa ns. suureen aiheeseen. Näiden väheksyjien olisi terveellistä lukea McDermottia ja tarkistaa kantansa, jotta heiltä ei pääsisi unohtumaan, että nainen(kin) on ihminen on ihminen on ihminen. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j