Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (II)

Täällä Pohjantähden alla -trilogian II osan lukeminen pelotti ja ahdisti jo etukäteen. En halunnut kansalaissodan alkavan, en halunnut miesten jäätyvän ja kärsivän nälkää. Erityisesti en halunnut Akseli Koskelalle tapahtuvan mitään pahaa. Luinkin TPTA:n II osaa vain muutama sivu kerrallaan, jotta pystyin tulemaan toimeen taistelukuvausten, pakkasen, umpihankien, vetäytyvien joukkojen, sotakäskyjen mielettömyyden, vankileirien ja ihmisen julmuuden kanssa.

Suomen kansallisarkiston statistiikka puhuu kylmää kieltään:

Kuolintapa	Punaiset	Valkoiset
Kaatunut	5199	3414
Teloitettu, ammuttu, murhattu	7370	1424
Kuollut vankileirillä	11652	4
Kuollut vankileiriltä vapauduttuaan	607	6
Kadonnut	1767	46
Muut kuolintavat	443	291
Kaikki yhteensä	27038	5185

Kaikki nämä kuolleet olivat jonkun rakkaita. Heitä odotettiin takaisin sotarintamalta ja vankileireiltä, mutta he eivät palanneet. Erityisesti vankileirillä kuolleiden määrä on järkyttävän suuri. Jokainen näistä kuolemista olisi voitu estää. Tärkeämpää kuin kanssaihmisen henki, oli oman ideologian säilyttäminen ja paremmaksi julistaminen. Näissä luvuissa puhuvat ihmisen alhaisuus ja susiluonne. Järkyttävää on sekin, että näistä tapahtumista on historiallisesti katsoen kulunut varsin lyhyt aika, alle sata vuotta.

Muutama vuosi sitten suomalaisessa poliittisessa elämässä käytettiin slogania: Kahtia-asettelun aika on ohi. Kun katsoo yllä olevia lukuja, poliittinen slogan näyttäytyy selkeästi voittajien sloganina. Itse pidän ihmeenä, että suomalainen yhteiskunta on selvinnyt kansalaissodasta siinä määrin kuin se on tehnyt. Linnaa lukiessani joudun nousemaan useamman kerran seisomaan, kävelemään, hokemaan puoliääneen: tämä on väärin. Näin ei voi olla. Lukiessani mietin kuumeisesti, miten punaisten ja valkoisten välinen sota olisi voitu välttää. Se, että saman maan kansalaiset nousevat aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan, on jotakin, jota en vaan pysty hyväksymään. Ymmärtämään kyllä.

Lukiessani TPTA:n II osaa aiemmin lukemani Ros Wynne-Jonesin Sudanin sisällissodasta kertova 'Sade lankeaa' asettuu sekin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Sudanissa sisällissotaa käytiin noin 50 vuotta. Miten noin monien sotavuosien jälkeen on mahdollista rakentaa rauhanomaista rinnakkaiseloa? Miten monta sukupolvea tarvitaan edes jonkinasteiseen sisällissodasta toipumiseen? Näitä miettiessä pahaolo kasvaa möykyksi rintaan. Tätä kirjoittaessani Ukrainan ja Venäjän välillä vallitsee akuutti kriisitilanne. Tuntuu, että historiasta ei olla opittu yhtään mitään. Että ihminen osaa kyllä keksiä keinot matkustaakseen avaruuteen ja selvittääkseen dna-molekyylien salaisuudet, mutta sovussa keskenään ihmiset eivät opi elämään. Pyörittelen käsissäni italianjuutalaisen Primo Levin teosta 'Tällainenko on ihminen', jota teoksen etuliepeessä kuvataan yhdeksi "voimakkaimmista dokumenteista joita toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu." En vieläkään rohkene tarttua siihen.

On kirjoitettava, jotta ihminen edes halutessaan voisi muistaa ja oppia historiasta. Juuri tämän vuoksi Väinö Linnan -trilogian asema suomalaisessa kirjallisuudessa on kiistaton ja se pitäisi jokaisen sukupolven lukea, että me vähitellen pystyisimme löytämään keinoja, joilla olla veljiä ja sisaria keskenämme. TPTA:n II osassa kirkkoherran rouva Ellen tuskailee pukunsa sopimattomuutta ja Alma Koskela anoo, että hänen poikansa haudattaisiin joukkohaudan sijasta kirkkomaahan. Nykypäivänä toisen pankkitilille veroparatiisiin kilahtaa miljoonaoptiot ja toinen rynkyttää sosiaalitoimiston ovea saadakseen muutaman kymmenen euron sosiaalituen, jonka hän joutuu maksamaan takaisin seuraavista tuloistaan. Ei mikään ole muuttunut, kahtiajakautumisen ilmenemismuodot vain ovat nykyisin erilaiset. Tarvisisimme kipeästi lisää Halmeen kaltaisia ajattelijoita, jotka kykenevät näkemään asioiden molemmat puolet.

Linnaa lukiessani mietin, miten kauan ihmiset jaksavat yhteiskunnan eriarvoistumista. Tuleeko vielä päivä, jolloin tartumme aseisiin toisiamme vastaan? Kuinka pitkään nykyajan sorretut, köyhät ja työttömät, jaksavat sopeutua ja kestää nöyryytystä ja kommentteja siitä, että köyhyys on itseaiheutettua. Oma vika. Mitäs menit jäämään työttömäksi? Mitäs sairastuit? Mitäs erosit puolisostasi? Huokaan kiitollisena Susanna Alakosken puoleen, joka ei suostu olemaan hiljaa, vaan tuo vimmalla esiin yhteiskunnan nurjemman puolen.

Kuten jo TPTA:n I osasta kirjoittaessani mainitsin, on Linnan henkilökuvaus sekä iholle tulevan uskottavaa että syvää. Hän tavoittaa suomalaisen luonteenlaadun ominaispiirteet tavalla, joka hakee vertaistaan. Hän kuvaa sinänsä hyvätahtoisen, mutta luonteeltaan heikon kirkkoherran ja tämän vaimon Ellenin, jonka päättäväisyys ja isänmaallisuus ei pelkää eikä kumartele, kuten hänen asenteensa kulkulupa-asiassa osoittaa. "Toistan vielä, etten ota lupaanne. Olen turvaton nainen, joten tehkää minulle mitä haluatte. Olen valmis pesemään lattioita. Pesen vaikka käymälöitä, sillä mikään työ ei ole halpaa isänmaan ja Suomen kansan laillisten oikeuksien puolesta."

Linna piirtää verkkoalvoillemme miesten joukkouhon, miten sitä mennään ja taistellaan ja voitetaan. Miesten lapsellinen uho herättää minussa kiusallisuutta. Hän kuvaa hiljaiset ja nöyrät naiset, joita ilman yhteiskuntamme ei olisi tullut toimeen. Hän kuvaa kirkkoherran pojan ylimielisen nuoruudenuhon ja mielessäni tiuskaisen mokomalle nulikalle, että olepas hiljaa, kun et vielä ymmärrä. Että elämä kyllä sinuakin vielä opettaa.

Ja sitten se Akseli ja syvä huokaus. Miten sitä voikaan sydän särkyä ja mennä pirstaleiksi romaanihenkilön takia. Kauhistuttavaa on lukea, miten Akselin velvollisuudentuntoisuus saa hänet vaarantamaan niin oman kuin kavereidensakin hengen yhä uudestaan taistelussa, jonka voitosta ei toivoa ole. Miten viimeisetkin ihanteet viedään Akselilta ja hänet passitetaan vankileirille kitumaan. Antaisin paljon, jos voisin hänet sieltä pelastaa, jotta hän pääsisi edes vähän helpomalla, eikä hänen tarvitsisi kärsiä kenttäoikeuden mielivaltaisuudesta ja riutua odottamassa päivää, jolloin hänen kuolemaantuomionsa pannaan täytäntöön.

Linna lienee aavistanut, että Akselin kuolema olisi lukijalle liikaa ja jättää hänet henkiin. Huh. Kunpa Akseli nyt vaan toipuisi, vaikka ei hän tietenkään koskaan voi tulla entiselleen, ei sellaisten kokemusten jälkeen kuin mitä hän on joutunut käymään läpi. Pari vuotta sitten katsoin dokumentin Tammisaaren vankileiristä ja myönnän, että sen kurjuus ja lohduttomuus ylittivät moninkertaisesti etukäteen kuvittelemani. 

*

Linna haastaa meidät kysymään itseltämme, mikä tai mitkä olisivat sellaisia periaatteita, joista emme suostuisi luopumaan, vaikka aseen piippu olisi ohimolla. Yleisimmät vastaukset liittynevät poliittisiin ja uskonnollisiin mielipiteisiin ja ideologioihin. Mietin kysymystä myös omalla kohdallani ja yksi vastauksistani on feminismi. Sitä en voisi kieltää, koska silloin kieltäisin koko olemassaoloni  ja ajatusmaailmani.

Linnan TPTA II on alati ajankohtainen teos. Se on kaikessa suoruudessaan ja rehellisyydessään ylittämätön dokumentti suomalaisen yhteiskunnan vaikeimmista ja surullisimmista ajoista. Se kantaa viestiä myös nykylukijalle ja kehottaa meitä muistamaan, että osaisimme toimia menneitä sukupolvia viisaammin.